Arkkipiispan tärkeä tehtävä on avata kirkolliskokous ja pitää tässä tilaisuudessa painava puheenvuoro.  

   Arkkipiispa otti esille rohkean esiintymisensä vuoksi murhatun arkkipiispa Oscar Romeron ja pohti tämän myötä kristillisen kirkon yhteiskunnallista ja hengellistä tehtävää. Kirkko ei ole poliittinen puolue eikä se ole koskaan hallituksessa eikä oppositiossa. Hengellistä tehtäväänsä se ei saa unohtaa. Romeron tavoin Kirkko odottaa Jumalan valtakuntaa, ja se vaikuttaa jo tässä ajassa. Arkkipiispa vei kirkolliskokouksen Luterilaisen Maailmanliiton kokoukseen Krakovaan: Siellä oli ydinkysymyksenä, miten luterilaiset kirkot heijastavat Jumalan valtakuntaa omissa yhteiskunnissaan. Syrjintä, viha ja väkivalta elävät maailmassa eri puolilla ja eri muodoissa.  Myös Kristus kärsi, mutta hän halusi katkaista vihan kierteen alkuunsa rukoilemalla kiduttajien puolesta. Kristillinen Kirkko on jokaisessa yhteiskunnassa toivon julistaja, sillä Jumalan valtakunta on salatusti läsnä jo meidän keskellämme.

Arkkipiispan puheenvuoro, jonka voit lukea täältä , oli kristillinen ja sisälsi hyviä elementtejä. Silti olen aiemminkin odottanut painavampia puheenvuoroja.  Arkkipiispa mainitsi kyllä sodan Ukrainassa ja Israelissa, mutta maailman ollessa liekeissä odottaisin enemmän: Nyt jos joskus Kirkon pitäisi puhua Rauhanruhtinaasta.  Mutta sitten otan esille asian, josta on kirkon ylätasolla oltu hämmästyttävän hiljaa.

Teljän kirkkoherra Kaisa Huhtala ja hänen työtoverinsa ovat tehneet kunnioitettavaa työtä puolustaakseen kristityiksi kääntyneiden entisten muslimien asemaa.  Muutama päivä sitten Facebookissa julkaistiin hämmästyttävä päivitys: Seurakunnassa ehtoollisenjakajana toiminut mies oli saanut kielteiset päätökset turvapaikkahakemuksiinsa ja hänet oltiin otettu säilöön palauttamista varten. Lainaan pysäyttävän päivityksen tähän Kaisa Huhtalan sivulta:

” Kalterin takaa katsomme sinua seurakuntalaisemme. Avustit rukouksessa, opiskelit ehtoollisavustajaksi, tulit uskollisesti kirkkoon. Uskosi oli sydämessäsi, et pitänyt siitä ääntä. Hiljainen olit ja rauhallinen kuten monet suomalaiset kristityt miehet.  Hallinto-oikeus ei uskonut sinua, et osannut kertoa uskostasi riittävän hyvin, sillä Jeesus oli sydämessäsi, luulit että se riittää. Veljesi lähetti sinulle juuri halveksivan, vihaa täynnä olevan viesti. Tapamme sinut, kun palaat, sillä olet meille häpeäksi. Sukumme kunnia vaatii kuolemaasi. Pelkäät, sydämesi vapisee. Vaikka viranomaisemme lupaavat olla palauttamatta ketään vainoon ja kuolemaan, silti sinut lähetetään. Miksi me sallimme tämän?”

Niin, miksi me sallimme tämän ja miksi tämä asia ei ole kirkollisessa esityslistassa ylempänä?  Voin vain kuvitella, millainen meteli syntyisi, jos joku kirkollisedustajista lähetettäisiin kohti kuolemaa. Mutta eikö ehtoollista jakava veli aiheuta enempää huolta? Jos yksi jäsen kärsii, koko Kristus-ruumis kärsii.  Nyt en puhu vain tästä tapauksesta ja tästä puheesta. Vuodesta 2015 lähtien vastaavanlaisia tapauksia on ollut useita.  Hiljaisuus on usein ollut korviahuumaavaa. Miksi?