Keltanokkia ja kokenutta kaartia

/ 5.5.2012

Vastoin kaikkia odotuksiani tulin siis valituksi kirkolliskokoukseen. Pitkään vanhauskoisia edustanut Keijo Rainerma ei ryhtynyt enää edustajaksi. Pidin varmana, että listamme ei saa hänen jälkeensä edustajaa, mutta erehdyin. Illalla tahtoi tulla hiki pintaan.

Alkujärkytyksen jälkeen huomasin, että valituksi oli tullut monia syvästi kunnioittamiani uskon ystäviä. Vähitellen aloin tottua ajatukseen. Mieleen hiipi ajatus jos toinenkin. Millainen on kirkkomme kahden kirkolliskokouskauden eli kahdeksan vuoden kuluttua? Mihin asioihin voimme ja mihin meidän pitää yrittää vaikuttaa? Edustan monessa asiassa selkeästi vähemmistön kantaa, mutta jo nyt on syntynyt yllättäviä yhteyksiä yli kirkollisten puoluerajojen.

Maanantaina alkaa siis ensimmäinen kirkolliskokousviikko. Jo viime keskiviikkona me arkkihiippakunnan edustajat istuimme piispa Kallialan kotona ja valmistauduimme alkavaan istuntokauteen pohtimalla valiokuntapaikkojen jakoa. Kirkolliskokouksen täysistunnon työtä valmistelee kymmenisen valiokuntaa, ja jokainen edustaja istuu jossakin niistä. Jokainen sai esittää toiveensa ja niiden perusteella laadittiin hyvässä yhteisymmärryksessä arkkihiippakunnan ehdokaslista. Kaikkien yhteinen etu on, että valiokunnissa näkyy koko mielipiteiden kirjo. Mitä paremmin eri mielipiteet tulevat esille valmisteluvaiheessa, sitä enemmän kevenee ilmeisesti hyvin raskas ja kiireinen täysistuntojen sarja.

Kokeneemmat edustajat ovat neuvoneet keltanokkia hyvin ystävällisesti. Maanantaiaamuna tarkastetaan valtakirjat ja siitä se alkaa. Eiköhän tuosta yhteispelillä selvitä. Ja onhan paikalla Pasi, jalo työtoveri ja aikamoinen velikulta, jonka kanssa jaamme teille näitä tunnelmia.

Ensimmäinen päivä illassa /7.5.2012

Tälle perustalle -kirkolliskokousblogi | 7.5.2012 21:59 Päivitetty 7.5.2012 23:52

Kirkolliskokouksen istunnon avaa arkkipiispa puheella, jolla on yleensä varsin suuri painoarvo. Tällä kertaa arkkipiispa Mäkinen nosti esille lestadiolaisliikkeen parissa tapahtuneet lasten hyväksikäyttötapaukset sekä hoitokokoukset. Tämän jälkeen hän siirtyi puhumaan laajemmin herätysliikkeistä ja vallankäytöstä ja kehotti kaikkia katsomaan peiliin, arvioimaan oman liikkeensä jättämää varjoa ja varomaan pahan ulkoistamista sen ulkopuolelle.

Mäkinen kehotti myös kiinnittämään huomiota hiljaisten historiaan, siis opista ja uskonasioista tietämättömien ja suuren enemmistön historiaan ja tunnistamaan siitä niitä syitä, joiden vuoksi kirkosta nyt erotaan. Arkkipiispan puheenvuoro on luettavissa osoitteesta

http://evl.fi/EVLUutiset.nsf/0/21A528E859F8B1B8C22579F7003368C0?opendocument&lang=FI

Nähdäkseni puheessa oli oikeita ja myös hyvin kauniita elementtejä. Erityisesti hiljaisuuden historiaa käsitelevä jakso sisältää hyvin puhuttelevia ja pohdintoja herättäviä ajatuksia. Siitä huolimatta huomasin loukkaantuvani minulle vieraan herätysliikkeen puolesta. Pidin lasten seksuaalisen hyväksikäytön ja yhden herätysliikkeen sisäisten välienselvittelyjen rinnastamista hyvin ongelmallisena. Kaksi toisiinsa kuulumatonta asiaa yhdistettiin tavalla, jonka media tietenkin poimi esille. Oman varjon pohtiminen olisi hedelmällisempää kuin toisen varjon. Ja toivottavasti osaisimme tuoda hiljaisuuden keskelle uudella ja tuoreella tavalla Jumalan äänen, Raamatun sanan.

Tämä päivä kului pitkälti kirkolliskokouksen järjestäytymisessä. Kokeneemmat ovat kertoneet, että viikko valiokuntatyöskentelyineen on yleensä hyvin tiivis ja että yöunetkin jäävät vähiin. Uuden kokouksen ensimmäinen viikko on varsinkin vasta-alkajalle ilmeisesti huomattavasti seuraavia kevyempi. Kulisseissa on tainnut tapahtua yhtä ja toista, mutta keltanokan onni on saada keskittyä rutiinien opetteluun. Göran Stenlundin upea iltahartaus ja vilkas keskustelu iltateellä kruunasivat päivän.

Arkityö alkaa

Tälle perustalle -kirkolliskokousblogi | 8.5.2012 17:47 Päivitetty 8.5.2012 21:00

Tänään on ollut vilkas päivä. Aamulla vahvistettiin valiokunnat. Pääsin perustevaliokuntaan, johon olin toivonutkin. Juuri tämä valiokunta käsittelee täysistuntoon tulevat asiat kirkon opin ja uskon kannalta. Valiokuntaa johtaa piispa Simo Peura ja siellä on paljon vahvoja teologeja, kuten Sammeli Juntunen ja Pekka Särkiö. Lisäksi iloitsen monista maallikkoystävistä, kuten Leif Nummelasta, Erkki Kujalasta ja arkkihiippakunnan toisesta edustajasta Annika Määttäsestä. Tuo on hyvä valiokunta, paljon vahvempi kuin uskalsin toivoa.

Monissa valiokunnissa taidettiin äänestää puheenjohtajasta ja niin täälläkin.

Salin puolella käsiteltiin kertomusta Kirkkohallituksen ja hiippakuntien toiminnasta vuonna 2011. Siinä yhteydessä käytin minäkin ensimmäisen puheenvuoroni täysistunnossa.

Ei riitä, että kirkko on läsnä verkossa. Tärkeää on myös mitä se sanoo. Siinä on ollut toivomista eikä aina vallan vähänkään. Jos puhutaan, puhtaan sitten Kristuksen evankeliumia.

Tällä viikolla ei päätettäväksi tule muita isoja asioita kuin kirkolliskokouksen järjestäytyminen. Keltanokka ihmettelee toisinaan asioiden kankeutta. Tietty elin toimii vuoden, tekee siitä vuosikertomuksen ja sen jälkeen 17 henkeä laatii siitä mietinnön. Toivottavasti elimen työ on tärkeää, vuosikertomus hyvä ja joku lukee vielä mietinnönkin. Entä jos asia tehtäisiin toisin - muutama terävä ihminen laatisi arvion elimen toiminnasta esim. kolmen vuoden välein ja arvio johtaisi tarvittaessa syvempiin keskusteluihin ja seuraamuksiin?

Ruotsinkielistä evankelisuutta kirkolliskokouksessa

Tälle perustalle -kirkolliskokousblogi | 9.5.2012 08:35

Tämän palstan perustivat kaksi Sleyn työntekijää, jotka valittiin kirkolliskokoukseen. Kirkolliskokouksessa on kuitenkin myös muita evankelisia. Iloksemme sinne valittiin myös ruotsinkielisen sisarjärjestömme SLEFin toiminnanjohtaja Göran Stenlund. Olemme pyytäneet häntä kirjoittamaan omasta näkökulmastaan ja omalla äidinkielellään. Toivomme hänen osallistuvan palstanviljelyyn usein!

Kyrkomötet har rullat igång

Kyrkomötet är som ett gammaldags lokomotiv, det tar en stund att få upp farten. Början av fyraårsperiodens första sammanträdesvecka går åt till att organisera arbetet. Ärkebiskopen är kyrkomötets ordförande, men det ska också väljas två viceordförande. Sedan ska det stiftsvis väljas 25 elektorer, som förbereder eller förrättar olika personval. Och framför allt ska kyrkomötets alla 109 delegater fördelas mellan de olika utskotten, som förbereder ärendena för plenum där besluten fattas.

Själv har jag tilldelats en plats i handboksutskottet, där också Pasi Palmu sitter med. Igår hade vi vår första överläggning i utskottet, där vi bland annat presenterade oss för varandra. De 11 medlemmarna i utskottet utgör en intressant och färgstark skara. Vår viktigaste uppgift i handboksutskottet kommer att vara behandlingen av de tilläggshäften till den finska och den svenska psalmboken som två olika kommittéer håller på att utarbeta.

Överlag är arbetet i kyrkomötet inget soloåkande, utan ett lagarbete. Jag hoppas att vi tillsammans ska kunna ta oss an de många stora utmaningar som vår kyrka står inför idag - och att evighetsperspektivet ska få prägla vårt arbete.

Med hälsningar från SLEY:s systerförening SLEF

Göran Stenlund

goran.stenlund@slef.fi

Hengähdystaukoja ja totista työtä

Tälle perustalle -kirkolliskokousblogi | 9.5.2012 22:25

Kirkolliskokouksen viikko alkaa pikku hiljaa osoittaa hengästyttävät puolensa. Mukaan mahtuu onneksi pieniä hengähdystaukoja. Muutaman ystävän kanssa karkasimme eilisiltana aivan lyhyelle veneretkelle: Ihana ilta, hyvät keskustelut ja meri, Jumalan suuri lahja. Tänä aamulla kello seitsemän - ihan totta - kirkolliskokouksen joukkueemme pelasi jalkapallo-ottelun Turun seurakuntien työntekijöitä vastaan. Näin aitiopaikalta monta kaunista maalia, valitettavasti omaan päähän. "Jag kan inte räkna dem alla", lainasi piispa Björn Vikström Lina Sandellin kaunista laulua. Mutta kiva oli pelata ja uusia yhteyksiä syntyi.

Päivän aikana istuttiin ja kuunneltiin lukemattomia puheita. Onneksi tärkeät aiheet alkoivat hahmottua sekä täysistunnoissa että valiokunnissa. Ulkomaansuhteita käsiteltäessä kirkolliskokousedustajat nostivat esille kärsivät kristityt sisaret ja veljet. Oletettavissa on, että heidän kohteluunsa puututaan jatkossa päättäväisemmin. Minua ihmetytti ja ihmetyttää lisäksi ulkosuhteiden painotus: Niin kauan kuin meiltä lähetetään lähettejä Afrikkaan ja Aasiaan, puhutaan lähetystyöstä. Kun siirtolaiset tulevat tänne, puhutaan uskontodialogista. Meidän kirkkomme - ja sanon saman omasta herätysliikkeestäni - ei ole paikallisista kevään merkeistä huolimatta havahtunut lähetystyöhön maahanmuuttajien parissa. Sen aika on nyt - mitä voisimme tehdä asian hyväksi?

Täysistunnot ja valiokuntatyöt täyttivät päivän iltayhdeksältä pidettyyn iltahartauteen asti. Sauna ja iltakeskustelut vielä päälle: Ihan hirmuisesti ei jäänyt aikaa ylimääräiseen tuumailuun. Rikas ja tärkeä päivä.

Ensimmäinen kirkolliskokousviikko takana

Tälle perustalle -kirkolliskokousblogi | 14.5.2012 08:33

Perjantain täysistunto päätti kirkolliskokouskauden ensimmäisen viikon. Pöytään nuijittiin jäljellä olleet asiat ja keskusteltiin muutamasta uudesta aloitteesta. Ne kuten osa jo esillä olleista laitettiin valiokuntiin jatkovalmisteluun.

Viikon aikana keskusteltiin paljon siitä, voiko ja pitääkö seurakunnan ottaa maksu kirkkoon kuulumattoman hautaamisesta. Siinä vastakkain ovat halu käyttää siunaustilaisuus evankeliumin levittämiseen ja halu varjella kirkkoon kuuluvia kasvavilta maksuilta. Siunaus on varmasti jatkossakin maksuton, mutta jotkut seurakunnat käyttävät tälläkin hetkellä maksun esim. tilojen käytöstä. Myös kirkollisten rakennusten suojeluun palataan. Monen seurakunnan edustajat eivät nielleet ajatusta, että 50 vuoden ikäinen rakennus olisi automaattisesti suojelun piirissä. Joillakin oli hyviä kokemuksia Museoviraston työstä, joillakin ei. Näissä kuten monissa muissakin kysymyksissä jättäisin päätösvallan ruohonjuuritasolle enkä säätelisi niitä kokonaiskirkon tasolla. Jos Kemijärvellä halutaan koota maksua ja Helsingissä ei, miksi kirkolliskokouksella pitäisi olla siihen jotakin sanottavaa?

Nuorten edustajien aloite valtakunnallisen isospankin perustamisesta herätti laajaa vastakaikua. Toinen aloite pyrkii uudistamaan kirkolliskokouksen työjärjestystä ja kolmas tahtoi lisätä opetusta varhaisnuorten parissa.

Ensimmäinen vaikutelma keltanokalle olikin toiminnan suuri kankeus. Toisaalta kyseessä oli vasta ensimmäinen viikko ja meitä opettelijoita oli paljon. Kokeneemmat muistuttivat, että kyse on meistä itsestämme. Ei ole pakko puhua täysistunnossa usein ja pitkään, jos asia on selvä. Eikä valiokunnan mietinnön ole pakko olla pitkä ja kapulakieltä: Mitä paremmin keskitytään olennaiseen, sitä mielekkäämpää on koko toiminta.

Viikon ikävin tapahtuma oli yhden ryhmän järjestämä lounaskokous, johon käytiin hakemassa mahdollisesti sopivia ihmisiä isomman salin puolelta. Suomeksi sanottuna kyseessä oli liberaalin siiven järjestäytymiskokous. Minua eivät huomanneet käydä paikalle pyytämässä … Pasi kertoi tuosta blogissaan (http://sley.fi/blogi/talle-perustalle-kirkolliskokousblogi/vene-keikahti). Se soti ikävästi sitä vastaan, mikä viikossa oli parasta: Eri puolilta Suomea tulleet ja hyvin eri tavoin ajattelevat istuivat samoissa pöydissä ja kohtaavat toisensa silmästä silmään, ilman ryhmiä ja puoluemieltä. Moni asia muuttuu, kun toisella puolella istuu ihminen eikä aate. Sen jälkeenkin ollaan eri mieltä ja ehkä entistä enemmänkin, mutta ehkä jokin on silti muuttunut.

Kirkolliskokous kokoontuu seuraavan kerran vasta marraskuussa. Moni valiokunta tekee työtä sillä välin. Perustevaliokunta, jossa istun, sai pöytänsä puhtaaksi eikä kokoonnu ennen marraskuuta. Mutta juna on liikkeellä. Palaan langoille aikanaan - kiitos matkaseurasta ja rukouksistanne!

Marraskuu vie Turkuun

Tälle perustalle -kirkolliskokousblogi | 4.11.2012 23:15

Olen muutaman vuosikymmenen ajan palannut säännöllisesti kotikaupunkiini Turkuun MAATA NÄKYVISSÄ -festarien vuoksi. Muutaman vuoden ajan Turku kutsuu marraskuussa minua myös kirkolliskokoukseen. Syysistuntokausi on marraskuussa, kevätistuntokausi toukokuussa ja molemmat kestävät vuoden.

Tänä syksynä esillä on useita kiinnostavia asioita. Epäilemättä vilkas keskustelu tullaan käymään kirkon nelivuotiskertomuksesta. Merkitykseltään selvästi suuri on kuitenkin seurakuntien rakenneuudistus, josta keskustelu alkaa syksyllä. Näistä ja monesta muusta aiheessa kertoilemme Pasi Palmun kanssa viikon kulueessa. Toivomme saavamme myös ainakin SLEFin johtajan Göran Stenlundin rikastuttamaan palstaamme.

Kevään kirkolliskokousviikko merkitsi tutustumista kymmeniin uusiin ihmisiin. Kirkolliskokous on täynnä mielenkiintoisia ihmisiä, joilla on paljon annettavaa. Näitä ihmisiä on mukava tavata uudelleen. Arkkihiippakunnan edustajien kesken tapasimme jo keskiviikkona ja puhuimme edessä olevasta viikosta. Tämä joukko on ollut iloinen yllätys. Meillä on tiimi, jossa on hyvä istua raskas viikko.

Nelivuotiskertomus osoitti selvästi, että kirkkomme elää hyvin vaikeita aikoja. Tuleva viikko kertoo yhdeltä osalta, millaisin eväin näitä tahdotaan kohdata. Joidenkin mukaan kirkon on varmasti oltava pärjätäkseen entistä liberaalimpi ja pantava konservatiivit kuriin. Monilla on kuitenkin vähemmän luottamusta liberaaliin tiehen ja enemmän ymmärrystä perinteistä uskoa kohtaan. Viikon kuluttua ollaan himpun viisaampia.

Kirkko, Kristus ja opinkappaleet

Tälle perustalle -kirkolliskokousblogi | 5.11.2012 23:35

Kirkolliskokouksen istuntokauden avaa arkkipiispa ja tuossa tilanteessa odotetaan painavaa puheenvuoroa. Nyt kuullun puheen taustalla on epäilemättä ennen muuta juuri ilmestynyt nelivuotiskertomus, jonka mukaan lähes kaikki kirkon tilastokäyrät sojottavat alaspäin. Arkkipiispa ei vaikuttanut olevan kovin huolestunut tilanteesta. Hänen mukaansa Jumalan kaipuu ei ole kadonnut mihinkään. Kirkolta vaaditaan tässä tilanteessa paljon: ”Vaikeinta ja samalla rohkeinta voi olla luopua varmoista tulkinnoista ja suostua ymmällä oloon ja ristiriitaiseen todellisuuteen. Siinä tarvitaan paljon luottamusta, uskoa ja levollisuutta.” Arkkipiispan mukaan sinänsä tärkeät dogmit, traditio ja toiminta tahtovat asettua ihmisen ja Jumalan väliin, erottamaan nämä kaksi toisistaan. Avajaispuhe on luettavissa täältä http://evl.fi/EVLUutiset.nsf/0/C84DEBEADCBBDB97C2257AAD0032D1D4/$file/Kirkolliskokouksen%20avauspuhe%205%2011%2012.pdf

Arkkipiispan puheenvuoro jakoi voimakkaasti mielipiteitä. Ruokapöydässäni sitä kiiteltiin aivan loistavaksi. Ruokajonossa ympärilläni taas kihistiin kiukusta. Omasta puolestani ymmärsin heti puhetta kuunnellessani, että käsillä on erinomainen opetusmateriaali, jota on vielä käytävä läpi teologian opiskelijoiden kanssa. Puheenvuorossa erotettiin toisistaan Jumala ja oppi tavalla, josta minua on aina varoitettu. Perinteisen uskon mukaanhan vaikkapa oppi Kristuksen jumaluudesta ei ole Kristuksesta erillinen, vaan nimenomaan kertoo kuka on se Herra, jota kumarramme. Oppi ei erota Herrasta vaan yhdistää häneen. Oppi ja Kristus kuuluvat yhteen eikä niitä voi erottaa - opiton kristinusko palvelee vain edustajiensa omia ajatuksia.

Arkkipiispan puhe aiheutti minussa myös myönteisiä tuumailuja siitä, miten minun tulisi oppia kohtaamaan paremmin kyselevä ihminen. Mutta jos se oli ohjelmanjulistus ja reaktio nelivuotiskertomukseen, puhe vaikuttaa vain väistöliikkeeltä ja lisäksi dogmaattisesti hyvin ongelmalliselta kannanotolta. Tulevien vuosien armottomat käyrät pakottavat kirkon suureen muutokseen, tunnusti se sitä tällä hetkellä tai ei.

Tiivis päivä

Tälle perustalle -kirkolliskokousblogi | 8.11.2012 00:20 Päivitetty 8.11.2012 11:16

Tänään kirkolliskokouksessa oli todellinen työpäivä. Aamupäivällä täysistuntoa puhutti seurakuntaremontti ja puheenvuoro seurasi toistaan. Iltapäivällä samaa aihetta käytiin perustevaliokunnassa, johon kuulun.

Tällä hetkellä suomalaiset seurakunnat ovat hyvin erikokoisia ja joko itsenäisiä tai kuuluvat seurakuntayhtymiin. Seurakunnassa saattaa olla yksi tai useampia kappeliseurakuntia, joilla on oma hallintonsa, tai piirejä, joissa hallinto on kevyempi. Nyt kyse on siitä, miten mennään eteenpäin aikana, jolloin tuleva kuntaremontti pakottaa seurakunnat joka tapauksessa muutokseen. Saman kunnan alueella olevien seurakuntien pitää nimittäin nykyisen kirkkolain mukaan joko yhtyä tai muodostaa ainakin seurakuntayhtymä.

Kirkolliskokouksessa istuu edustajia hyvin erilaisista seurakunnista, itsenäisistä seurakunnista, kappeleista ja yhtymistä. Edustaja toisensa jälkeen kävi kertomassa, miten heidän mallinsa toimii erinomaisesti eikä remontille ole tarvetta. Kokemusta on paha kiistää enkä usko kirkolliskokouksen siihen ryhtyvänkään. Todennäköisesti seurakuntia ei siis puserreta yhteen malliin. Mutta kuuluuko täällä myös niiden ääni, joiden mielestä tehdyt ratkaisut eivät ole tuoneet ihmisten lähelle tuttua ja turvallista messuyhteisöä?

On hallintovaliokunnan asia pohtia hallinnon kaavioita. Perustevaliokunnassa pohdittavanamme ovat monet uskonopilliset kysymykset - mikä on paikallisseurakunnassa keskeisintä, mikä on piispan merkitys ja miten oikea paimenuus voisi toteutua kirkossa. Valiokunnassa väännettiin oikein kunnolla ja pähkäiltiin uuvuksiin asti. Yksi ja toinen kirkolliskokousedustaja on käytäväkeskusteluissa esittänyt toivomuksen, että ihminen saisi vapaammin valita oman seurakuntansa. Riittääköhän kokouksen rohkeus tähän?

Iltakuudelta alkoi kirkon nelivuotiskertomuksen käsittely. Oman lyhyen osuuteni pääsin käyttämään heti Erkki Kujalan jykevän puheenvuoron jälkeen. Puoli yhdeksän aikaan puheenjohtajan nuijankopahdus armahti edustajat ja siirsi jatkokeskustelun seuraavaan päivään. Ei sählyä, ei paljon muutakaan, vaan sauna, antoisat saunakeskustelut ja sen jälkeen vielä hieman kirjoitustöitä  veli Pasin kanssa - nämä ovat melkoisia päiviä. Mutta hienoa on saada olla mukana!

Tiedotussota

Tälle perustalle -kirkolliskokousblogi | 9.11.2012 13:25

Kirkolliskokouksessa ovat edustettuina kaikki Suomen kirkon laidat ja keskustat. Myönteinen yllätys on, miten käytävillä ja ruokapöydissä keskustellaan vilkkaasti, avoimesti ja ystävällisesti. Erilaiset näkökannat eivät useimmiten merkitse kireää ilmapiiriä, vaikka samoja seuroja ei varmasti lähdetä yhdessä pitämään. Ennen muuta kirkolliskokous on täynnä ihmisiä, joilla on valtava määrä kokemusta elämän eri alueilta. Kuunnellessani vaikkapa kunta- ja seurakuntahallinnon veteraaneja olen oppinut paljon. Kaikilla on täällä oma panoksensa annettavana.

Aivan auvoista ei elämä kirkolliskokouksessa toki ole. Minä kirjoitan omaa palstaani ja niin kirjoittaa moni muukin, eivätkä kaikki välttämättä pidä toistensa teksteistä. Muutaman kerran on isossa salissakin iskenyt kipinää melko mojovasti. Emmehän me yksimielisiä ole. Astetta ikävämpi asia on, että lehdistö nostaa mielellään esille juuri erimielisyyden hyvin kärjistetyssä muodossa eikä se näytä olevan kaikille vastenmielistä. Luimme tänään Ilta-Sanomista että kirkolliskokousedustajat olivat tyrmistyneitä ministeri Päivi Räsäsen tervehdyspuheesta, joka koski pakolaisia, eutanasiaa ja aborttia (puhe on luettavissa täältä http://www.seurakuntalainen.fi/uutiset/kotimaa/2914/ministeri_rasanen_ki...). Lehti haastatteli muutamia kokousedustajia, jotka edustivat etupäässä tiettyä linjaa eivätkä ilmeisesti olleet haluttomia kommentoimaan puhetta.

Luin lehteä harmistuneina. Varmasti edustajat suhtautuivat vahvaan puheenvuoroon eri tavoin ja joiden ajatukset ovat sille aivan vastakkaisia. Yleistä tyrmistystä en ole havainnut. Puheenvuoroa pidettiin laajasti painavana ja koskettavana. Epäilemättä jotkut tosin osaavat kysyttäessä tyrmistyä jälkikäteen hyvinkin tyylikkäästi. Tiistaina tällaista en kohdannut. Jäi vahvasti sellainen maku, että maallista lehdistöä käytettiin hyväksi kirkon sisäisessä ja myös poliittisessa keskustelussa. Eikä lehdistö jätä tällaista mahdollisuutta käyttämättä.

Varhainen Kirkko tiesi, että Jumalan antama elämä on pyhä. Pikkulapsia ei saanut siksi jättää heitteille eikä aborttia tehdä. Vanhus oli siksi arvokas senkin jälkeen kun ei pystynyt enää tekemään työtä. Parin vuosituhannen ajan Kirkko on tiennyt tämän. Niin pitkällä ei sentään vielä olla, että kirkolliskokous tyrmistyy kuullessaan Kirkon ikivanhan opetuksen. Mutta jatkuva tiedotussota on menossa, ja sen kanssa on vain opittava elämään.

Omasta puolestani kiitän ministeriä rohkeasta ja tärkeästä puheenvuorosta.

Alimmainen rivi

Tälle perustalle -kirkolliskokousblogi | 12.11.2012 10:21 Päivitetty 12.11.2012 13:47

Takana on elämäni toinen kirkolliskokousviikko. Tiukan rupeaman jälkeen on hyvä istahtaa ja pohtia, mitä kaikesta jäi käteen.

Kokouksen suurin asia, seurakuntien hallintoremontti, jäi kesken ja jää vielä vuosiksi. Oli ilahduttavaa, että kirkkohallituksen esitys korostaa kirkkoa nimenomaan kuulumisen yhteisönä eikä pyri vain tuottamaan palveluja halvalla. Näin ihmisen lähellä toimitettava messu nousee sille kuuluvaan arvoon.

Minusta on tärkeää muistaa Kristuksen Kirkon kaksi päätasoa. On ensinnäkin olemassa yksi, pyhä, apostolinen ja yhteinen (eli katolinen) Kirkko, josta osa elää vielä tässä maailmassa ja osa on jo Kristuksen luona taivaassa. Toinen päätaso on paikallisseurakunta, jossa on Kristuksen asettama paimenen virka ja jossa yleinen pappeus toteutuu Pyhän Hengen jakaessa lahjojaan. Nämä kaksi ovat päätasoja. Paikallisseurakuntien ylle tarvitaan epäilemättä jonkinlainen ylätaso - siis piispat ja tuomikapitulit - , mutta hierarkia ei saa olla niin vahva että se polkee paikallisseurakuntien oikeuksia. Kapitulit ja yhtymien hallinnot eivät myöskään saa viedä kohtuuttomasti niukkenevia työntekijäresursseja. Ne kuuluvat paikallistasolle.

Paikallisseurakunnilla on luterilaisen uskon mukaan oikeus valita itse omat paimenensa ja pidän vääränä sitä, että tuomiokapitulit eivät ole tätä sallineet vaan ovat evänneet vaalisijat monelta pastorilta. Ovatko kirkon jäsenet niin paimennettavia, että vaikkapa soinilaiset tai kemijärveläiset eivät saa itse valita paimentaan? Ja mitä menetetään, jos ihmiset saavat itse valita oman seurakuntansa? Jos se tapahtuu seurakuntayhtymän sisällä, veronkantokaan ei ole ongelma.

Hallintoremonttia pohditaan vielä pitkään. Sitä on nyt tehty hyvässä hengessä ja uskon hyvään lopputulokseen. Mutta työtä on paljon!

Toiminnan ja teologian kannalta tärkeimmät näkökulmat olivat arkkipiispa Mäkisen avajaispuheenvuoro ja kirkon nelivuotiskertomus. Arkkipiispa sanoi näin: ”Kirkon opetuksen omaksuminen, tradition noudattaminen ja toimintaan osallistuminen ovat 150 vuoden ajan olleet kriteereitä, joitten perusteella myös sosiokulttuurista muutosta on arvioitu. Seurauksena on ollut tulkinta vääjäämättömästi ja kiihtyvästi etenevästä vieraantumisesta ja sekularisaatiosta” Tämän 150 vuoden ajanjakson esiin nostaminen on äärimmäisen mielenkiintoinen ja tärkeä. Sinä aikana nousivat suuret suomalaiset herätysliikkeet, jotka muuttivat voimakkaasti kirkkoamme. Tahdommeko palata sitä edeltävään aikaan? Millaista olisi sellainen usko ja elämä, jota ei tarvitse arvioida noilla kriteereillä? Tuosta puhutaan toivottavasti lähivuosina paljon.

Nelivuotiskertomuksen alaspäin sojottavat käyrät näyttävät lopullisesti muuttavan kirkollista keskustelutilannetta. Kyse ei ole enää ohimenevästä vaiheesta, josta selviää talvehtimalla. Edessä on suuri muutos, jonka vaikutuksia ei kukaan pysty ennakoimaan. Kirkko joutuu ilmeisesti tulemaan toimeen huomattavasti pienemmällä työntekijämäärällä. Pälkäneen kirkkoherra Jari Kemppainen kiinnitti huomiota uskomattomaan tilastoon: Vuonna 1970 kirkkoon kuului n. 95% kansasta ja palkattuja työntekijöitä oli 10 000. Nyt siihen kuuluu alle 80% ja työntekijöitä on 21 000. Maksajat ovat siis vähentyneet selvästi, mutta työntekijämäärä on yli kaksinkertaistunut, eivätkä pienet tilastointimuutokset muuta isoa kuvaa. Edessä on väen vähentäminen. Koska hyvin suuri osa työntekijöistä menee eläkkeelle kymmenen vuoden kuluessa, massairtisanomisiin tuskin joudutaan. Sen sijaan koko toiminnan rakenne on harkittava uudelleen. Kirkko on alkanut monta uutta työmuotoa ja päästänyt aivan liikaa talkootyötä palkkatyöksi. Siihen ei jatkossa ole enää varaa. On tehtävä vähemmän ja nojattava enemmän seurakuntalaisiin. Ei se ole mahdotonta. Ei voi olla, kun valtaosa kirkoista toimii juuri noin. Miltä näyttää kirkko, jolla on kolmannes nykyistä vähemmän työntekijöitä? Ahti Hirvonen nostaa esille eläkkeellä olevan huippupankinjohtajan näkökulman täällä: http://kirkonkellari.fi/?p=1156Ajatusmaailma saattaa tuntua vieraalta, mutta mennäänkö uuteen vaiheeseen harkiten vai ajautumalla? Ymmärtääkseni koira ei pidä siitä, että sen häntä leikataan kolmesta kohdasta eikä jatkuva ja satunnaisiin enemmistöihin perustuva väen vähentäminen tuo turvallista työrauhaa kenellekään.

Olen aistinut herätysliikekristittyjen aseman vähitellen muuttuvan. En yleensäkään usko ilmaisiin lounaisiin, vaan alastomaan realismiin: Herätysliikettä vierastetaan, kun siitä katsotaan olevan haittaa, ja suositaan kun sitä pidetään hyödyllisenä. Viime vuosikymmeninä monia herätysliikkeitä on pidetty ennemminkin haitallisina: Tiukka linja on tämän ajattelutavan mukaan omiaan karkottamaan ihmisiä kirkon jäsenyydestä. Sen mukaan meihinkin on toisinaan suhtauduttu kuin kauppias myymälävarkaisiin: Piispa tai kirkkoherra eivät löydä aikaa, paikkaa eikä tapaa, jolla me voisimme palvella kirkkoa. Nyt tilanne näyttää olevan jo muuttumassa. Messumme vetävät varsin hyvin nuoria ja nuoria aikuisia ja Turku-halli täyttyy ensi viikonvaihteessa. Olisiko meistä siis ihan hyötyä eikä pelkästään haittaa? Olen kirkolliskokouksessa ja muuallakin iloinnut aidoista ystävyyden ja kunnioituksen osoituksista. Osaisimmeko tunnistaa nämä yhteydenotot oikein ja laittaa, kuten vanhastaan sanotaan, omat lahjamme vaihetuspöydälle?

Kirkolliskokouksessa tapaa valtavan määrän mielenkiintoisia ihmisiä ja jokaisella on jotakin annettavaa. Oppia on tarjolla, jos on vain halua kuunnella. Tällä kertaa iloitsin erityisesti perustevaliokunnassa istuvista kunta- ja seurakuntahallinnon konkareista. Musta hetki oli toki se, jolloin eräs edustaja haukkui suureen ääneen puhelimessa ministeri Räsäsen toimittajalle ja jälkeenpäin vielä hyrisi asiasta tyytyväisyyttään. Useimmille edustajille tällainen oman pesän likaaminen olisi varmaan vierasta. Yleinen ilmapiiri on kohtelias, kunnioittava ja miellyttävä, oltiin asioista sitten mitä mieltä hyvänsä.

Niin, siis se alimmainen rivi - kannattiko istua tiivis viikko ja käyttää siihen suurin piirtein kaikki käytössä oleva energia? Kyllä kannatti. Rytmi on hidas, mutta eteenpäin mennään. Ja keväällä kannattaa epäilemättä taas!

Kiireinen viikko edessä

Tälle perustalle -kirkolliskokousblogi | 10.5.2013 20:27

Kirkolliskokous alkaa kevätistuntokautensa maanantaina. Tuttuun tapaan palaamme linjoille Pasi Palmun kanssa.

Kirkolliskokous istuu siis Turussa vuosittain viikon keväällä ja viikon syksyllä. Istuntokausien välillä ja myös niiden aika istuvat valiokunnat, joiden tehtävänä on valmistella täysistunnoissa käsiteltävät asiat. Yli satapäinen täysistunto on liian suuri joukko viemään eteenpäin erityisesti laajoja kokonaisuuksia. Valiokunnissa tehdään merkittävä osa kirkolliskokouksen työstä. Nyt niillä on ollut paljon pohdittavaa ja mietintö on seurannut lausuntoa.

Kevätistuntokauden suuri kysymys on edelleen seurakuntarakenne, joka tulee työllistämään edustajia koko nelivuotiskauden. Olen vierastanut kirkollisen median pyrkimystä selvittää kirkolliskokouksen kantaa ennen istuntoja. Nytkin olen saanut useita kyselyjä, joissa kysellään mielipidettäni seurakuntarakenteen muutosesityksistä. Olen jättänyt järjestelmällisesti vastaamatta näihin kyselyihin. Minulla on toki kantani moneen asiaan, mutta luotan siihen, että keskustelulla ja perusteilla on merkitystä. Kunnioitan niitä vanhoja eduskunnan parlamentaarikkoja, jotka eivät koskaan osallistu kansanedustajille osoitettuihin kiertokyselyihin. Seuraan heidän esimerkkiään: minusta kirkolliskokouksen kanta luetaan äänestystaululta eikä lehdistä.

Miksi seurakuntarakennetta ollaan muuttamassa? Tämänhetkisen kirkkolain mukaan kuntaliitos vaikuttaa  välittömästi seurakunnan rakenteeseen. Kirkko ei voi vain istua ja odottaa, mitä valtio tekee. Lisäksi kirkosta eroaminen pakottaa arvioimaan, miten rajalliset voimavarat käytetään. Muutosta tarvitaan, mutta millaista? Sitä on hierottu ja hierotaan vielä pitkään. Tavoitteena on keventää hallintoa ja panostaa perustoimintaan, erityisesti messuun. Mutta miten se tapahtuu ja riittävätkö lihakset todelliseen muutokseen?  Tulossa on kiireinen viikko ja kaikki esirukoukset tarvitaan

Polarisoituva kirkko

Tälle perustalle -kirkolliskokousblogi | 14.5.2013 09:08 Päivitetty 14.5.2013 12:24

Pasi kirjoitti jo omassa blogissaan arvionsa arkkipiispan avajaispuheesta. Suositan kaikkia lukemaan puheen, jonka löydät täältä. http://www.arkkihiippakunta.fi/arkkipiispa/puheet-ja-kirjoitukset/puheen....  Kirkolliskokouksen käytävillä on puhuttanut samanaikaisesti kaksi asiaa, arkkipiispan puhe ja Turun Sanomien nostama kohu herätysliikkeiden Tosi rakkaus odottaa – materiaalista.

Arkkipiispan puhe oli retorisesti varsin pehmeäotteinen. Sitä kuunnellessani ounastelin kuulijakunnan suhtautuvan siihen myönteisesti tai ainakin rauhallisesti. Toki monet ihastuivat. Minulle oli kuitenkin yllätys, miten tiukasti sitä käytävillä arvioitiin. Edustajat olivat siis osanneet kuulla kaiken retoriikan takaa ytimen: Arkkipiispan näkökulmasta homoliittojen tulisi selvästikin olla paitsi siedettyjä myös hyväksyttyjä.  Mutta hyväksyessään Raamatun selkeästi torjuvan elämäntavan kirkko tekee selväksi, että Raamattu ei ole sille normi. Sille tielle tahtoo kirkolliskokouksesta lähteä vain osa – onneksi.

Samaan aikaan kokousedustajien käsissä näkyi kiertävän lehtijuttuja.  Turun Sanomat oli loppuviikolla kiinnittänyt huomionsa rippikoululaisille jaettuun vihkoseen,  jonka otsikkona on Tosi rakkaus odottaa. Materiaali varoittaa esiaviollisesta seksistä ja pitää itsetyydytystä osin ongelmallisena. Eri tasoilla rippikoulutyötä valvovat kirkolliset virkamiehet sanoutuivat materiaalista kauhistuneena irti jo Turun Sanomissa ja maanantaina Ilta-Sanomat jatkoi rummutusta.
  Erityisesti arkkipiispan avajaispuheen kanssa rinnakkain asetettuna materiaalin kohtaama täystyrmäys on jo huvittavaa. Parikymmentä vuotta sitten laadittu materiaali on sävyltään varsin keskustelevaa ja käsittelee herkkiä asioita hyvinkin taitavasti. Onko oikeasti isojen otsikkojen asia, että joku opettaa vielä kirkossa kuten muutama vuosikymmen sitten opetettiin hyvin yleisesti? Suuntaa haetaan Raamatusta, taitavasti tai taitamattomasti. Arkkipiispan puheenvuoron suunta on toinen. Kumpaa tahtoisit lapsillesi ja lastenlapsillesi seurakunnissa opetettavan?

Kirkolliskokouksessa kohtaan polarisoituvan kirkon, joka uhkaa kulkea kohti pirstoutumista. Maanantaina tämä kehitys kiihtyi edelleen., eikä niin olisi pakko tapahtua.

Hyvä valiokunta

Tälle perustalle -kirkolliskokousblogi | 14.5.2013 22:44 Päivitetty 15.5.2013 10:03

Kirkolliskokous käsittelee lähetekeskustelua lukuun ottamatta vain valmisteltuja asioita ja valmistelutyö tehdään valiokunnissa. Jokainen edustaja kuuluu johonkin valiokuntaan. Ilokseni minut valittiin perustevaliokuntaan, jonka tehtävänä on katsoa käsiteltäviä asioita luterilaisen uskon näkökulmasta.

Perustevaliokunnan 18 jäsentä tulevat eri hiippakunnista ja edustavat hyvinkin erilaisia näkökulmia. Olen ollut tästä joukosta iloisesti yllättynyt. Joukossa on teologeja ja maallikkoja, miehiä ja naisia, eri alojen asiantuntijoita. Jollakin on vankka kokemus seurakunnan hallinnosta, toisella lähetystyöstä, kolmannella syvällistä teologista viisautta. Välillä mielipiteet menevät reippaasti ristiin, mutta se ei ole tainnut haitata ketään. Raikas vastatuuli saattaa päinvastoin pakottaa jokaisen harkitsemaan vielä kerran omaa kantaansa ja muotoilemaan sen entistä tarkemmin.

Valiokunnan työ on melkoista aherrusta.  Lausuntoa tai vielä enemmän työtä teettävää mietintöä käsitellään uudelleen ja uudelleen ja uuttera sihteeri tuottaa usein yön pimeinä tunteina taas seuraavan version. Vähitellen paperi saa hahmon ja aletaan hioa yksityiskohtia. Valmistelu on todellista tiimityötä. Olen kokenut oppivani jokaiselta ja tulevani myös itse kuulluksi.

Kannattaako lähes parinkymmenen ihmisen uhrata aikaa paperiin, jonka merkitys saattaa olla melkein mitätön? Kannattaa kyllä. On hyvä, että täysistuntoon tuodaan vain huolellisesti eri puolilta pohdittuja asioita. Erityisen tärkeää on varmistaa, ettei uskonopillisesti tärkeitä asioita solahda läpi kirkollisen päätöksenteon vahingossa. Se on perustevaliokunnan tehtävä. Huolellisen valmistelun jälkeen on päätösten aika. Niistä ollaan yksimielisiä tai erimielisiä, mutta ainakin pitäisi tietää, mitä päätetään. Tässä valiokunnassa viihdyn ja arvostan ihmisiä, joiden kanssa saan tehdä työtä. Tämä on hyvä valiokunta!

Tiukkoja tunnelmia ja raskasta hallintoa

Tälle perustalle -kirkolliskokousblogi | 16.5.2013 09:47

Pitkä eilinen kokouspäivä huipentui seurakuntarakenteiden muutoksen käsittelyyn.  Tässä vaiheessa kyse ei ollut vielä lopullisista päätöksistä. Nyt etsittiin kirkolliskokouksen kantaa, jonka mukaan kirkkohallitus valmistelee seuraavan vaiheen. Esille nousi ennen muuta kaksi kysymystä, nimittäin pitääkö kaikkien seurakuntien kuulua yhtymiin ja toimiiko kirkkoherra seurakuntaneuvoston puheenjohtajana.

Kirkkohallituksen alkuperäisen esityksen mukaan on päälinja, että kaikki seurakunnat kuuluvat yhtymiin. Käsittelyn kuluessa tämä velvoite vielä jonkin verran kiristyi. Tätä vastustivat toisaalta jotkut hyvin pienten ja jotkut hyvin suurten seurakuntien edustajat. Velvoite tuli hyväksytyksi melko niukalla enemmistöllä ja pakkoa vastustavien parissa tunteet kävivät melko kuumina.

Salin lämpötilaa nosti myös kirkkohallituksen alkuperäiseen esitykseen kuulumaton asia. Jo valiokuntavaiheessa pakettiin oli tullut mukaan esitys, jonka mukaan seurakuntaneuvoston puheenjohtaja ei ole kirkkoherra, vaan vaaleilla valittu maallikko. Lähes koko piispakunta otti kantaa esitystä vastaan, mutta se tuli kuitenkin hyväksytyksi. Päätös – tässä vaiheessa alustava – on kauaskantoinen ja merkitsee suurta muutosta. Kirkkoherran roolissa painottuu enemmänkin toimitusjohtajan ja virkamiehen rooli ja vastaavasti viran paimenluonne hiipuu. Mallina on silloin ennemminkin liikemaailma ja kunta kuin luterilainen perinne.

Päivän päättyessä tunteet olivat monilla edustajilla pinnassa. On kuitenkin muistettava, että kirkkohallitukselle annettuihin linjauksiin riitti kirkolliskokouksen yksinkertainen enemmistö. Lopulliset päätökset tehdään määräenemmistöllä. Mainitsemilleni muutoksille tuskin löytyy vaadittavaa kolmen neljänosan enemmistöä. Siksi kirkkohallitus joutuu luonnostelemaan jatkossa muutaman nelikulmaisen ympyrän. Mutta eiköhän se jotenkin onnistu.

Koko seurakuntien rakennemuutos on saanut minut mietteliääksi. Oleskellessani ulkomailla ja nauttiessani siellä pienten seurakuntien tarjoamasta mannasta olen nähnyt hyvin kevyen hallinnon. Kokouksia on hyvin vähän. Silti seurakuntalaisten mielipiteellä on ja on oltava merkitys, koska he muuten äänestävät jaloillaan. Meillä taas on neuvostoa ja valtuustoa, johtokuntaa ja hiippakuntavaltuustoa, kapitulia ja työryhmää – kirkkohallituksellakin on kuulemma toiminnassa hieman yli sata työryhmää. Hallintomme on rikkaan kirkon raskas ja kallis hallinto. Nyt yritetään keventää hallintoa, mutta keveneekö se tosiasiassa ollenkaan? Kestääkö tämä hallintorakenne sen mahdollisuuden, että kirkkoon kuuluukin enää vain puolet suomalaisista?

Monella kirkolliskokousedustajalla näyttää olevan torninsa alimmaisena palikkana käsitys, jonka mukaan ihmiset sitoutuvat kirkkoon sitä enemmän mitä he osallistuvat sen päätöksentekoon. Usko demokratian voimaan on todella vahva. Ajattelen kuitenkin niitä löyhästi kirkkoon sitoutuneita ihmisiä, joiden kanssa pelailen ja puuhailen arkisia asioita. En usko, että heitä sitouttaa kirkkoon vaikkapa äänestäminen kirkollisissa vaaleissa tai istuminen johtokunnassa, jonka vaikutus on korkeintaan nimellinen. Sen sijaan sydämeen osunut Kristuksen evankeliumi on koko lailla lyömätön sitouttaja. Ja sillä tavalla ilmaantuu seurakuntiin uusia, vahvoja kirkollisia vaikuttajia. Olisipa heitä täälläkin enemmän !

Keitä ovat seuraavat kirkolliskokousedustajat?

Tälle perustalle -kirkolliskokousblogi | 21.5.2013 10:37

Kirkolliskokousviikko on takana ja muutama päivä on vielä ollut aikaa katsella taaksepäin.  Veljespurjehdus Turun saaristossa auttoi kummasti laittamaan asioita paikoilleen ja antoi aikaa pohtia mennyttä viikkoa.

Toistaiseksi olen jokaisen kirkolliskokousviikon jälkeen pohtinut koko työn merkityksellisyyttä. Hiukan toistasataa ihmistä istuu tiiviin viikon ja käyttää sen aikana kaiken energiansa.  Mikä merkitys on tällä panostuksella?

Uskon että kirkolliskokouksen arki yllättäisi monella tavoin useimmat tämän palstan lukijat.  Ennen muuta kaikki käy paljon verkkaisemmin ja perusteellisemmin kuin yleensä ajatellaan. Sen vuoksi kirkolliskokous ei päätä mitään spontaanisti eikä se siis millään tavoin muistuta hallitusta tai johtokuntaa. Se ottaa kantaa vain huolellisesti valmisteltuihin asioihin, eikä kirkollinen päivänpolitiikka juuri näy päätöksissä. Viikon aikana varsinaisia yleisistunnon päätöksiä on vain vähän ja niistä vain muutama on merkityksellinen.  Tiedottajat yrittävät sitten kaivaa niistä jotakin, joka voisi kiinnostaa laajaa yleisöä.  Tällä kertaa oli käsiteltävänä poikkeuksellisen iso asia, seurakuntarakenne, ja sekin vasta alustavasti.  Rutiinipäätöksiä paljon merkittävämpää voi olla keskustelu isoista asioista, kuten kirkon nelivuotiskertomuksesta tai kirkon ulkomaantyöstä. Näissä keskusteluissa kuullaan tärkeitä linjauksia ja ehdotuksia, ja niissä tulevat ilmi myös näkemyserot.

Varsinaisten päätösten ohella kirkolliskokouksessa käydään suuri määrä epävirallisia keskusteluja. Uskoisin monen yllättyvän nähdessään edustajat lounaalla. Samoissa pöydissä istuvat vilkkaasti keskustellen hyvin eri näkökantojen edustajat, ja keskusteluaiheet liikkuvat hyvin kevyistä hyvin syvällisiin. Ärmättejä on joukkoon tullut valituiksi vain vähän.  Useimmat syttyvät keskustelemaan ja myös väittelemään avoimesti.  Blokkijakojakin joku koettaa viritellä, mutta perinteisesti sellainen ei ole kuulunut kirkolliskokoukseen, vielä vähemmän puoluepolitiikka, josta en ole tähän mennessä nähnyt jälkeäkään.

Kannattaako siis uhrata viikko keväästä ja viikko syksystä siihen, että istuu tiiviin viikon kirkolliskokouksessa? Kannattaa kyllä.  Joka on huolissaan maastamme ja kirkostamme, ymmärtää kyllä että kirkkoa ei voi jättää sen liberaalisiiven käsiin. Tarvitaan niitä, joille Raamattu on rakas. Mietin, ketkä edustavat meitä seuraavassa kirkolliskokouksessa. Omaan jatkokauteeni en jaksa uskoa, koska tulin valituksi ennemminkin sattumalta. Sen sijaan toivon sydämestäni, että Turussa istuisi monia vastuullisia kirkolliskokousedustajia. Se vaatii laajojen piirien aktiivisuutta tulossa olevissa seurakuntavaaleissa, joissa valitut valitsevat aikanaan kirkolliskokousedustajat.  Nyt tarvitaan niitä, jotka kaikesta huolesta ja turhautumisesta huolimatta jaksavat koota ehdokaslistoja ja aikanaan asettua ehdokkaaksi.  Ja seurakuntavaaleissa äänestäminenhän on meille jokaiselle velvollisuus.

Välttämätön suunnanmuutos

Tälle perustalle -kirkolliskokousblogi | 5.11.2013 13:05

Syysistuntokaudelleen kokoontuva kirkolliskokous on saanut eteensä harvinaisen vähän asioita. Ainakin etukäteen moni hyvin tiukkaan punnertamiseen valmistautunut edustaja on hämmästellyt väljää aikataulua. Valiokuntatyö saattaa olla hyvinkin tiivistä. Oman valiokuntani kohdalla (perustevaliokunta) ei siitä ole vielä merkkejä näkynyt.  Tänään oli jopa vapaa aamupäivä!

Hiljaisuudesta huolimatta kirkon isot ongelmat eivät karkaa mihinkään. Päällimmäinen ongelma on raha, mutta sen takana häämöttää rahapulan syyn aiheuttanut pitkäaikainen vinoutuma.
   Ensimmäisen istuntopäivän tärkeä aihe oli kirkon keskusrahaston talousarvioesitys. Tällä kohdalla sekä yksittäisen edustajan että koko kirkolliskokouksen mahdollisuudet ovat melko rajalliset, koska budjetin liikkumavara on varsin pieni.  On lisäksi eri asia, mitä kirkko tekee kokonaisuutena ja mitä se tekee paikallisseurakunnissa. Huolet ovat silti yhteisiä. Muutama havainto ehkä avaa koko ongelmakenttää.
  Kirkon koko verotulot ovat huikea summa, hiukan vaille miljardi euroa (v. 2012), ja se koostuu valtaosaltaan kirkollisveroista (864 milj.) ja loppuosaltaan yhteisöverosta (98 milj.). Vajaa neljännes (24%) menee tosin kirkon keskusrahastolle, mutta siitä valtaosa (17%) menee eläkemaksuihin. Kirkkohallituksen kuluihin menee n. 30 miljoonaa ja hiippakuntien menoihin 13 miljoonaa euroa.  Ylivoimainen valtaosa varoista (76%) menee paikallisseurakuntien menoihin, joista ne päättävät itse. Kirkon rahat ovat siis hyvin pitkälti paikallisseurakuntien rahoja, ja niin on hyvä. Jotakin on järkevää tehdä kokonaiskirkon tasolla, mutta ylärakenne, siis tuomiokapituli ja kirkkohallitus, eivät saa imeä varoja perustasolta.  Muutenkin peräti 63% paikallisseurakunnista teki vuonna 2012 tappiota ja se tietää toiminnan leikkauksia.
  En lakkaa ihmettelemästä sitä rauhallisuutta, jolla päättäjät katsovat muutaman vuosikymmenen päässä olevaa tulevaisuutta. Minun nähdäkseni olemme keskellä suurta muutosta. Neljäkymmentä vuotta sitten kirkkoon kuului yli 90% suomalaisista ja sillä oli työntekijöitä hieman yli 10 000. Nyt kirkkoon kuuluu n. 76,4 % suomalaisista (2012) ja määrä putoaa noin prosenttiyksikön vuodessa. Samaan aikaan työntekijämäärä on kasvanut noin kaksinkertaiseksi (11 145 v. 1975 ja 20 781 henkeä v. 2012). Uusia työmuotoja on aloitettu runsaasti ja valtava määrä vapaaehtoistyötä on siirtynyt palkkatyöksi. Työntekijöiden määrä kääntyy välttämättä laskuun, mutta kuinka jyrkkää on lasku ja sen tuoma muutos? Virkamiesarvion mukaan pahin vaihtoehto on, että kirkolla on vuonna 2080 vain puolet nykyisistä työntekijämäärästään, ja silloin myös kirkon eläkejärjestelmä on vaikeuksissa. Mutta entä jos tuo pahin vaihtoehto toteutuukin jo paljon aiemmin?

Talouden ja hallinnon alueella allekirjoittaneella on paljon opeteltavaa. Isoa linjaa uskallan sitä huolimatta piirtää. Kirkon toiminta uhkaa olla yhä enemmän kallista, byrokraattista ja kankeaa. Rikas kirkko kuristaa itseään hengiltä raskaalla hallinnolla ja työntekijäkeskeisyydellä. Jo nyt on pakko alkaa hahmotella aivan toisenlaista toiminnan tapaa, joka ei enää yhtä vahvasti perustu palkkatyöhön. Sen ytimessä ovat messu ja yhteisö ja siihen liittyen vapaaehtoistyöntekijät ja myös kodit. Kovin monen kirkolliskokouksen ei todennäköisesti tarvitse nelivuotiskausinaan yhtä suuria budjetteja pyöritellä. Suunnan muutos on välttämätön. Kirkolle se ei ole kuolemaksi vaan uudistukseksi. Koska, missä ja millä tavalla, tiedetään kyllä taivaassa mutta valitettavasti ei vielä täällä.

Varsin hyviä päätöksiä

Tälle perustalle -kirkolliskokousblogi | 7.11.2013 13:48 Päivitetty 10.11.2013 14:09

Väljien päivien jälkeen seurasi lopulta keskiviikkona aika lailla tiukempikin, tosin vieläkin ilman valiokuntatyötä. Aamun istunnossa käsiteltiin muutamaa asiaa, jotka saivat tiedotuksessa suhteettoman painoarvon. Kaatuneen esityksen mukaan joitakin kirkkojärjestyksen osia olisi voitu muuttaa yksinkertaisella enemmistöllä. Koska kaikki jollakin tavalla kirkon uskoon liittyvät olisi kuitenkin edelleen päätetty määräenemmistöllä, lakivaliokunta totesi mahdottomaksi erotella niitä muista ja esitti ehdotusta raukeamaan. Niin tapahtuikin, eikä asia olisi ollut iso suuntaan eikä toiseen. Tehtyä ratkaisua pidin kuitenkin selkeämpänä.

Samassa yhteydessä päätettiin, kenen asia on päättää, vaatiiko asia määräenemmistöä vai ei. Ilokseni sitä ei enää päätä puheenjohtaja yksin, vaan laajennettu puhemiesneuvosto. Toki puheenjohtajalla on tähän astikin ollut moraalinen velvoite kuunnella muita ja selvittää asian laatu kunnolla. Nyt lausunnon antaa tarvittaessa laajempi elin, jonka kantaa on vaikea sivuuttaa.

Puolet takana, puolet edessä

Tälle perustalle -kirkolliskokousblogi | 10.11.2013 15:10 Päivitetty 10.11.2013 15:58

Kirkolliskokous kokoontuu viikoksi syksyllä ja toisen kerran keväällä ja jäsenet valitaan neljäksi vuodeksi kerrallaan. Nyt päättyneen istuntokauden jälkeen pestimme on puolivälissä. Miltä tilanne näyttää?

Kirkolliskokous opettaa tulokkaalle nopeasti ja paljon. Ensinnäkään kirkolliskokous ei päätä ollenkaan niin monesta asiasta kuin moni luulee ja toiseksi työskentelytahti on toisaalta tuskallisen ja toisaalta turvallisen hidas. Mitään ei muuteta hetkessä eikä se ole tarkoituskaan: Kirkon ylätason ei pidä yrittää kontrolloida liikaa paikallisseurakuntien toimintaa ja siksi muutoksiin kannattaa käyttää aikaa. Perustyö tehdään aina paikallisseurakunnassa, joka on kirkon päätaso.  Miellyttävin oppi liittyy ihmisiin: Useimmat kirkolliskokousedustajat ovat avoimia ja hyviä keskustelijoita. Olen tutustunut ihmisiin, joita en tule unohtamaan milloinkaan. Ruokailut, kahvihetket ja vapaa-ajat kuluvat vilkkaassa keskustelussa eivätkä kirkolliset raja-aidat suinkaan estä vaan vilkastuttavat sitä. Mielipide-erot eivät katoa mihinkään, mutta kirkolliskokoukseen ei ole tultu riitelemään. Erityisesti nyt tuntuu siltä, että sinne on tultu ottamaan selvää, mikä on mahdollista ja mikä ei.

Uuden kirkolliskokouksen ensimmäiset päivät olivat hyvin jännittäviä. Ilmassa oli selvästi pyrkimys muuttaa paljon, nopeasti ja nimenomaan liberaaliin suuntaan.  Käsittelyyn tuli suhteellisen radikaaleja aloitteita. Kahden vuoden aikana ne ovat kaatuneet. Viimeisenä kaatui yritys muuttaa maallikkoedustajien vaali suoraksi kansanvaaliksi (Pasi kirjoitti asiasta erinomaisesti). Suuri seurakuntien hallintoremontti on valmistelussa. Se on kuitenkin muutenkin niin laaja ja vaikea nieltäväksi, että siitä varmaan riisutaan kaikki mahdolliset opilliset kiistakysymykset. Kolmen neljänosan määräenemmistö on muutenkin koko uudistukselle suuri haaste. Pikku hiljaa on käynyt selväksi, että tämä kirkolliskokous tuskin ottaa radikaaleja askeleita kirkon konservatiivien kannalta huonoon suuntaan. Mutta onko siitä ottamaan isoja askeleita oikeaan suuntaan?

Kirkko kohtaa lähitulevaisuudessa todella suuria ongelmia. Ellei suurta ihmettä tapahdu, menossa on rakenteet murtava kehityskulku. Kirkosta eroaminen on jatkunut vakaana eikä osoita pieniäkään vähenemisen merkkejä. Jos näin edetään kymmenenkin vuotta, taloudelliset ongelmat kärjistyvät. Edessä on työntekijöiden määrän ja toiminnan supistaminen. Samaan aikaan käsitykset ovat voimakkaasti polarisoituneet ja kirkkoa uhkaa syvenevä pirstoutuminen. Kirkon on hyvin vaikea sulkea sisäänsä sekä sateenkaarimessuja että Raamattuun tukeutuvia herätysliikkeitä. Monet herätysliikekristityt ovat kadottamassa kirkollisen yhteyden tarvetta ja tiivistäneet omia yhteyksiään. Kehitys on ollut liikkeellä jo pitkään ja epäonnistuneiden yritysten jälkeen pitäisi jo tajuta, että se ei lakkaa mahtikäskyillä.  Parinkymmenen vuoden kuluttua olemme varmasti aivan uudenlaisessa tilanteessa eikä kukaan tiedä tarkkaan millaisessa. Yksi on varmaa: Tarvitaan uskoon juurtuneita ihmisiä, jotka rakentavat paikallistasoa muuttuneessa tilanteessa, millainen se sitten onkin.

Nämä ovat kysymyksiä, joihin kirkon päättäjien on pystyttävä vastaamaan kaikilla tasoilla, alkaen paikallisseurakunnista ja päättyen tuomiokapitulien ja piispojen kautta kirkolliskokoukseen. Kaksi ensimmäistä vuotta ovat osoittaneet minulle, että tahtoa nähdä ongelmat ja ratkaista niitä on paljon enemmän kuin olen olettanut. Ymmärtääkseni se on vielä lisääntynyt. Mielessäni on varovaista toiveikkuutta. Mutta muutokselle tarvitaan myös tekijät. Tämä kirkolliskokous ehtii korkeintaan löytää joitakin polunpäitä. Varsinainen työ jää muille, sekä kirkolliskokouksessa että paikallistasolla. Mistä löydämme ne ihmiset, jotka ainakin vielä kerran jaksavat lähteä ehdolle syksyn seurakuntavaaleihin?

Kirkolliskokous koolla

Tälle perustalle -kirkolliskokousblogi | 5.5.2014 22:25 Päivitetty 5.5.2014 23:09

Kevään kirkolliskokousviikkoa varten kehotettiin varaamaan poikkeuksellisesti myös lauantaipäivä, joten edessä on ilmeisesti hyvin työntäyteinen viikko. Kirkolliskokouskautemme on puolivälissä, ja siksi monet edustajat ovat jo tulleet tutuiksi. Tervehdykset ovat aidosti lämpimiä yli erilaisten rajojen. Erimielisyyksistä huolimatta tässä joukossa on hyvä olla. Jatkamme Pasi Palmun kanssa blogiamme. Omasta puolestani koetan tarvittaessa olla läsnä myös Twitterissä (@ekoskenni). Yleensä kirkolliskokouksen avauspuheenvuoron käyttää arkkipiispa. Nyt avauspuheenvuoron käytti poikkeuksellisesti Ruotsin kirkon arkkipiispa Anders Wejryd. Pyrkimyksenä on vahvistaa siteitä sisarkirkkojen välillä. Wejryd ei puheenvuorossaan peitellyt sanomaansa. Hän nosti esille rakkauden kaksoiskäskyn ja kymmenen käskyä. Hän totesi, että joidenkin mielestä kirkko on muuttumaton ja erityistehtävänä on tämän muuttumattomuuden säilyttäminen ja kaiken pitäminen ennallaan. ”Valitettavasti – tai mielestäni onneksi – he ovat väärässä.” Tämän jälkeen hän nosti esille esimerkeiksi avioerot, uuden avioliiton ja suhtautumisen homoseksuaalisuuteen. Ruotsin arkkipiispa ei siis pettänyt häneen kohdistuvia odotuksia, ei toiveita eikä pelkoja. Wejrydin mukaan kirkon on puhuttava sekä laista että evankeliumista. Hänen kielenkäytössään tämä ei tarkoittanut synnintunnon herättämistä lailla ja kauhistuneen lohduttamista evankeliumilla, vaan sitä, että on puhuttava sekä moraalista että armosta. Niin kuin aina syyttävän lain saarnan puuttuessa armon evankeliumin käsite ohenee ja jää epäselväksi. Lyhyessä puheenvuorossa ei voi edellyttää kovin syvälle käyviä selvityksiä ja takaportitkin oli asennettu ilmeisen huolellisesti. Silti jo tuossa puheenvuorossa tulivat kyllin selviksi pohjoismaisten luterilaisten kansankirkkojen ongelmat. Kirkon apostolisuutta korostavat perinteiset luterilaiset katsovat, että uskon ohje on takana, Raamatussa. Nyt kirkolliskokousta ohjattiin toiselle tielle, eikä sille tielle pidä lähteä.

Valiokuntatyöskentelyn jälkeen iltaohjelmassa oli uusi täysistunto. Nyt aloitettiin seurakuntapaketin käsittely, josta ehdittiin kuulla ensimmäiset puheenvuorot. Tästä huomenna lisää – Pasi kertoo pian oman näkökulmansa Wejrydin puheenvuorosta, joka on luettavissa täältä: http://evl.fi/EVLUutiset.nsf/Documents/E80BD3DD8F910F33C2257CCF002C5855/$file/Anders%20Wejryd%20avajaispuhe.pdf

Istuntopäivä

Tälle perustalle -kirkolliskokousblogi | 6.5.2014 22:24 Päivitetty 6.5.2014 22:56

Tänään on ollut istuntopäivä sanan varsinaisessa merkityksessä. On istuttu valiokunnassa ja on istuttu täysistunnossa, ja tehty ihan kunnolla työtä.

Kuulun perustevaliokuntaan, jonka tehtävänä on valmistella isoon saliin menevät asiat luterilaisen uskon näkökulmasta. Kuten olen ennenkin sanonut, tässä valiokunnassa on yllättävän hyvä olla. Tietoa ja näkemystä riittää, ja tuossa valiokunnassa voi myös oppia paljon. Tällä viikolla käsiteltävät asiat eivät ole maata mullistavia. Yksi mietintö, yksi lausunto, molemmat asioista, jotka tuskin tulevat koskaan tavallisen kirkkokristityn eteen. Mutta tärkeitä sikäli, että jos väärinpäin menisivät, aiheuttaisivat varmasti huolta.

Täysistunnossa käsiteltiin seurakuntien hallintoremonttia, joka on kirkolliskokouksen nelivuotiskauden suurin hanke. Jos hanke toteutuu suunnitellusti, jokaisen seurakunnan on kuuluttava seurakuntayhtymään. Yhtymä olisi hallinnoltaan nykyisiä kevyempi, jotta niukkenevia resursseja voitaisiin painaa paikallisseurakuntiin. Uudistuksen tavoitteena on nimenomaan ohjata toimintaa paikallistasolle ja pitää messu kaiken keskuksena.

Uudistusta on valmisteltu pitkään eikä sen monia vaiheita ole syytä lähteä tässä kertaamaan. Tänään ja tällä viikolla keskustellaan esityksen tuoreemmasta versioista, jonka sen valmistelijat ovat yrittäneet koota ottaen huomioon aiemmat vaiheet. Yksittäiset toiveet ovat saaneet taakseen niukan enemmistön, mutta koko uudistus on lopulta hyväksyttävä kolmen neljännesosan enemmistöllä. Nähtäväksi jää, onnistutaanko hanke viemään lävitse ja kariutuuko se loppumetreillä, jotka ovat edessä vasta kauan tämän kevään jälkeen.

Toivon uudistukseen muutoksia, mutta tuen kokonaisuutta. Sen vaihtoehtona ei ole nykyisen tilanteen säilyminen. Jos uudistus raukeaa, moni pieni seurakunta kaatuu isompien syliin. Minun nähdäkseni tämä uudistus on olemukseltaan yritys säilyttää yksiköt pienempinä ja messu keskuksena, ja tämä on oikea linjaus.  Samalla on ilman muuta selvä, että tämänhetkisessä ilmapiirissä ei ole mahdollista tehdä riittävää uudistusta. Kirkkomme hallinto on viime vuosikymmeninä paisunut kaikilla tasoilla aivan liian laajaksi. Parin vuosikymmenen kuluttua kirkko ei pysty pitämään yllä näin laajaa hallintoa. Monesta neuvostosta, johtokunnasta, valtuustosta, kapitulista ja toimikunnasta on luovuttava. Seurakunnan paimen ei myöskään käytä kauan näin suurta osaa ajastaan hallintoon. Nykyisellä rikkaalla kirkolla ei ole valmiutta luopua tästä vähitellen kasvaneesta taakasta. Sen valmiuden antaa lähivuosikymmeninä pitkä ja tuskallinen laihdutuskuuri. Sen tuloksena suomalainen messuyhteisö tulee muistuttamaan huomattavasti nykyistä enemmän amerikkalaista tai afrikkalaista paikallisseurakuntaa. Viisasta olisi valmistautua tällaiseen hallintoon jo nyt.

Ukkini toimi kirkkoherrana Pohjois-Savon seurakunnissa ja isoisäni kappalaisena Turussa. Kummankaan aika ei kulunut hallinnollisissa kokouksissa, vaan he olivat paimenia ja opettajia. Kun tulevaisuudessa kajastaa menneisyys, se ei näytä minusta ollenkaan synkältä.

Henkilöseurakunnat – esillä kunnes toteutuvat

Tälle perustalle -kirkolliskokousblogi | 7.5.2014 09:32

Täysistuntopäivän alussa otettiin esille edustaja Ansaharjun esitys henkilöseurakunnista. Esityksen mukaan jokainen kirkon jäsen saisi itse valita oman seurakuntansa. Asiaa on käsitelty usein ja se on torjuttu tiukasti. Teologisten syiden lisäksi vaihtoehto on katsottu, että nykyinen väestökirjastonpito tekee ratkaisun mahdottomaksi.  Nyt käytiin lähetekeskustelu, jonka jälkeen asia lähetettiin normaaliin tapaan jatkovalmisteluun.

Kannatin toki tehtyä esitystä. Yhä useampi uskoon sitoutunut nuori ihminen kysyy, miksi hän ei saa itse valita omaa seurakuntaansa.  Tuossa ratkaisussa on tulevaisuus, vaikka vahva perinne vastustaa sitä. Se tulee muodossa tai toisessa, ja tilanne on koko ajan liukumassa siihen. Mikään kielto ei ole sitä jarruttanut, ja missä on eniten kielletty, siellä on jumalanpalvelusyhteisö vetänyt kaikkein eniten väkeä, nimenomaan nuoria ja nuoria aikuisia.  Ihmiset äänestävät jaloillaan, ja asian tuntevat kyllä näkevät sen aivan hyvin.  Parempi linja kuin sulkea silmät ja torjua muutos on pyrkiä keskustelemaan, miten sen mahdollisia varjopuolia voidaan yhdessä hallita.

Moneen kertaan torpattu esitys sai nyt yllättävästi kannatusta. Tuskinpa se tulee hyväksytyksi vielä, mutta kukaan ei pysty tätä kehitystä estämään. Tilanne muuttuu, joko säännösten puitteissa tai niiden ulkopuolella.

Selkeä linjaus lähetysrahoista

Tälle perustalle -kirkolliskokousblogi | 9.5.2014 12:13

Perustevaliokunta, johon kuulun, antoi mietintönsä Kirkon ulkoasiain neuvoston toimintakertomuksesta. Yleensä tällainen mietintö on yhtä mielenkiintoinen kuin mikä hyvänsä arvio mistä hyvänsä vuosikertomuksesta. Tällä kertaa perustevaliokunta halusi kiinnittää samalla huomiota lähetysrahojen jaosta syntyneisiin kiistoihin. Muutamat seurakuntayhtymäthän ovat jättäneet Sleyn tapaiset lähetysjärjestöt opillisten keskustelujen jälkeen ilman talousarviomäärärahoista (verovaroista) jaettavaa tukea. Perustevaliokunta tunnustaa paikallisseurakunnan oikeuden jakaa rahansa mille lähetysjärjestölle tahtoo, mutta totesi selvästi, ettei kelpoisuuskysymys kuulu paikallisseurakunnille ollenkaan. ”Sen arviointi, noudattavatko lähetysjärjestöt kirkon tunnustusta ja päätöksiä, lähetysstrategiaa ja sen toimintaperiaatteita, kuuluu kirkon yhteisille toimielimille, viime kädessä kirkolliskokoukselle.”

Asia tuli siis harvinaisen selväksi ja vielä yksimielisellä mietinnöllä. Ehkä ensi syksynä ainakin jossakin seurakunnassa luetaan näitä sanoja ja säästytään siltä arvottomalta näytökseltä, jollainen on nähty joillakin paikkakunnilla. Tämän lisäksi päättäjien olisi hyvä muistaa, että he eivät ole jakamassa lähetysjärjestöille omia rahojaan, vaan seurakuntalaistensa verovaroja. Ja viime kädessä kyse ei ole lähetysjärjestöille jaettavista varoista vaan avusta ihmisten hengelliseen ja aineelliseen hätään eri lähetyskentillä.

Toiminnan aika

Tälle perustalle -kirkolliskokousblogi | 12.5.2014 09:59

Kirkolliskokousviikko on takana ja sen jälkeen on jo ehditty hetki vetää henkeäkin, myös juhlia äitienpäivää. Muutaman päivän haudonnan ja vilkkaiden keskustelujen jälkeen palaan vielä hetkeksi kirkolliskokouksen tunnelmiin.

Moni kysyy aivan syystä, mitä mieltä on tuollaisessa istumisessa. Kuluneen viikon aikana ei tullut valmiiksi kai ainoatakaan asiaa, ja monia ennen käsiteltyjä asioita käsiteltiin nyt uudelleen. Miksi ihmeessä?

Nykymuotoinen kirkolliskokous on toki hyvin raskassoutuinen ja kallis hallintotapa, mutta asioilla on silti puolensa. Ennen muuta on syytä karsia kaikki väärät käsitykset kirkolliskokouksen luonteesta.  Kirkolla on kaksi perustasoa, toisaalta paikallistaso ja toisaalta koko maailmanlaajan ja osin jo kirkkaudessa olevan kirkon taso. Sen väliin asettuvalla sinänsä tarpeellisella hallinnolla ei ole eikä saa olla liian vahvaa asemaa. Kirkolliskokous ei ole kirkon eduskunta, vaan paikalliskirkon synodi. On ihan hyvä, että Pomarkun ja Keiteleen seurakunnille ei syydetä jatkuvasti määräyksiä kirkolliskokouksesta.  Tarjolla on kyllä hölmöjä uudistuksia, joista paikallisseurakunnat kärsivät. Tälläkin kertaa, kuten usein käy, niitä haudattiin tai valmisteltiin viimeiselle matkalleen kohti roskakoria.

Toinen asia on laajojen hankkeiden valmistelu, joka ottaa todella kauan aikaa. Suurimmat niistä ovat tällä hetkellä seurakuntarakenteen muutos ja keskushallinnon uudistaminen. Seurakuntarakenteen uudistuksesta saimme kirkkohallituksen esityksen nelivuotiskautemme alussa. Silloin hyväksyttiin suuntaviivat, joiden perusteella tuli seuraava esitys. Sitä käsiteltäessä käytiin muutama tiukka, suuntaa-antava äänestys. Nyt saimme eteemme seuraavan version. Siitä keskusteltiin nyt, ja se lähti jatkovalmisteluun. Lopullisten päätösten aika on varmaan vuoden kuluttua. Viehän tämä aikaa, mutta toisaalta kaikkien seurakuntien siirtäminen seurakuntayhtymiin on niin iso asia, ettei sen kanssa auta hosuakaan. Pidän uudistuksen päälinjaa oikeana, koska se mahdollistaa pienempien yksiköiden säilymisen. Kokonaan toinen asia on, kuten olen sanonut, ettei tämä uudistus ole ollenkaan riittävä karsimaan turhaa hallintoa. Seuraava remontti on huomattavasti radikaalimpi, kun rahat eivät enää riitä nykyiseen menoon, eivät paikallistasolla eivätkä keskushallinnossa.

Hallinnon huolellinen hiominen on kyllä sinänsä tärkeää työtä. Kirkon varsinaiset ongelmat ovat kuitenkin aivan muualla kuin laatikoiden piirtämisessä. Noin kymmenen vuoden aikana kirkosta eroaminen on ollut voimakasta ja se on vähitellen muuttamassa asenteita myös päättäjien parissa. Alkuun erityisesti vanhemmanpuoleiset kirkonmiehet katsoivat eroamisaallon vain ohimeneväksi vaiheeksi, jollaisia on ollut kirkon historiassa aiemminkin, kuten vuosisadan alussa, sodan jälkeen ja 60-luvulla. Nyt kasvot ovat vakavoituneet. Ei tämä ole ohimenevä vaihe, vaan rakenteita murtava kehitys. Samalla moni on joutunut arvioimaan uudelleen suhdetta raamatullisiin herätysliikkeisiimme. Hyvinä aikoina niitä pidettiin lähinnä räyhähenkinä, jotka uhkasivat tavallisten suomalaisten kirkkoon kuulumista. Edelleen moni kirkkoherra katsoo tarvitsevansa esimerkiksi omaa herätysliikettäni suurin piirtein saman verran kuin kauppias myymälävarkaita. Joku on jo kuitenkin katsonut uusin silmin liikkeidemme vaihtoehtomessujen kokoamia lapsiperheitä, nuoria ja nuoria aikuisia.  Olisiko tästä joukosta kirkon kriisissä hyötyä eikä pelkästään haittaa? Nykymenon jatkuminen näyttää ainakin tyhjentävän kirkot, lakkauttavan pyhäkoulut ja romahduttavan lopulta kirkon rakenteet. Jos tuttu tie vaikuttaa häviävän näköpiiristä, muutkin polut alkavat kiinnostaa.

Omalta liikkeeltäni ja sen sisarliikkeiltä toivon selkää, Raamattuun juurtuvaa opetusta ja myös sen mukaista toimintaa. Se on vaihtoehto sille linjalle, jolla on otettu ja otetaan jatkuvasti enemmän etäisyyttä perinteisestä uskostamme. Samalla toivon, että olemme avoimesti ja rohkeasti valmiita vastaamaan jokaiselle, joka tahtoo keskustella kanssamme. Koteloitumaan ehtii myöhemminkin. Meillä on joka tapauksessa paikkamme tässä maassa ja sen kristillisyydessä.  Jos jonkun mielestä meillä on paikkamme myös tässä kirkossa ja rooli sen kriisin kohtaamisessa, meidän on oltava valmis kuuntelemaan.

Seurakuntavaalien ehdokasasettelu on täydessä käynnissä. Onko sinulle aivan sama, ketkä istuvat päättämässä seurakunnissa ja seuraavassa kirkolliskokouksessa? Jos ei ole, nyt olisi paikallisella tasolla toiminnan aika. Kannattaisiko kilauttaa kaverille ja keskustella hetki siitä, kumpi teistä lähtee ehdolle seurakuntavaaleissa?

Vääriä päätöksiä

Tälle perustalle -kirkolliskokousblogi | 11.6.2014 12:15

Oulun hiippakunnan tuomiokapituli on jakanut tukun varoituksia pastoreille. Lähetyshiippakunnan parissa papillisia tehtäviä toimittaneet pastori Hannu Lehtonen, rovasti Lasse Marjokorpi, pastori Juha Muukkonen sekä rovasti Ilkka Perttula ovat saaneet varoituksen. Sen lisäksi Vetelin kirkkoherra ja Sleyn hallituksen jäsen Vesa Parpala sai varoituksen: Parpala on kieltäytynyt työskentelemästä naispappien kanssa eikä ole kutsunut naispappeja saarnaamaan seurakuntalaisten toiveista huolimatta. Parpala on päätöksen mukaan myös puhunut avoimesti näkemyksistään mediassa.

Oulun hiippakunnan tuomiokapituli on valinnut hiippakuntaa hoitaessaan tien, jota on vaikea ymmärtää.  Kaikki varoituksen saaneet pastorit ovat tunnettuja siitä, että he sitoutuvat Raamattuun ja luterilaiseen tunnustukseen. Muiden kohdalla on kyse ainoastaan organisaatioasioista, ei uskon sisällöstä, ja kummallinen kuritusinto on ulottunut eläkerovasteihin asti. Parpalan kohdalla kriminalisoidaan opetus, usko ja toiminta, jota evankelinen liike on edustanut ja edustaa edelleen. Kirkkoherra Parpala on laajasti tunnettu ja arvostettu paimen, joka pitää kiinni Raamatusta ja luterilaisesta tunnustuksesta. Hänen saamansa varoitus kohdistuu samalla kaikkiin meihin, jotka kiitämme häntä arvokkaasta työstä.

Jokainen asioita tunteva tietää, että kirkkomme on pienenemässä, polarisoitumassa ja pirstoutumassa. Vain harva kuvittelee, että polarisoitumis- ja pirstoutumiskehitys lakkaa kirkonjohdon mahtikäskyillä. Vielä oudommaksi asian tekee se, että hyvinkin radikaalit modernit virtaukset kukkivat kirkossamme aivan vapaasti ja myös pohjoisen hiippakunnassa. Valikoiden järjestystä pitävä ja tunnustusta vaaliva kirkonjohto kadottaa yhtä useamman herätysliikekristityn luottamuksen.  Sen seurauksiin eivät kapitulin kiellot enää ylety.

Kirkkoherrana toimisin kunnioittamani Vesa Parpalan tavoin, vaikka en pystyisi hoitamaan tehtävää yhtä tyylikkäästi. Ja puhuisin näkemyksistäni avoimesti myös mediassa – Jumalan sana ei ole kahlehdittu.

Kirkolliskokous kutsui taas

Tälle perustalle -kirkolliskokousblogi | 3.11.2014 16:45 Päivitetty 3.11.2014 16:45

Tällä viikolla kokoontuu kirkolliskokous syysistuntokauteensa. Tämän viikon jälkeen nelivuotiskaudesta on jäljellä enää vuosi. Isäinpäivänä valittavat seurakuntaneuvostot valitsevat seuraavan kirkolliskokouksen. Pasi Palmun kanssa viljelemme kirkolliskokousblogiamme emmekä sulje pois mahdollisuutta, että vieraskynä rikastuttaa palstaamme.

Syysistuntokauden ohjelma vaikuttaa etukäteen suhteellisen väljältä. Vuosirutiiniin kuuluvia isoja asioitakin on toki pöydällä, kuten keskusrahaston talousarvio. Perustevaliokuntaan, jossa istun, tulee muutamia hyvin mielenkiintoisi asioita. Varsinainen nelivuotiskauden loppuvääntö jää kuitenkin tämän joukon kahdelle viimeiselle istuntoviikolle, siis ensi toukokuulle ja marraskuulle. Silloin käsittelyyn tulee ennen muuta seurakuntarakenne, jota nyt pohditaan kuumeiseseti eri valiokunnissa.

Arkkipiispan avajaispuheenvuoro  ei tällä kertaa herättänyt salissa suuria tunteita. Puhe käsitteli köyhyyttä, niin maailmanlaajasta kuin kotimaisestakin näkökulmasta. On syytäkin varoittaa siitä, että nykyinen talousjärjestys nojaa ahneuteen. Pidin myös korostuksesta, jonka mukaan taloudesta peräisin olevat toimintamallit eivät saa ottaa verhotusti tilaa kirkon sisällä: ” Siksi on lujasti ja päättäväisesti pidettävä huolta siitä, että elämän perussuhteet eivät näy markkinasuhteina. Lapsi ei osta vanhemmiltaan kasvatuspalveluita. Kun hengitän, en ole ilmakehän asiakas. Elämänilolla ja mielekkyydellä ei ole markkinahintaa. Luottamus ja anteeksianto eivät ole kaupattavissa. Suhde Jumalaan ei ole markkinasuhde. ”. Arkkipiispa otti kantaa tuloerojen kasvattamista vastaan: Rikkaan miehen pöydälle ei pidä panna enemmän tavaraa siinä toivossa, että sieltä putoaisi enemmän murusia köyhälle Lasarukselle.

Oikeita näkökulmia siis nostettiin esille. Suhde rahaan tarjoaisi kuitenkin mahdollisuuksia huomattavasti kuultua rajumpaankin talouskritiikkiin jo siksikin, että muutama päivä sitten julki tuli päivitetty tieto ilmastonmuutoksesta. Vaakalaudalla on koko elämäntapamme, ei ainoastaan tulonjako, ja se koskettaa syvältä jokaista suomalaista. Mutta ennen kaikkea olemme tottuneet kumartamaan syvään mammonaa ja unohtaneet iankaikkisuuden ja viimeisen tuomion. Kirkko tekee oikein puhuessaan oikeasta tulonjaosta. Jos kuitenkin iankaikkisuusnäkökulma sivuutetaan, kirkolle jää vain talouskriitikon osa, ja sen toiset tekevät meitä paremmin. Jeesus saarnasi tiukasti taloudellista vääryyttä vastaan. Hänen opetuksessaan se liittyi suureen kokonaisuuteen eikä sitä voinut kukaan napata erikseen tästä kokonaisuudsta. Kun joku sitä yritti, vastaus oli tiukka: ”Mitä? Onko minut pantu teidän tuomariksenne tai jakomieheksenne?" (Luuk. 12:14).

Kirkon tehtäviin kuuluu pöllyttää vääriä yhteiskunnallisia rakenteita.  Jos se kumartaa ahneuden kulttuuria, se kääntää selkänsä Kristukselle. Jos kuitenkin Kristus ja iankaikkisuusnäkökulma jäävät sivuun, sen talouskritiikillä ei kovin suurta merkitystä ole.

Iltahartaus

Tälle perustalle -kirkolliskokousblogi | 3.11.2014 22:23

Kirkolliskokouksen päivät ovat pitkiä ja ottavat perusteellisesti mehut irti edustajista. Täysistuntojen välissä ja niiden jälkeen istutaan valiokunnissa. Usein ilta on pitkällä ennen kuin on aika siirtyä oman kämpän rauhaan tai saunan lauteille puimaan päivän antia.

Juuri raskaiden päivien vuoksi on koskettavaa nähdä, miten iltayhdeksältä väki jaksaa vielä kokoontua iltahartauteen. Moni on toki käymässä sukulaisissa tai kokonaan muissa puuhissa, mutta sanan äärelle jaksaa silti tulla suuri joukko. Iltavirsi, lyhyt sana, hyvä hetki Jumalan edessä ja sen jälkeen vielä ehkä pikku iltapala.

Katson iltahartauteen kokoontuvia edustajia. Arvostus ja kunnioitus kasvavat.  Jaksavat vielä pitkän päivän jälkeenkin tulla, vaikka muutakin olisi tarjolla. Tosissaan olevaa väkeä. Sanan nälkä yhdistää eri tavoin ajattelevia. Kunpa Jumala saisi kuljettaa meitä lähemmäs itseään ja pyhää totuuttaan.

Kunnon hommiin

Tälle perustalle -kirkolliskokousblogi | 4.11.2014 13:39 Päivitetty 6.11.2014 16:39

”No nyt päästiin kunnon hommiin!” Perustevaliokunnassa kanssani istuva veli ilahtui, kun kirkolliskokous sai käsiteltäväkseen Kirkkojen Maailmanneuvoston asiakirjan Kirkko. Yhteistä näkyä kohti - The Church. Towards a Common Vision. Kyseessä on vuosikymmeniä valmisteltu ekumeeninen asiakirja, joka tutkailee eri kirkkokuntien mahdollisuuksia lähestyä toisiaan kirkkokysymyksessä. Sen käsitteleminen motivoi enemmän kuin joidenkin takkuisten pykälien setviminen, mikä voi olla välttämätöntä, mutta puuduttavaa

Asiakirjaa on ollut tekemässä suuri kirkkokuntien kirjo, toisaalta vanhat kirkkokunnat ja toisaalta protestantit. Tällaiset asiakirjat ovat usein nuorallatanssia, jossa asioiden tarkalla muotoilulla pyritään pitämään mukana mahdollisimman suuri joukko eri kirkkokuntia. Seurauksena tahtoo olla merkitykseltään kyseenalaisia dokumentteja. Nyt asia on toisin. Tämä pikku kirjanen, joka on luettavissa täältä, on hyvin mielenkiintoista luettavaa. Se ei ole luonteeltaan tunnustusluonteinen asiakirja, jossa sitoudutaan tiettyyn oppiin, vaan ns. lähentymisasiakirja, joka luotaa eri tahojen mahdollisuuksia löytää yhteistä polkua lähemmäs toisiaan.

Tämä ekumeeninen asiakirja ei etsi tietä kaikkien kirkkokuntien uskon keskiarvosta, vaan ennen muuta vanhan kirkon perinteestä. Sellaisena se on perinteiselle luterilaiselle kristitylle hyvin kiintoisaa luettavaa. Samalla on todettava, että nuorallatanssi tahtoo tietyissä asioissa pudota katolisen ja ortodoksisen perinteen puolelle. Tämä näkyy esim. kirkolliskokouksille annetussa merkityksessä. Perinteisessä luterilaisessa uskossa asiat ratkaisee Raamattu eikä edes yksimielinen kirkolliskokous – apostolit saattoivat sanoa ”Pyhä Henki ja me olemme päättäneet”, mutta nykyiset päättäjät eivät. Toisinaan taas kumarretaan turhan syvästi muihin suuntiin. Vähintään epäselvästi muotoillaan kysymys, onko Kristus muiden uskontojen edustajille tie vai ainoa tie taivaaseen. Ja totta kai esimerkiksi sakramenttikysymyksessä tyydytään lähinnä laittamaan pöydälle kovin erilaisia käsityksiä.

Asiakirja on luettavissa täältä

Mikäli kyseessä olisi uskontunnustus, johon pitäisi sitoutua, painaisin välittömästi punaista nappia. Kun on kyse siitä, kulkeeko ekumeeninen liike oikeaan suuntaan, kannattaa lukea, pohtia ja opiskella. Eli päästiin kunnon hommiin!

Keitä ovat seuraavat kirkolliskokousedustajat?

Tälle perustalle -kirkolliskokousblogi | 7.11.2014 10:17

Valitun kirkolliskokouksen kolmanneksi viimeinen istuntoviikko päättyi räntäisessä Turussa. Viikko ei tuottanut valmiiksi mitään maata kaatavaa – onneksi, sillä seurakunnan normaalielämä sykkii paikallisella tasolla eikä ylätason pidä sitä kohtuuttomasti häiritä. Valmisteilla on isojakin asioita, sekä aiempia aloitteita että nyt liikkeelle pantuja. Ahkerasti istuttiin, tulevaisuuteen katsottiin ja paljon pohdittiin. Turhaan ei koolle tultu.

Kirkolliskokouksen sisäiset jännitteet tulivat muutamissa vaiheissa esille varsin selvästi. Nykyinen kirkolliskokous on pääosiltaan herätysliikkeitä kohtaan avoin ja keskusteluyhteys on näiden vuosien aikana koko ajan parantunut. Kirkon oma jäsenkriisi näyttää pakottavan myös perinteiset vallanpitäjät pohtimaan tilannetta uudelleen. Olisiko konservatiivisista herätysliikkeistä sittenkin hyötyä eikä pelkästään haittaa? Monet keskustelut ovat herättäneet orastavan toivon. Voisiko meille löytyä tilaa ja kelpaisiko meidänkin työmme kirkolle niin kuin se on kelvannut aiemmin? Samaan aikaan muutamat edustajat ottavat juuri nämä järjestöt tikun nokkaan halukkaasti ja tiukasti.  Kumpi linja voittaa, keskusteleva ja yhteyttä hakeva vai tiukkaa kuria vaativa? Tästä päättää seuraava kirkolliskokous.

Seuraavan kirkolliskokouksen valitsevat ne luottamushenkilöt, jotka valitaan isäinpäivänä. Jos välität, äänestät. Jos ymmärrät asian merkityksen, pyydät muitakin äänestämään.

Pasi Palmu ja Erkki Koskenniemi

Muutoksen aika

Tälle perustalle -kirkolliskokousblogi | 30.11.2014 18:07 Päivitetty 1.12.2014 07:14

Perjantaina eduskunnan täysistunto otti kantaa ns. sukupuolineutraalin avioliittolain puolesta. Vaikka matka lain hyväksymiseen on vielä melkoinen, asia lienee selvä: Hyvinkin pian samaa sukupuolta olevien rekisteröidyt parisuhteet ovat yhteiskunnan edessä aivan samassa asemassa kuin avioliitot. Tämän yhteiskunnallista merkitystä ei ole ymmärtääkseni vielä lainkaan tajuttu. Monet ajattelevat, että kyse on joillekin harvoille annettavasta mahdollisuudesta elää omalla tavallaan. Todellisuudessa kerrannaisvaikutukset esim. kouluissa ja työpaikoilla ovat isompia kuin nyt luullaan. Mutta mitä tämä merkitsee kirkolle?

Kirkon vuosituhantinen historia auttaa vetämään päälinjat. Apostolien aikana Rooman valtakunta ja myös pienemmät mahdit olivat selkeästi ei-kristillisiä. Yhteiskunnan ja kirkon välillä oli aina jännite. Kristityt olivat kuuliaisia esivallalle, mutta vain tiettyyn pisteeseen asti eikä yhtään edemmäs. Sama tilanne on tällä hetkellä niillä kristityillä, jotka elävät pieninä vähemmistöinä muslimien tai hindujen keskellä. Meillä yhteiskunnan lainsäädäntö päivittyy nyt murtuvan yhtenäiskulttuurin keskellä ei-kristilliseksi. Siinä ei pitäisi olla kristitylle sinänsä kovin paljon ihmettelemistä, mutta toki parempaan tottuneella suunnan hakeminen kestää aikansa.

Kirkko peri juutalaisuudelta perhe- ja sukupuolietiikan, joka oli merkittävästi erilainen kuin ympäröineessä maailmassa. Toisin kuin monilla kreikkalaisilla ja roomalaisilla miehillä apostolien opetusta seuranneella kristityllä oli yksi nainen tai ei yhtään, ei siis toista eikä toisia ennen häntä eikä samaan aikaan. Samaa sukupuolta olevat suhteet torjuttiin tiukasti. Raamatun sana ei ole muuttunut ja se viitoittaa tiemme edelleen. Seksuaalietiikan alueella meillä on useita suuria haasteita, joista mainitsen vain muutamia.
 Miten otamme omissa piireissämme vastaan ne, jotka kilvoittelevat Raamatun vastaiseksi ymmärtämiään taipumuksia vastaan? Eihän tästä asiasta puhuminen vain nouse vahvan ja tunnustuksellisen ihmisen tuntomerkiksi niin, että heikkouttaan itkevä jyrätään jo ovenpieleen? Tarvitsemme herkkyyttä kohdata yleensäkin aivan toisenlaiseen elämäntapaan tottuneet etsijät, ja erityisesti kaikkein solmuisimmalla alueilla.
   Samaa sukupuolta olevien suhteet ovat marginaalinen ilmiö verrattuna siihen heteroseksuaaliseen hillittömyyteen, joka tulvii eteemme joka puolelta. Syntisiä on tässä maassa enemmän kuin nyt tahdotaan ymmärtää. Onko meillä rohkeutta puuttua asiaan sen kaikessa laajuudessa? Vain pelkuri tiuskii koiralle, kun ei uskalla tiuskia hihnaa pitävälle isännälle.
   Avoliitossa tai rekisteröidyssä parisuhteessa elävä ei saa suhdettaan Jumalaan kuntoon vain menemällä naimisiin tai jättämällä kumppaninsa, vaan omistamalla Kristuksen lahjoittaman armon. Usko ei ole elämäntapaa, vaan rakkautta ylösnousseeseen Herraan ja siitä nousevaa elämäntapaa. Armo on ensin, siitä seuraava välttämätön uudistus vasta sen jälkeen. Jos tämä unohtuu, uskosta tulee pelkkää vaativaa moralismia.
  Kun ajattelen lapsiamme ja lastenlapsiamme, meillä on tässä asiassa hyvin paljon opetettavaa ja myös opittavaa. Nyt käsillä oleva kuohunta on samalla meille kaikille kutsu kerrata kristillisen sukupuolietiikan perustaa ja olla valmiita vastaamaan kyselijöille. Nyt tarvitaan herätysliikettä, hengellistä kotia, jossa syvennytään Jumalan sanaan. Ehkä on syytä kerrata kaksi Gladiolus-verkkolehden artikkelia, joista ensimmäinen käsittelee homoseksuaalisia suhteita ja toinen laajemmin perhe-etiikkaa:

http://sley.fi/gladiolus-old/html/fi/1191348080625286433.html  (Olli Koskenniemi)

http://sley.fi/gladiolus-old/html/fi/1191348056520100974.html  (Erkki Koskenniemi)

Eduskunta ei tee päätöksiä kirkon puolesta. Kirkko tekee omat päätöksensä ja ne tehdään kirkolliskokouksessa.  Ellei kirkko muuta esim. vihkikaavaa, kaikki jatkuu ennallaan. Juuri nyt olen hyvin kiitollinen kaikille niille, jotka asettuivat ehdolle kirkollisissa vaaleissa tai kävivät äänestämässä. Tämä joukko valitsee seuraavan kirkolliskokouksen. Sen eteen tulee hyvin todennäköisesti esitys, joka olisi hyväksyttävä kolmen neljänneksen määräenemmistöllä. Tässä kirkolliskokouksessa sellainen esitys ei menisi läpi, tuskin seuraavassakaan. Mutta seuraavia tulee siihen asti, että Kristus tulee ja pitää meille kirkolliskokouksen.

Kirkko on hyvin jakautunut ja sen osoittavat tällä kertaa myös piispojen kannanotot. Media on syystä kohissut arkkipiispan lausumasta. Vähemmälle huomiolle ovat jääneet muiden piispojen kommentit. Erityisesti Simo Peura, Seppo Häkkinen ja Jari Jolkkonen ovat ottaneet kannan perinteisen avioliittokäsityksen puolesta. Tällainen piispojen erimielisyys on ollut takavuosina hyvin harvinaista. Nyt sitä esiintyy useammassakin kysymyksessä. Piispat kulkevat eri suuntiin, niin kuin koko vähitellen hajoava kansankirkko. Muutaman päivän aikana on jo kymmenentuhatta suomalaista jättänyt kirkon. Jos henkilöseurakunnat olisi mahdollistettu, osa heistä olisi liittynyt vaikkapa Pomarkun, Vetelin tai Pälkäneen seurakuntaan. Vielä se ei ole mahdollista, mutta tämäkin viikonvaihde kypsyttänee joitakin tunnustamaan välttämättömyyden. Hajoavan kirkon kannattaisi antaa eriytyä hallitusti, koska hallitsemattomasta eriytymisestä olemme saaneet maistiaisia tämän viikonvaihteen aikana.

Kirkko ei ole inhimillinen laitos, vaan Kristuksen morsian, Jumalan kansa ja Jumalan perhe. Jokainen kristitty kuuluu tähän perheeseen. Oma kirkkomme on osa maailmanlaajaa Kirkkoa. Parhaillaan se on tiellä kohti murtumista ja hajoamista. Olemme suurien muutosten kynnyksellä. Sen keskellä myös oman herätysliikkeemme rooli korostuu. Nyt pitäisi olla malttia olla eroamatta kirkosta arkkipiispan tai kenenkään muunkaan takia ja etsiä ennemminkin paikka niiden joukossa, joille Jumalan sana on rakas. Ei voi lähteä pois, ellei tiedä mihin menee. Tätä asiaa emme saa haltuumme yhdessä viikonvaihteessa, emme edes useamman vuoden aikana. Suuret muutokset ovat hitaita, mutta niitä ei voi pysäyttää. Niiden keskellä kärsivällisyys on kristillinen hyve.

Adventtikirkossa lauletaan Herralle hoosiannaa ja puhutaan hänen tulemisestaan. Mutta entä jos hän ihan oikeasti tulee? Silloin asiat eivät ole enää meidän käsissämme, ei arkkipiispan eikä kenenkään muunkaan, vaan olemme kaikki tuomiolla ja Pyhän arvioitavana. Siihen valmistautuva kirkko palaa juurilleen, Jumalan sanaan.

Kirkolliskokous kokoontuu Turussa

Tälle perustalle -kirkolliskokousblogi | 4.5.2015 08:18

Tämänhetkisellä kirkolliskokouksella on jäljellä vielä kaksi istuntoviikkoa. Ensi syksyn jälkeen on muiden vuoro. Alkavalla viikolla kokeillaan kirkolliskokouksen lyhentämistä päivällä. Varsinainen työ alkaa vasta tiistaina, mutta monet valiokunnat, myös oma perustevaliokuntamme, ovat koolla jo maanantaina. Lyhennetty istuntoviikko sopii huonosti siihen, että edessä on kova työruuhka. Viljelemme Pasi Palmun kanssa tätä palstaa tulevina päivinä.

Tällä viikolla tulee päätökseen seurakuntien rakenneuudistus. Sitä on hiottu kolme vuotta ja nyt ovat käsillä ratkaisun ajat. Uudistuksen tarkoituksena on keventää kulurakennetta muodostamalla seurakuntayhtymiä, joihin kuuluvat kaikki seurakunnat. Täysistunto on saanut uudistuksen eteensä useampaan kertaan ja linjannut enemmistöpäätöksin sen suuntaviivat. Lopullinen hyväksyminen vaatii kuitenkin kolmen neljäsosan enemmistön ja muutamat aiemmat linjaukset ovat perustuneet melko tiukkoihin äänestyksiin. Käsittely alkaa keskiviikkona ja viimeistään perjantaina tiedetään, miten uudistuksen käy. Minusta se on parempi kuin sen vaihtoehto, mammuttiseurakuntien yleistyminen.

Tiivistä tunnelmaa kirkolliskokoukseen tulee tuomaan edustaja-aloite, jossa esitetään pohdittavaksi uuden avioliittolain seurauksia kirkon vihkimiskäytäntöön. Suomeksi sanottuna puhutaan siis samaa sukupuolta olevien kirkollisesta vihkimisestä. Esitys tulee täysistunnon käsittelyyn suunnitelman mukaan tiistai-iltana. Lähetekeskustelu antaa asian käsittelylle suunnan, jota on sitä ennen turha lähteä ennakoimaan. Oma kantani aihepiiriin lienee yleisesti tiedossa. Tässä yhteydessä kiitän vielä kaikkia niitä, jotka välittivät antaa äänensä viime seurakuntavaaleissa. Heidän panoksensa vaikuttaa suoraan seuraavan kirkolliskokouksen kokoonpanoon.

Virsikirjaan ehdotettava lisävihko tulee nyt ensimmäistä kertaa kirkolliskokouksen käsiin. Myös tästä asiasta on luvassa vilkas keskustelu. Lisävihko on sisällöltään hyvin kevyt ja ihmettelen tapaa, jolla se on tuotettu. Mutta tästä ja muista kysymyksistä lisää kun niiden aika on. Tämän palstan lukijoilta pyydän esirukousta – nyt ei ole luvassa ihan helppo viikko.

Virkistävä tervehdys

Tälle perustalle -kirkolliskokousblogi | 5.5.2015 10:24 Päivitetty 5.5.2015 10:30

Avajaisjumalanpalveluksen jälkeen on aika nostaa pöydälle edustajille etukäteen tutkittavaksi lähetetty parikymmensenttinen paperipino ja alkaa purkaa istunnon ruuhkaa. Sitä ennen saimme virkistävän viestin Viron kirkosta. Viime aikoina on ollut tapana, että kirkolliskokoukseen tuovat tervehdyksiään sisarkirkkojen edustajat. Tällä kertaa tervehdyksen toi Viron kirkon arkkipiispa Urmas Viilma. Hänen puheenvuoronsa oli hyvin painava ja puhutteleva.

Kommunistihallinnon jälkeinen Viron kirkko on Suomen ja Skandinavian kirkkoihin verrattuna pieni ja köyhä. Se on vähemmistökirkko, valtio ei sitä tue ja jäsenmäärä on pieni. Pastorit ovat usein seurakuntiensa ainoita palkkaa saavia työntekijöitä ja heidän palkkansa on vain puolet vastaavan koulutuksen saaneiden tuloista. Jäsenmäärä on hieman yli 150 000, mutta jäsenmaksun maksaa vain n. 30 000 jäsentä.

Arkkipiispa Viilma näki  kommunismin ajan jälkeisen Viron tilanteessa rehellisen arvion siitä, keitä oikeasti kiinnostaa puhe Kristuksen lunastustyöstä. Samalla hän arvioi, että tämä on kuva tulevaisuuden Euroopasta. Kirkon asema heikkenee, se köyhtyy ja sen arvorakennuksista tulee sille taakka. Samalla kirkolta katoaa paitsi oikeus myös velvoite puhua kansalaisten enemmistön äänellä. Pieni kirkko on vapaa ja rohkeampi kuin iso ja monin tavoin sidonnainen. Viron kirkot puhuvat yhdellä äänellä myös niistä asioista, joissa suomalaiset pastorit varovat loukkaamasta jäseniään, kuten laista, joka käsittelee samaa sukupuolta olevien vihkimistä.

Arkkipiispa Viilma kertoi, että kirkossa kävijöiden ja erityisesti ehtoollisvieraiden määrä Virossa kasvaa. Kirkko ei siis ole katoamassa mihinkään eikä sen tehtävä viedä evankeliumia ei ole lakkaamassa. Virolaisten suhtautuminen kirkkoon on pääasiassa myönteinen ja kosketuspintaa siis on. Hän myös pyysi suomalaisia etsimään kaikki kymmenet tuhannet Suomeen tulleet virolaiset ja johdattamaan heidät Kristuksen luo.

Arkkipiispan puheenvuoro, joka on luettavissatäällä,  oli rohkea ja kaikin puolin kunnioitettava. Pieni ja köyhä kirkko on rikas, jos sillä on Kristus ja Jumalan sana. Suomenlahden eteläpuolelta on paljon opittavaa. Yhdeltä osalta tulevaisuutemme on kohdattavissa nimenomaan Viron kirkon nykyhetkessä.

Rankka päivä takana ja toinen edessä

Tälle perustalle -kirkolliskokousblogi | 7.5.2015 09:01

Eilinen keskiviikkopäivä etsi  lahjomattomasti jokaisen kirkolliskokousedustajan jaksamisen rajat. Valtaosa päivästä kului täysistuntoihin ja ainakin perustevaliokunta käytti vielä tyhjäksi jääneen pienen välin oman ruuhkansa purkamiseen.

Täysistunnoissa käsiteltiin monia sinänsä tärkeitä rutiiniasioita. Päivän ehdoton teema oli kuitenkin seurakuntien rakennepaketti, koko kirkolliskokouskauden suurin kysymys. Kyse on siitä, millaisella hallinnolla seurakunnat kohtavat jäsenkadon ja muiden ongelmien aiheuttaman rahapulan. Vaihtoehtoja on punnittu koko kirkolliskokouskausi. Pyritäänkö suuriin seurakuntiin vai seurakuntayhtymiin vai annetaanko avaimet piispojen ja tuomiokapitulien käsiin? Tähän asti linjaukset on tehty yksinkertaisella enemmistöllä, mutta lopullinen ratkaisu vaatii kolmen neljäsosan määräenemmistön.

Kun olen koettanut suunnistaa esitysten ja vastaesitysten viidakossa, peruslähtökohtani on ollut yksinkertainen. Kirkon toiminnan ydin on oikein toimitettu messu. On pyrittävä säilyttämään pieniä yhteisöjä ja yritettävä antaa niille mahdollisimman suuri itsenäisyys. Ei siis mammuttiseurakuntia eikä kasvavaa piispojen valtaa. Koska paikalleen ei voi jäädä, olen siis taipuvainen hyväksymään esitetyn yhtymämallin. Siinä on puutteensa, erityisesti se, että kaikkien seurakuntien pitää esityksen mukaan kuulua seurakuntayhtymiin. Silti se on nyt esitetyistä paras vaihtoehto. Esityksen kaatuminen ei olisi katastrofi, mutta se johtaisi kohti isoja seurakuntia enkä suosi tätä kehitystä

Eilen asiasta käytiin yleiskeskustelu ja siinä käytettiin kaikkiaan 43 puheenvuoroa. Laskujeni mukaan 14 puheenvuoroa oli niin kriittisiä, että puhuja arvattavasti painaa punaista. Ruokalassa ja kahvihuoneessa tunnelma kävi välillä melko lämpimänä.  Kukaan ei tiedä, miten hankkeen käy, koska se vaatii määrävähemmistöön tarvitaan vain 28 edustajaa. Nyt, torstaiaamuna alkoi pykälien yksityiskohtainen käsittely ja puheenjohtajan nuija paukkuu ahkerasti. Isot ratkaisut ovat edessä.

Turhaa vai tarpeellista työtä?

Tälle perustalle -kirkolliskokousblogi | 8.5.2015 18:04

Torstain iltaistunnossaan kirkolliskokous äänesti laajasta ja kauaskantoisesta seurakuntapaketista. Päätökseen vaadittiin kolmen neljäsosan määräenemmistö. Siitä jäätiin niukasti, neljän äänen verran. Näin koko paketti kaatui ja samalla yli kolmen vuoden valtava työmäärä. Virkamiehet, valiokunnat ja täysistunnot ovat istuneet lukemattomissa kokouksissa. Jokainen edustaja on opiskellut nyt kaatuneen mallin hyviä ja huonoja puolia. Olin alusta loppuun, tosin välillä epäröiden, nyt kaatuneen paketin takana. Nyt monet nauravat kirkon päätöksenteon saamattomuudelle. Minä taas uskallan nähdä koko tapahtumasarjassa osaltaan myönteisen esimerkin siitä, miten kirkolliskokouksen ja kirkon keskushallinnon pitää toimia.

Kirkolla on kaksi perustasoa. Se on toisaalta yksi kokonaisuus, Jumalan omien joukko, joka ylittää ajan, paikan ja vielä iankaikkisuudenkin rajan. Toinen taso on paikallisseurakunta,  jossa kirkko toteutuu aivan arkipäivän tasolla. Tälle välille asettuu välitason hallinta, piispat, kirkolliskokoukset ja muut. Se on aina merkitykseltään paljon niukempi kuin nuo kaksi. Sillä tasolla tapahtunut perusteellinen pohdinta ei ole mitenkään estänyt paikallistasolla tapahtuvaa sanan ja sakramenttien saarnaa ja seurakuntaelämää tai ollut siitä pois. Nyt pohdittiin hyvin kauaskantoista ja vaikeasti peruutettavaa asiaa, jossa oltiin siirtelemässä myös seurakuntien omaisuutta. Sitä sietikin pohtia välitasolla perusteellisesti. Ja vaikka työmäärä oli valtava, se ei sinänsä ole mikään peruste asian hyväksymiselle. Moninkertaisesti suurempi työmäärä tehdään paikallisseurakunnissa joka viikko. Välitaso toimii surkeasti vasta silloin, jos sen päätökset ajavat perustason kaaokseen. Sitä koetettiin nyt huolellisella harkinnalla karttaa. Myös kielteinen päätös voi periaatteessa olla harkittu ja rohkea ratkaisu.

Mihin paketti siis kaatui? Tämä ei ollut uskon ja tunnustuksen kysymys eivätkä rintamat muodostuneet sen mukaan. Uudistusta valmisteltaessa odotettiin suurta kuntauudistusta, jonka kariutuminen vähensi jonkin verran painetta muutokseen. Valtaosa vastustuksesta selittyi alueellisilla syillä: Kaikille Suomen kolkille yhtymien ei katsottu sopivan. Oulun ja ruotsinkielisen Porvoon hiippakunnan edustajat muodostivat esityksen torjujista suuren osan, jota muutamat erilliskysymykset kasvattivat. Tarvittavan moni painoi punaista.

Ratkaisun jälkeen tunteet olivat joillakin pinnassa ja sen ymmärrän. Siitä huolimatta harvalla jos kellään on hävettävää.  Valmistelu oli perusteellinen ja edustajat tekivät päätöksensä hyvän harkinnan perusteella. Sen jälkeen on hyvä katsoa silmiin niin niitä, jotka olivat samaa mieltä kuin niitä, jotka äänestivät toisin.

Varsin laajasti ymmärretään, että kirkon rahat eivät kauan riitä nykyisentapaiseen elämään. Muutos on välttämätön. Siksi seurakuntien paikallistason rakenteiden uudistus jatkuu välttämättä. Nyt on sitten etsittävä muita polkuja. Huonoin ratkaisu on antaa polun viedä minne se vie. Nyt kaatunut paketti olisi ollut vaihtoehto mammuttiseurakunnille ja siksi mieleni mukainen. Sen kaatuminen kuitenkin ennemmin lisäsi kuin vähensi luottamustani kirkolliskokouksen päätöksentekotapoihin.

Turvapaikanhakijat, inhimillinen apu ja evankeliumi

Tälle perustalle -kirkolliskokousblogi | 3.11.2015 11:24

Neljän vuoden välein valittava kirkolliskokous kokoontui tiistaina viimeiselle istuntoviikolleen. Toukokuussa täällä istuu uusi joukko. Viljelemme Pasi Palmun kanssa tätä palstaa siis vielä, mutta palstanpää on jo näkyvissä ja hyvin lähellä.

Oli arvattavaa, että kirkolliskokouksen avaava arkkipiispa ottaa puheeksi ajankohtaisista ajankohtaisimman asian, pakolaiskysymyksen.

Puheenvuoro oli painava vetoomus niiden puolesta, jotka ovat joutuneet jättämään kotinsa ja lähtemään liikkeelle. Arkkipiispa avasi useita tärkeitä näkökulmia: Kyse ei ole Euroopan pakolaiskriisistä, vaan lähtömaiden kriisistä, joka on paljon eurooppalaisten suurempi. Mikä meillä on hämmennyksen ja taloudellisen huolen aihe, on muualla kysymys elämästä ja kuolemasta. Arkkipiispa myös otti viittauksenomaisesti puheeksi tilanteen, jossa turvapaikanhakijat saavat käännytyspäätöksen. Monet eurooppalaiset kirkothan ilmoittavat avoimesti piilottelevansa tällaisia ihmisiä tiloissaan. Tähänkö viittasi arkkipiispa sanoessaan: ”Kaikki mitä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille. Siinä ei ole varaumaa: kunhan paperit ovat kunnossa.”

Arkkipiispan koko puheenvuoro on luettavissa täältä http://www.arkkipiispa.fi/paavalin-nakoinen-kirkko/ja suosittelen todella sen lukemaan.

Loppukesän ja syksyn myönteisiä asioita on ollut, miten turvapaikan hakijoiden auttaminen on yhdistänyt hyvin erilaisia kristittyjä uudella tavalla. On monta mielipidettä siitä, montako pakolaista hallituksen kannattaa tänne ottaa ja miten ihmisiä tulee parhaiten auttaa. Sen sijaan on ollut laaja yksimielisyys siitä, että vastaan kävelevää, hätää kärsivää ihmistä on autettava. Kristityllä ei ole oikeutta vihata eikä halveksia yhtään kohtaamaansa Jumalan luomaa ihmistä. Arkkipiispa saattoi puheenvuorossaan tukeutua tähän laajaan yksimielisyyteen. Puheenvuorosta saattaa vaikeuksitta löytää myös poliittisia näkökulmia, joihin yksimielisyys ei ulotu.

Yhdeltä osalta linjaus oli siis hyvin selkeä. Arkkipiispa vaati apostoli Paavalin näköistä kirkkoa, joka sanojaan ja toimintaansa varomatta ylittää kansalliset, sosiaaliset ja kultuurin asettamat rajat. Samalla on  ikävää, että toinen linjaus loisti poissaolollaan. Paavalin näköinen kirkko vei rohkeasti evankeliumin sinnekin, missä se torjuttiin päättäväisesti, koska Jeesus on ainoa tie taivaaseen. Turvapaikanhakijoille kuuluu myös Kristuksen evankeliumi, sanoma syntien sovituksesta. Tästä arkkipiispa vaikeni täysin.

Suomalaiset kristityt auttavat parhaillaan turvapaikanhakijoita tavalla, joka on ollut ilon aihe. Samalla esille on noussut uusi jakolinja: Toisten mielestä kaikkeen auttamiseen on liitettävä kutsu Jeesuksen luo. Toiset varovat sitä tai jopa kiistävät sen tarpeellisuuden. Evankeliumin saarna yhdistää – ja erottaa.

Viimeisen viikon viimeiset istunnot

Tälle perustalle -kirkolliskokousblogi | 6.11.2015 12:09

Viimeisellä viikolla ei kirkolliskokouksessa tuntunut tapahtuvan ihmeitä. Todellisuudessa kyse on meidän edustajien näköharhasta. Kokoushan hyväksyi virsikirjan lisävihon, eikä tavallinen kirkkovieras juuri muuta tule tämän nelivuotiskauden työstä tietämään. Tämä lisävihko on sisällöltään varsin kevyt ja suurelta osalta todennäköisesti hyvin lyhytikäinen. Väärää se ei juuri sisällä, mutta oikeaa saisi olla enemmän. Mukana on onneksi paljon hyvää, kuten vaikkapa Riihikirkkohymni ja useat monikieliset virret. Mutta toivottavasti seuraavaa virsikirjaa valmistellaan eri pohjalta kuin nyt. Lausuin oman käsitykseni lisävihosta täällä xhttp://kappeli2.evl.fi/kkoweb.nsf/386d28582428f977c2256e38003edaf5/84643479c015fcf7c2257ef3003b53e4?OpenDocument Pitkään mukana pyörinyt diakonian viran uudistus laitettiin vieläkin jatkovalmisteluun.

Kuten usein eniten herätti nytkin huomiota esitys, joka ei johda konkreettisiin toimenpiteisiin. Muutama edustaja oli tehnyt aloitteen, jonka mukaan kirkon olisi valmistauduttava uuteen avioliittolakiin. Suomeksi sanottuna tämä aloite olisi voinut johtaa lyhyempiin tai pitempiin askeliin kohti samaa sukupuolta olevien kirkolliseen vihkimiseen. Piispa Jari Jolkkosen johtama yleisvaliokunta yllätti salin mietinnöllään. Ensiksikin mietintö oli yksimielinen, mikä oli todella yllättävää. Mutta toiseksi mietintö kertaa hyvin seikkaperäisesti kirkon eri vaiheissa ja eri elimissään ilmaiseman kannan: Avioliitto on naisen ja miehen välinen liitto, ja teki tämän siis yksimielisenä.  Mietinnön ponnet eivät olleet mitenkään muuttamassa tätä kantaa.

Ilmassa oli paljon sähköä, kun sali keskusteli mietinnöstä ja ponsiin tehtiin muutosesityksiä. Muutosesityksetkin olivat merkitykseltään marginaalisia, mutta niillä näytti olevan symbolinen merkitys.. Yksi kaatui hyvin selvästi, yksi niukasti ja yksi hyväksyttiin niukasti. Samalla tuli mitatuksi se, mikä oli jo tullut ilmeiseksi: Tässä kirkolliskokouksessa ei olisi ollut mitään mahdollisuutta saada kolmen neljänosan määräenemmistöä sukupuolineutraalin avioliittoon vihkimisen taakse, tuskin edes enemmistöä. Toivottavasti tilanne on sama myös seuraavassa kirkolliskokouksessa. Mahdollista kuitenkin on, että jotkut ottavat oikeuden omiin käsiinsä ja alkavat vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja. Jos niin käy, siitä ratkaisusta syntyvää sirkusta en lähde ennakoimaan.

Kirkolliskokouksen nelivuotiskausi päättyi

Tälle perustalle -kirkolliskokousblogi | 9.11.2015 09:42

Kirkolliskokousviikko päättyi perjantaina ja samalla päättyi käytännössä tämän kirkolliskokouksen nelivuotinen työ. On aika vilkaista taaksepäin ja samalla eteenpäin.

Runsas satapäinen kirkolliskokous on siis toiminut neljän vuoden ajan. Tuo joukko on ollut koolla yhteensä kahdeksan viikkoa. Se on pitkä aika. Ajattele, että olisit tehnyt satapäisen joukon kanssa kahdeksan erillistä viikon mittaista seuramatkaa tai että olisit ollut joidenkin kanssa neljällä kahden viikon rippileirillä. Sinä aikana tutustutaan, ystävystytään ja luodaan uusia siltoja. Neljän vuoden aikana ihmiset muuttuvat eikä vain niin, että olimme keskiviikkona jalkapallokentällä taitavien vastustajien pyörityksessä kurjempia kuin kertaakaan aiemmin.  Kirkolliskokouskausi on kylliksi myös omien ajatusten uudelleen arvioinnille, suuntaan tai toiseen. Perjantaina hajaantui joukko, jota ajattelen lämmöllä ja kiitollisena.

Neljän vuoden aikana kirkolliskokous tuotti nähdäkseni lähinnä keskinkertaisen virsikirjan lisävihon ja teki useita pienehköjä uudistuksia. Suurin hanke, seurakuntarakenteen uudistus, kaatui muutaman äänen puutteeseen. Kovin paljon ei tästä kaudesta siis jää historiankirjoihin. Siitä huolimatta tämä ei ollut suinkaan huono kirkolliskokous. Se vaikutti hakevan kautensa kestäessä jatkuvasti enemmän voimaa perinteisestä kristinuskosta. Siinä oli määrävähemmistö estämään epäraamatulliset uudistukset.

Kirkolliskokouksen vaalikauden aikana kirkosta on eronnut yli 200 000 ihmistä, siis noin Turun tai Tampereen verran ihmisiä. Menossa on suuri murros, jonka vaikutuksia emme vielä näe. Kymmenisen vuotta sitten kirkkoon kuului 83 prosenttia suomalaisista, nyt n. 73%. Näiden lukujen takana on puoli miljoonaa valtaosaltaan nuorta ihmistä, joista jokainen on Jumalalle rakas ja Kristuksen lunastama yksilö.

Tämän lisäksi kirkko menettää koko ajan mahdollisuuksia pitää palkkalistoillaan työntekijöitä: v. 1970 kirkkoon kuului 95% suomalaisista ja työntekijöitä oli palkkalistoilla n. 10 000. Tällä hetkellä kirkkoon siis kuuluu yli 20 prosenttiyksikköä vähemmän, mutta työntekijämäärä on kaksinkertainen. Tylyt numerot tekevät selväksi, että kirkko joutuu vähentämään tuhansia työntekijöitä varsin pian ja sen jälkeen kirkosta eroamisen edetessä yhä uudelleen ja uudelleen. Miten siitä aiotaan selvitä paikallisseurakunnissa? Samaan aikaan kirkon sisäinen polarisaatio on lisääntynyt. Herätysliikkeet ovat ottaneet itselleen yhä päättäväisemmin omaa tilaa ja osa luterilaiseen uskoon sitoutuneesta joukosta on jo siirtynyt kirkon ulkopuolelle.

Näille ongelmille nyt työnsä päättänyt kirkolliskokous ei kyennyt tekemään juuri mitään muuta kuin virittää keskustelua. Seurakuntien hallinto on edelleen hyvin raskas ja kallis, vapaaehtoistyötä korvaa palkkatyö ja työmuotoja on enemmän kuin varat sallivat. Nämä ongelmat huutavat ratkaisua. Tarvitaan rohkea ja realistinen hallinnollinen remontti, joka kattaa sekä keskushallinnon että paikallistason. On parempi ottaa selkeä suunta kuin vain väistellä päälle kaatuvia puita.

Polarisaatio on aavistuksen lientynyt kirkolliskokouksessa, mutta kymmeniä vuosia kestäneen vahingollisen kehityksen pystyvät kääntämään ennen muuta piispat, eivät kirkolliskokous. Tosiasia on, että vanhauskoiset teologian maisterit eivät edelleenkään saa pastorivihkimyksiä muuten kuin poikkeustapauksessa eivätkä esim. Sleyn palveluksessa olevat pastorit saa seurakuntavirkoja täytettäessä edes vaalisijaa. Viimeisen vuoden kuluessa moni Raamattuun sitoutunut luterilainen pastori on eläköitynyt seurakuntavirastaan, jotkut jopa menettäneet pappisoikeutensa. Alimmainen rivi on ilman muuta miinusmerkkinen.

Kaikesta huolimatta ilmassa on uutta halua rakentaa siltoja. Neljä vuotta tekivät minulle selväksi, että halua etsiä yhteistä tietä on huomattavasti enemmän kuin olin odottanut. Murroksen keskellä myös moni kirkon johdossa ymmärtää luotsaavansa huomattavasti aiempaa köyhempää kirkkoa kohti suuria vaikeuksia. Silloin myös herätysliikkeiden apu kelpaa, jos meillä vain on annettavaa. Paikalleen jumiutuneella perinneliikkeellä ei juuri ole. Jumalan sanaan juurtuneelle ja rohkeasti eteenpäin katsovalla liikkeellä on. Meidän kannattaa vilkaista peiliin useammin kuin kerran neljässä vuodessa.

Uusi kirkolliskokous valitaan helmikuussa. Vielä ei ole aika antaa periksi!

Palstanviljely jatkuu

Tälle perustalle -kirkolliskokousblogi | 11.2.2016 10:27

Viime tiistaina pidettiin kirkolliskokousvaalit ja ääniä laskettiin keskiviikkona. Näin valittiin kirkolliskokous seuraavaksi nelivuotiskaudeksi ja kävi niin, että molemmat tämän palstan kirjoittajat, Pasi Palmu ja allekirjoittanut valittiin uudelleen. Palstanviljely siis jatkuu. Kiitämme kaikkia äänestäneitä luottamuksesta, jota emme osanneet osaksemme odottaa.

Kirkolliskokous ei ole kirkon parlamentti eikä sen tule syytää päätöksiä liukuhihnalta. Perustyö tehdään siellä, missä ihmiset kohdataan sanalla ja sakramentilla. Tuomiokapitulien ja kirkolliskokousten tehtävä on antaa huolellisesti harkittuja ja Jumalan sanan mukaisia säädöksiä siitä, miten tämä tapahtuu kaikkein parhaiten ja lopun edestä pysyä poissa tieltä. Parlamentti on vapaa, mutta luterilainen kirkolliskokous on sidottu Raamatun sanaan.

Katselen nyt valittua kirkolliskokousedustajien listaa iloiten. Harmittelen muutamien syvällisten ja valoisien Kristuksen omien sivuun jäämistä tai jättäytymistä. Mutta paljon valittiin uudelleen myös edustajia, joista iloitsen sydämestäni. Lisäksi vaali toi kokoukseen paljon iloisia yllätyksiä, myös oman herätysliikkeeni ihmisiä. Ei tämä huonolta näytä! Käytävillä kävelee vastaan paljon Jumalan sanaan sitotuneita ystäviä. Ja tämän palstan kirjoittajina on seuraavan neljän vuoden aikana monta mielenkiintoista vieraskynää!

Kirkolliskokousvaalien alla monien huulilla on kysymys, miten kirkko reagoi eduskunnan säätämään uuteen avioliittolakiin. Vaikutelmani on, ettei tässä kirkolliskokousessa ole vaadittua määräenemmistöä muuttamaan nykyistä kirkollista vihkimiskäytäntöä. Nimenomaan maallikoissa on kylliksi perinteisellä kannalla olevia torjumaan muutoksen. Tämän asian kaikkia kiemuroita on kuitenkaan vielä tuskin kaikkia nähty.

Kirkolliskokousta ei valita suoralla vaalilla ja siksi tämä yllättävänkin hyvältä näyttävä vaalitulos ei sukeltanut tyhjästä. Sen tekivät mahdolliseksi ne ystävät, jotka laittoivat itsensä likoon viime seurakuntavaaleissa ja joiden valitsemat ihmiset valitsivat nyt kirkolliskokousedustajat. Ajattelen lämpimästi niitä, jotka ryhtyivät ehdolle ja myös niitä, jotka välittivät käydä äänestämässä. Muutaman vuoden kuluttua seurakuntavaaleissa ratkaistaan, miltä näyttää neljän vuoden kuluttua valittava kirkolliskokous. Me yritämme tehdä parhaamme siihen asti.

Kirkolliskokous – kirkon synodi vai parlamentti?

Tälle perustalle -kirkolliskokousblogi | 9.5.2016 14:31 Päivitetty 9.5.2016 14:34

Tänään maanantaina alkoi Turussa työnsä uusi kirkolliskokous. Se on kirkon ylin päättävä elin, joka valitaan neljäksi vuodeksi kerrallaan. Vanhaan tapaan pidämme Pasi Palmun kanssa tätä palstaa ja puimme asioita omasta näkökulmastamme. Vieraskynät saattavat kastella palstaa tuoreilla näkemyksillään.

Kirkolliskokouksessa on paljon ihmisiä, joiden kanssa on hyvin helppo tulla toimeen mahdollisista erimielisyyksistä huolimatta. Kaipaan muutamia tuttuja kasvoja, mutta Turkuun tullessani tapasin paljon vanhoja ystäviä ja myös uusia kasvoja. Täällä on hyvä olla, istua eri pöydissä ja vaihtaa ajatuksia niin kirkollisista asioista kuin muistakin. Asiat saattavat riidellä ja riitelevätkin, mutta ihmisten ei tarvitse. Tulin tänne mielelläni ja kiitän valitsijoita luottamuksesta.

Uuden istuntokauden alkaeassa on syytä muistuttaa kirkolliskokouksen erityisluonteesta.  Lehdistö kutsuu usein kirkolliskokousta kirkon eduskunnaksi tai parlamentiksi. Se on selkeä virhe. Kirkolliskokous ei ole parlamentti, vaan synodi, ja näillä kahdella on paitsi yhtäläisyyksiä myös eroavaisuuksia. Molemmissa asioita hoitavat ihmiset ja usein asiat joudutaan ratkaisemaan äänestyksellä. Silti eroavaisuuksia ei saa unohtaa.
  Parlamentin valta lepää äänestäjien varassa. Säädetyillä enemmistöillä se voi tehdä mitä ratkaisuja hyvänsä, vaikka muuttaa perustuslakia. Synodi taas on sidottu Raamatun sanaan ja kirkon uskoon ja tunnustukseen. Sillä ei ole oikeutta tehdä Raamatun sanan vastaisia päätöksiä. Kirkossa eivät pidä valtaa ihmiset, vaan Jumala.  Kuten Uusi testamentti sanoo, pellolla voi olla monia työntekijöitä, mutta pelto ei kuulu heille, vaan Jumalalle. Jumala luo kirkon sanallaan ja pitää sitä yllä. Siksi synodi ei saa poiketa sanasta.
   Parlamentissa on enemmistö ja vähemmistö. Enemmistön tehtävä on hallita ja kantaa vastuuta, vähemmistön tehtävä haastaa vastuunkantajat. Sana synodi taas tarkoittaa yhteistä tietä. Synodissa etsitään mahdollisuuksien mukaan yhteistä polkua. Se vaatii syventymistä kirkon uskoon ja tunnustukseen ja myös kärsivällistä ja kunnioittavaa keskustelua.
  Monet kirkolliskokousedustajat ovat kokeneita poliitikan tuntijoita, jotkut kansanedustajia. Jotkut heistä osaavat pitää erikseen kaksi tapaa päättää asioista, kaikki välttämättä eivät. Juuri siksi on syytä muistuttaa toistuvasti siitä, että kirkolliskokous ei ole parlamentti, vaan synodi.

---
Istuntoviikon alkaa arkkipiispan puheenvuoro. Ne ovat toisinaan jakaneet mieliä melko lailla. Tällä kertaa ote oli pohtiva ja mietiskelevä, lähtökohtana reformaation ja Suomen juhlavuodet. Arkkipiispan puheenvuoro on luettavissa täällä

Ensimmäinen päivä kuluu verkkaisesti. Kirkolliskokous valitsee itselleen varapuheenjohtajat ja valiokunnat. Vasta sitten alkaa todellinen työ. Palaamme langoille!

Iso asia

Tälle perustalle -kirkolliskokousblogi | 10.5.2016 17:16

Kirkolliskokouksen arkeen kuuluu erilaisten toimintasuunnitelmien ja –kertomusten käsittely. Osa niistä on hyvinkin mielenkiintoisia, mutta niiden käsittely isossa salissa vaikuttaa toimintaan varsin vähän. Muutamat niistä hahmottavat hyvinkin sitä isoa kuvaa, joka vaikuttaa toimintaympäristöömme.

Yksi tilasto nostaa vuodesta toiseen esille mammuttiluokan kysymyksen enkä häpeä puhua samasta asiasta uudelleen ja uudelleen. 1970-luvun alussa kirkolla oli 10 000 työntekijää ja kirkkoon kuului lähes 95% suomalaisista. Nyt kirkkoon kuuluu n. 73% suomalaisista, mutta työntekijöitä on n. 20 000. Tilastointitapa on tosin jonkin verran muuttunut, mutta iso kuva ei siitä muutu. Kirkolla on työntekijöitä paljon yli tämänhetkisen kantokyvyn eikä tämä ongelma ole vähenemässä vaan pahenemassa.

Monet meistä muistavat 1970-luvun kirkon ja seurakuntaelämän. Tilanne oli silloin toisenlainen kuin nyt, mutta ei mitenkään mahdoton. Mitä sen jälkeen on tapahtunut? Nähdäkseni on aloitettu suuri määrä uusia työmuotoja ja melkoinen määrä talkootyötä on siirtynyt palkkatyöksi. Nyt resurssit ovat kääntyneet laskuun ja edessä on leikkausten aika.

Juuri tässä on toiminnallisesti kirkon kaikkein suurin ongelma. Viime kirkolliskokous koetti helpottaa tilannetta suurella seurakuntaremontilla, mutta se kaatui muutaman äänen puutteeseen. Viime kaudella laitettiin harkintaan suuri toimintaremontti, mutta se on vasta piirustuspöydällä eikä tuo apua vuosiin.

Tilastot pakottavat eisttämään tylyn kysymyksen: Miltä näyttävät seurakuntamme silloin kun niiillä on vain puolet nykyisistä työntekijöistä? Kahta kultaista ohjetta ei voi jatkossa ohittaa. Ensiksi on osattava keskittyä kaikkein tärkeimpään ja jättää muu vähemmälle tai kokonaan tekemättä. Toiseksi – ja tässä herätysliikepuolella on paljon annettavaa – palkkatyöstä on siirryttävä takaisin kohti vapaaehtoistyötä. Ellei näitä muutoksia tehdä vapaaehtoisesti ja hyvällä, ne tehdään pakon edessä ja pahalla.

Kuulimme juuri, että Suomen kirkon kanssa samankokoisessa Norjan kirkossa on n. 7000 työntekijää, siis vain kolmannes siitä, mitä Suomessa. Perinteisesti nimenomaan Norjan kirkkoa on pidetty vahvana. Nyt olisi korkea aika kysyä, mitä siellä tehdään toisin kuin meillä. Ja kyllä, kysymys on iso!

Virkistyshetkiä kirkolliskokousviikon aikana

Tälle perustalle -kirkolliskokousblogi | 11.5.2016 14:06

Tiukka kirkolliskokousviikko puristaa edustajista mehut melko perusteellisesti. Täysistuntojen välillä toimivat valiokunnat, ja jäljelle jäänyt aika kuluu epävirallisissa keskusteluissa. Onneksi tarjolla on levähdyshetkiä.
  Kokouspaikkana toimiva opisto tarjoaa hyvät lenkkimaastot. Kämppäkaverini Pasi Palmu on tottunut ulkoiluttamaan koiraansa ja koiran puutteessa hän saattaa välillä ulkoiluttaa minua. Nyt kuten aiemman nelivuotiskauden aikana olen keskiviikkoaamuisin tavannut liittyä jalkapallonpelaajien joukkoon. Tällä on kirkolliskokouksessa jo pitkä perinne.
  Ennen aamuseitsemää kokoontuu pikaiselle aamupalalle joukko, joka on parhaat pelipäivänsä jo nähnyt. Monet kirkolliskokousedustajat ovat kuitenkin varsin hyviä pelaajia. Joku pelaa vielä tälläkin hetkellä jopa kakkosdivaria, muutama muu on pelannut aiemmin kovalla tasolla. Nykyisistä piispoista Jari Jolkkonen kuuluu kentällä ollessaan joukkueen tähtiin ja Björn Vikströmistä näkee edelleen, että pelattu on. Vastassamme on etupäässä Turun seurakuntien työntekijöitä mukanaan muutama ulkomaalaisvahvistus. Kahdesti viikossa pelaava vastustaja pitää huolen siitä, että meillä pitää kiirettä. Neljä vuotta ei tehnyt hyvää meidän joukkueemme iskukyvylle eivätkä tee seuraavatkaan neljä. Mutta kivaa toki aina on.
 Iltasauna tarjoaa mahdollisuuden puida asioita epävirallisesti ja hyvin antoisasti ja Turun sukulaistenkin luo saatan ehtiä. Saariston sylissä odottava Hörppy-veneeni saattaa tarjota mahdollisuuden karkumatkalle. Ehkä vain tunniksi merelle, mutta sen jälkeen on helpompi jatkaa. Höyryt ulos päänupista ja taas asioiden pariin!

Sekavaa ja selkeää – ensimmäinen kirkolliskokousviikko takana

Tälle perustalle -kirkolliskokousblogi | 14.5.2016 15:04

Kirkolliskokous valitaan neljäksi vuodeksi kerrallaan. Kun nyt uusi kirkolliskokous alkoi työnsä, moni odottaa jännittyneenä arvioita siitä, mitä on edessä. Alku on aina sekava, mutta toki jo nyt asiat näyttävät hakevan uomansa.

Ensimmäinen viikko on aina hidasliikkeinen ja sekava ja niin se oli nytkin. Kokous järjestyy valitsemalla varapuheenjohtajat ja valiokunnat. Näitä ei kukaan ole valinnut etukäteen, ja siksi neljän vuoden työskentely alkaa melko verkkaisesti. Toisin kuin edellisellä kaudella nyt ei ollut suuria kysymyksiä valmisteltuina odottamassa kirkolliskokouksen kannanottoa. Suuria otsikoita olisi siksi vaikea ensimmäisestä viikosta nyhtää.

Minulta on kysytty toistuvasti, miten tämä kirkolliskokous suhtautuu samaa sukupuolta olevien vihkimyksiin, joista ei vielä varsinaisesti nyt keskusteltu. Vaikka nyt käytyjä äänestyksiä on vaikea tulkita, tilanne näyttää varsin selkeältä. Tässä kirkolliskokouksessa ei ole vaadittavaa määräenemmistöä samaa sukupuolta olevien vihkimiselle. Jotkut pastorit saattavat kokeilla rajoja ja toimittaa vihkimykset ilman säädösmuutoksia. Nyt on kuitenkin kuultu liberaalienkin piispojen varoittavan tästä. Jossakin hiippakunnassa tätä saatetaan silti kokeilla ja sen jälkeen asia olisikin juristien käsissä. Mutta avioliittokäsitystä tämä kirkolliskokous ei hyvin todennäköisesti muuta.

Ensimmäisen viikon aikana minulla oli varsin levollinen ja myös kiitollinen olo. Tämä on joukkuepeliä. Olen kiitollinen kaikille niille Raamattua arvostaville, jotka eivät jättäneet meitä pulaan vaan käyttivät seurakuntavaaleissa äänioikeuttaan. Ja jo nyt on syytä muistuttaa siitä, että seuraavat seurakuntavaalit ovat koko kirkkomme tulevaisuudelle erittäin tärkeät.

Nokka kohti Turkua – kirkolliskokous kutsuu

Tälle perustalle -kirkolliskokousblogi | 7.11.2016 16:28

Tällä viikolla kokoontuu Turussa taas kirkolliskokous ja palaamme Pasin kanssa siksi langoille. Nyt jo tutuksi käyneeseen tapaan viikko aloitetaan vasta tiistaina. Se tietää entistä tiukempaa työtahtia ennen kuin perjantaina lähdetään kotimatkalle.

Tämänkertaiseen kirkolliskokoukseen on kohdistunut parisuhdelain vuoksi etukäteen melkoinen paine. Jos olen oikein listoja lukenut,yksikään kovin merkittävä asia ei nyt kuitenkaan  tule päätökseen asti. Kirkolliskokoushan ei tee mitään ilman aloitteita eikä aloitteita laiteta päätöksiksi ilman huolellista valmistelua. Se taas ei tapahdu viikossa. Toisaalta tämän vuoden aikana hatuista on kiskottu niin monta kania, että jokin jyrsijä saattaa näköpiiriin hyppiä. Minusta kanit saisivat pysyä hatuissa ja eri kirkolliset elimet oman toimivaltojensa rajoissa.

Syksyn rutiineihin kuuluvat talousarvioesitykset, joiden kohdalla olen tavannut vaieta kaikilla kolmella kotimaisella kielellä (viime istuntokaudella saimme iloksemme kuunnella hiukan myös saamen kieltä!). Kaikkea muuta kuin rutiinia on kirkon tulevaisuuskomitean mietintö. Tämän selonteon ovat laatineet asiantuntijat, joista vain harva on kirkolliskokouksen jäseniä. Jos sen ehdotuksia lähdetään toteuttamaan, myllätään perusteellisesti kirkolliskokouksen, piispainkokouksen, kirkkohallituksen ja myös seurakuntayhtymien päättävien elinten kokoonpanot ja koko kirkon päätäntäjärjestelmä. Nyt asiasta vasta keskustellaan ja katsotaan, mitä mietinnölle tapahtuu. Jotakin on tehtävä myös hallinnolle, kun kirkon jäsenmäärä putoaa. Joko radikaalisti mietinnön mukaista tai radikaalisti jotakin muuta.  Paikalleen ei voi jäädä. Nykyisenkaltaiseen hallintoon ei kauan riitä raha.

Juuri tämän kirkolliskokouksen alla olen kerrannut uskomme yksinkertaisimpia perusasioita. Niihin kuuluu kysymys, mistä tiedämme Jumalan tahdon. Jumala asuu korkeudessa ja pyhyydessä, jonne minä en voi kohota kyselemään asioita häneltä. Minä en voi mennä lähelle häntä, mutta hän on tullut lähelle meitä. Hän on tavattavissa vain siellä, missä hän haluaa itse tulla löydetyksi. Siksi minä en tunne mitään muuta Jumalaa kuin hänet, joka on tullut lähelle Kristuksessa, Raamatun sanassa ja pyhissä sakramenteissa.  Ja siinä on minulle kylliksi eväitä tähän viikkoon.

Rakkaat rukoilijat

Tälle perustalle -kirkolliskokousblogi | 9.11.2016 01:07

Muistan pikkupoikana kuulleeni, miten kirkossa rukoiltiin koolla olevan kirkolliskokouksen puolesta. Eipä se silloin innostanut. Nyt innostaa, kun olen täällä, samoin tieto siitä, että tälläkin viikolla monet yksittäiset kristityt rukoilevat kirkolliskokouksen puolesta.

Kirkolliskokous ei juuri tunkeudu tavallisen kristityn elämään ja useimmiten niin on hyvä. Eihän se edusta kirkon tärkeimpiä tasoja, jotka ovat toisaalta paikallisseurakunta ja toisaalta Kristuksen maailmanlaaja ja iankaikkisuuden rajan ylittävä Kirkko. Silti kirkolliskokouksellakin on paikkansa. Toisinaan, kuten nyt parisuhdelain vaikutusten vuoksi, kirkolliskokous nousee valokeilaan, eikä silloin kirkolliskokousedustajan tilanne ole helppo.

Julkisessa sanassa myllytys on ollut aikamoista ja siinä saa harvoin tilaa Raamatun selkeä opetus, että avioliitto on miehen ja naisen välinen liitto. Kirkolliskokousedustajiin kohdistuu melkoinen paine. Me emme ole niin vahvaa puuta kuin luulemme. On kiusaus etsiä kompromisseja myös silloin, kun kompromisseille ei ole tilaa. Omin voimin ei kukaan pysy Jumalan sanassa, ei tässä eikä missään muussakaan kysymyksessä.

Tällä viikolla monet ovat kertoneet rukoilevansa minun ja muiden kirkolliskokousedustajien puolesta. Tämä ajatus on harvoin tuntunut yhtä hyvältä kuin nyt. Rakkaat rukoilijat – jatkakaa rukousta sekä tämän että seuraavien kirkolliskokousten puolesta.

Melkoista rytinää

Tälle perustalle -kirkolliskokousblogi | 10.11.2016 10:53

Eilinen keskiviikko oli kirkolliskokousta rankimmillaan. Yhdysvaltain presidentinvaalien yön kestänyt tulosvalvonta ei toki helpottanut päivää ollenkaan, mutta täysistuntoa seurasi valiokunnan istunto, sitä täysistunto ja uusi täysistunto. Aamusta iltaan siis pelkkää istumista. Mutta ketään meistä ei ole tuotu tänne viekkauvella eikä vääryyvellä, vaan kaikki olemme täällä oman hyvän tahtomme vuoksi. Turha kitistä.

Tärkeiden istuntojen ja valiokuntatyön jälkeen edessä oli se asia, johon oli etukäteen ladattu suurimmat odotukset, eli samaa sukupuolta olevien avioliittoihin liittyvät asiat. Mitään päätösesitystä asiassa ei ole tähän mennessäkään tehty, eli mikään vihkimykseen liittyvä muutos ei ole edes valmistelussa. Nyt kuitenkin käsiteltiin piispainkokouksen selonteko aiheesta ja siihen liittyen vihkimysasiaa käsittelevä oikeudellinen selvitys. Lisäksi käsiteltiin ns. kunnioittavia keskusteluja, joita käytiin Järvenpäässä eri tavoin ajattelevien kesken ja joihin minäkin osallistuin. Käsiteltiin siis samanaikaisesesti kolmea asiakirjaa, jotka olisivat kaikki erikseen puhuttaneet paljon. Ja siksi nyt puhuttiin hyvin paljon.

Puheenvuorojen pituutta pyydettiin rajaamaan muutamaan minuuttiin, missä joku onnistui paremmin ja toinen huonommin. Yli viidenkymmenen puheenvuoron jälkeen tilanne oli selvä jokaiselle: Piispainkokouksen antaman selonteon mukaan yhdelläkään papilla ei ole oikeutta vihkiä samaa sukupuolta olevaa paria maaliskuun lakimuutoksen jälkeenkään. Jos joku sen tekee, maalliset viranomaiset pitävät avioliittoa pätevänä, mutta pastori tekee virkavirheen ja vastaa siitä niin kuin virkavirheestä vastataan.

Keskustelu oli suhteellisen hyvähenkinen, mutta monella olivat tunteet pinnassa. Aamulla kävi ilmi, että yö ei ollut päästänyt kaikkia vähällä. Lyhyet puheenvuorot eivät sallineet syväluotauksia. Huomiota kiinnitettiin syystä siihen ristiriitaan, että piispainkokous torjuu homovihkimykset mutta ei sano näitä suhteita vääriksi. Nyt puhuttiin kuitenkin vain yhdestä asiasta: Ovatko homovihkimykset kirkossa keväällä mahdollisia vai eivät? Ne eivät ole. Varmasti joku ja monikin testaa tämän käytännössä eikä ole tiedossani, miten eri hiippakuntien tuomiokapitulit siihen suhtautuvat. Mutta siitä ei päätetä kirkolliskokouksessa.

Eilisessä keskustelussa käytettiin erittäin hyviä puheenvuoroja. Kävi entistä selvemmäksi, että tässä kirkolliskokouksessa on tuskin edes enemmistöä saati määräenemmistöä kirkkojärjestyksen muutokseen, joka mahdollistaisi homovihkimykset. Juuri meille tehtiin päättäväisen selväksi, että ensi seurakuntavaaleissa tämä asia nostetaan tapetille. Meidän paikkojamme on siis kyselty …

Kaikki puheenvuorot ovat luettavissa kirkolliskokouksen sivuilta, kunhan puhtaaksikirjoittajat ehtivät ne sinne laittaa ja asianomaiset ovat ne tarkastaneet. Tänä vuonna ne ovat myös videolla verkossa. Ville Auvisen hyvä puheenvuoro on jo nyt hänen omilla sivuillaan . Pasi Palmun puheenvuoro kannattaa sekin lukea ja moni muu.

Eilisen päivän aikana ajatuksia herätti myös puheenvuoro, joka ei liittynyt homovihkimyksiin vaan tulevaisuuskomitean mietintöön, jonka käsittelyä jatketaan vielä tänään. Nuorin kirkolliskokousedustaja, Marianna Parpala, käytti erinomaisen puheenvuoron nuorten asemasta kirkon päätöksenteossa. Puheenvuoroa ei ole vielä luettavissa, mutta se alkaa videolla kohdassa 41.45 täällä

Peilaan Mariannan päivällä pitämää raikasta ja hyvää puheenvuoroa illan keskustelua vasten. Kohtaan työssäni jatkuvasti teräviä, nuoria ja varttuneempia aikuisia. Jokainen heistä olisi tässä joukossa todellinen helmi. Olisivatpa he täällä päättämässä, mihin tämä kirkko menee! Eilisen keskustelun aikana siis todettiin, että tämä asia ratkotaan seuraavissa seurakuntavaaleissa. Niin ratkotaan, se ja moni muu asia. Mutta ketkä ne päätökset tekevät?

Kirkolliskokous koolle -Juhlan jälkeen arkista työtä

EK 6.11.

Kirkolliskokous juhli näyttävästi reformaation juhlapäivää ja tuli koolle jo sunnuntaina. Minun osani oli saada juhlia sitä kahdessa messussa, Karkussa ja Huittisissa, ja ajaa Turkuun vasta illan pimettyä. Saunaan toki ehdin,ja tyypilliseen tapaan saunavaliokunnassa alettiin käydä painavia ja iltamyöhään asti kestäneitä keskusteluja.Nämä ja ruokapöytäkeskustelut ovat kirkolliskokouksen parasta antia.Tällä kertaa varsinaista kirkolliskokousta ei avannut arkkipiispa, vaan varapuheenjohtaja. Avauspuheenvuoron sijalla oli irlantilaisen anglikaanisen Corkin piispan Paul Coltonin tervehdyspuhe. Nämä ulkomaisten vieraiden tervehdyspuheet ovat keskenään varsin erilaisia. Jollakin ei ole kovin paljon annettavaa, mutta esimerkiksi Viron kirkon arkkipiispan tervehdys oli erinomainen, rohkea ja voimaa antava. Tällä kertaa vuorossa oli lähinnä tervehdyspuhe, josta ei ole kovin paljon raportoitavaa.

Toisin kuin viime vuosina yleensä kirkolliskokousviikko alkaa maanantaina ja päättyy torstaina. Listalla on etupäässä rutiiniasioita ja lähetekeskusteluja. Käsittelyssä on toki myös tärkeitä ja mielenkiintoisia keskustelun aiheita. Valiokunnat tekevät työtään, puhetta on tarjolla epäilemättä enemmänkin kuin tarpeeksi. Ja varmaan jossakin vaiheessa tunteetkin kuohahtavat.Harva tunteita herättävä asia tulee silti päätökseen asti.

Tärkeisiin rutiinikysymyksiin kuuluu kirkon keskusrahaston talousarvio sekä toiminta-ja taloussuunnitelma vuosille 2018-2020. Nyt ei siis tehdä seurakuntien vaan keskusrahaston talousarviota. Talousasioista tietävät enemmän monet muut edustajat, mutta tokihan jokaisella edustajalla on asiassa vastuu, joten kotitehtävät on tehtävä huolellisesti

Koko kirkon verotulot ja yhteisöveron korvaava valtion maksu ovat hyvin tarkkaan miljardin tasolla, ja ylivoimainen valtaosa siitä käytetään paikallisseurakunnissa  Kirkolla on työntekijöitä noin 20000 ja heistä hiukan yli kaksisataa tekee työtä kirkkohallituksessa. Paikallisseurakunnat tekevät omat budjettinsa ja kirkolliskokouksella on edessään vain keskusrahaston tulo-ja menoarvio. Toki lähetekeskustelunyhteydessä puhuttaa myös toiminta. Kaiken kaikkiaan kirkon verotulot ovat nyt kääntyneet laskuun. Viime vuonna tuloja tuli hieman vähemmän kuin edellisenä ja tänä vuonna näyttää selvästi synkemmältä. Syynä on kymmenisen vuotta jatkunut kirkosta eroamisen virta. Se johtaa hitaasti mutta varmasti syvällisiin muutoksiin. Kirkolliskokous ei muutostarpeeseen ole reagoinut, mutta paikallisseurakuntien on pakko. Jossakin vaiheessa myös kirkolliskokouksen on otettava supistuva kierre tosissaan.

Ehkä eniten tunteita herättää etukäteen aloite, jonka mukaan kirkko luopuisi vihkioikeudesta. Idean mukaan kirkko ei silloin vihkisi homo-eikä heteropareja, ja näin helpotettaisiin kirkon sisäistä kiistaa: Kirkko sitten siunaisi keitä siunaa. Etukäteisarvioissa aloitteelle ei anneta paljon läpimenon mahdollisuutta, varsinkaan nyt kun piispainkokous on ottanut asiassa yksimielisen kielteisen kannan. Mutta tähän kysymykseen palaamme viikon aikana.

EK7.11.2017

Hälytyskellot lepotilassa

Tähän kirkolliskokouspäivään mahtui useampi täysistuntoja kaksi valiokunnan istuntoa. Aiheita oli useita. Poimin esille kaksi.

Kirkon tutkijat laativat neljän vuoden välein kirkon nelivuotiskertomuksen, joka viimeksi kattoi vuodet 2012-2015. Se tulee aina kirkolliskokouksen yleiskeskusteluun, jonka jälkeen kertomus palaa valiokuntakäsittelyn jälkeen täysistuntoon. Silloin on johtopäätösten aika ja kirkkohallitus saa kirkolliskokoukselta tehtäviä. Nyt nelivuotiskertomus olisi voinut tarjota päättäjille todellista shokkihoitoa, sillä luvut olivat osin lohduttomia. Kirkon jäsenmäärä oli laskenut yli prosenttiyksikön vuodessa ja yhteensä noin viisiprosenttia. Lapsikasteiden määrä on laskenut viidessä vuodessa hurjat kymmenen prosenttiyksikköä. Nelivuotiskertomusta käsitellyt tulevaisuusvaliokunta luki sitä tarkoin ja kiinnitti syystä huomiota kristillisen uskon välittymiseen lapsille. Esitys hyväksyttiin ja lähetettiin näin eteenpäin ja hyvä niin. Hälytyskellot eivät kuitenkaan soineet, vaan keskustelu oli varsin rauhallista ja sovinnaista.

Toinen merkittävä aihe oli esitys, jonka mukaan kirkko luopuisi vihkioikeudestaan. Edustaja-aloite oli lähetetty piispainkokoukseen, josta se nyt palasi täysistuntoon. Tilanne oli jossain määrin kummallinen. Esitys ”avioliittokäsityksen laajentamisesta” eli suomeksi sanottuna homoliitoista on parhaillaan käsiteltävänä sekä yleis-että perustevaliokunnassa. Istun perustevaliokunnassa ja olemme tehneet tämän aloitteen kanssa työtä varsin paljon. Tämän aloitteen lähetekeskustelu  käytiin viime keväänä ja se vei työviikosta suuren osan. Nyt piti periaatteessa olla kyse vain kirkon vihkioikeudesta, eikä siitä luopumista kannata juuri kukaan. Erityisesti piispainkokouksen lausunnon vuoksi keskustelu kääntyi taas homoliittoihin ja viime kevään puheenvuorot pidettiin uudelleen. Sen jälkeen tämäkin asia lähetetään perustevaliokuntaan. Sieltä molemmat asiat tulevat jollakin aikataululla täysistuntoon, jossa ne erittäin todennäköisesti molemmat hylätään. Puheet ovat täällä ilmeisesti kääntäneet vain harvan päätä suuntaan tai toiseen. Tässä kuitenkin menee tämä kirkolliskokouksen nelivuotiskausi. Sitten valitaan uusi kirkolliskokous ja aloitetaan alusta. Eivätkä hälytyskellot soi tässäkään.

Kirkolliskokousviikolla päivittäiset ongelmat uhkaavat haudata alleen isot linjat ja kirkon todelliset ongelmat. Missä on Kristus, missä on Raamattu, missä on sen mukainen ojentautuminen ja kilvoitus? Jos nämä kysymykset eivät nouse esille oikeasti ja todellisesti, kirkko on todellisissa vaikeuksissa.

EK10.11.2017

Vastuuta ei voi ulkoistaa

Kirkolliskokouksen kaksi viimeistä päivää eivät tuoneet esille ihmeitä. Juuri siksi ne saivat pohtimaan asioita laajemmasta näkökulmasta.

Keskiviikkopäivä alkoi talousvaliokunnan mietinnöllä. Kokonaiskirkko on panostanut voimakkaasti kirkon yhteisiin tietojärjestelmiin, ennen muuta Kirjuriin ja Kipaan, Kirkon palvelukeskukseen. Nyt näistä tehdään ulkopuolinen selvitys eikä sen aikana aloiteta uusia hankkeita. Taustalla on paikallisseurakuntien kokemus että panostus ei vastaa saatua hyötyä. Kirkkohallituksen kyselytunti ei paljon tavanomaisesta poikennut. Lopun edestä valiokuntatyö vei kaiken mahdollisen ajan.

Torstain aamumessun jälkeen nuijittiin pöytään rutiiniasioiden seassa myös varsin merkittävä asia. Kirkon keskusrahastonkäyttöön osoitettuihin varoihin tehtiin suuri leikkaus. Se osoitti kirkolliskokouksen selvän halun säästää keskus-ja hiippakuntahallinnon menoista. Tuolta katoaa nyt muutamassa vuodessa paljon työpaikkoja, sillä kyse ei ole pikkurahoista vaan yli 10% menoleikkauksesta. Budjetti hyväksyttiin muutaman äänestyksen jälkeen pienin muutoksin.

Toinen nelivuotiskauteni kirkolliskokousedustajana on nyt puolivälissä. Olen nyt ollut kirkolliskokouksessa kuusi vuotta ja tämä viikko oli sisällöltään tyhjin kaikista. Piispainkokous oli sotkenut omassa lausunnossaan keskenään homoliitot ja aloitteen, jonka mukaan luovutaan vihkimisoikeudesta. Tämän vuoksi keskustelu homoliitoista käytiin uudelleen. Siihen meni käytännössä tämä viikko. Mitään tämä keskustelu ei muuttanut. Meillä oli ilmeisesti hyvin aikaa siihen. Samaan aikaan näiden kuuden vuoden aikana on tullut entistä selvemmin esille toinen todellisuus, eikä aikaa olisi hukattavaksi yhtään. Kirkon väkimäärä on pudonnut noin 8 prosenttiyksikköä ja heistä ylivoimainen valtaosa on nuoria aikuisia. Kirkon verotulot ovat

kääntyneet laskuun eikä sille näy loppua. Pahinta kaikista on tuore kehitys, jonka mukaan lasten kasteet ovat pudonneet yli 10 prosenttia. Jos näin jatketaan, kirkko on kymmenen vuoden kuluttua yhä useammalla paikkakunnalla vähemmistökirkko, seurakuntien työntekijämäärä ja sen mukana toiminta on pienentynyt merkittävästi ja Suomessa kastettu lapsi kuuluu omassa ikäluokassaan vähemmistöön. Se tarkoittaa kriisiä.

Mitä teki kirkolliskokous tämän kriisin keskellä? Keskusteli vielä kerran aloitteesta, joka hylätään varmasti ensi keväänä, ja päätti tehdä selvityksen kirkon it-palveluista. Ainoa selkeästi kriisiin liittyvä reaktio oli hanke, joka pyrkii tehostamaan uskon siirtymistä sukupolvelta toiselle. Näiden hankkeiden tehokkuuteen kohdistuu ymmärrettävää epäilystä. Tarvittaisiin isompaa muutosta, mutta siitä ei tällä viikolla joudettu pohtimaan.

Aikanaan Suomessa elettiin tilanteessa, jossa valtion rahat olivat kerta kaikkiaan loppu ja oltiin selvästi törmäämässä kiviseinään. Kukaan ei halunnut luopua saavutetuista eduista. Presidentti herätteli suomalaisia tylynpuoleisella kommentilla: ”Pitäisikö nyt sitten säätää pari lakia?” Olisikin ollut helppoa, jos eduskunta olisi voinut tuottaa rahaa lakeja säätämällä. Sitä mahdollisuutta ei ollut. Sen sijaan oli tartuttava työhön ja koetettava ratkaista ongelmia, ja se teki kipeää. Tällä hetkellä kirkon tilaa tuskaileva voi sysätä vastuun niistä kirkolliskokoukselle, mutta sen mahdollisuudet ovat yleensäkin rajalliset: Se on lakia säätävä elin eivätkä ihmiset tule kirkkoon lakimuutoksin. Piispalla on omat valtuutensa, samoin kirkkoherralla, mutta rajansa on niilläkin. Kävi arkkipiispanvaalissa miten hyvänsä, ongelmat eivät sillä poistu. Jollakin on enemmän vastuuta, toisella vähemmän, mutta ratkaisu on lähempänä kuin luulet. Uskon siirtymistä sukupolvelle toiselle hoitavat äiti ja isä, jotka pitävät iltarukouksen lapsensa kanssa, ja isovanhemmat, jotka hankkivat hänelle lasten Raamatun ja lukevat sitä. Nuoria aikuisia pitää parhaiten Kristuksen Kirkon jäsenenä se nuori, joka pyytää ystävänsä nuorten iltaan. Kulttuurin jumalattomaksi muuttumista jarruttaa se, joka avaa Raamatun ja antaa Jumalan valtakunnan saada tilaa omassa elämässään. Kirkkojen autioitumista estää se, joka kutsuu ystävänsä messuun. Uskonpuhdistus ei ala kirkolliskokouksesta, vaan rivikristityn elämästä ja uudistumisesta. Vastuuta ei voi ulkoistaa. Se on sinulla ja minulla, jokaisella omalla paikallamme. Muihin emme voi välttämättä vaikuttaa, mutta omaan toimintaamme voimme.

Kirkolliskokous valitaan taas muutaman vuoden kuluttua ja sitä ennen varmaan muutamakin piispa. Ne ovat tärkeitä vaaleja ja niillä paikalla toimijalta vaaditaan paljon. Yhteen uudistukseen voit kuitenkin varmasti vaikuttaa itse, ja se koskee omaa elämääsi. Aikanaan virtaava vesi etsii kyllä uomansa. Seisova vesi ei etsi.

EK14.5.2018

Perustevaliokunta torjui samaa sukupuolta olevien kirkollisen vihkimisen

Terveiset helteisestä Turusta! Kirkolliskokouksen istuntoviikko sijoittuu harvinaisen helteiseen kevätviikkoon. Ympärillä oleva luonto on täynnä linnunlaulua ja houkuttaisi muuhunkin kuin sisällä istumiseen, mutta tämä viikko istutaan ahkerasti, aamusta iltaan. Paljon keskustelua herätti jokin aika sitten aloite, jonka mukaan kirkon tulisi sukupuolineutraalin avioliittolain hyväksymisen jälkeen alkaa vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja. Vilkkaan lähetyskeskustelun jälkeen asia lähetettiin aikanaan perustevaliokuntaan. Kuulun tähän valiokuntaan ja se on tehnyt vuoden aikana hyvin ahkerasti työtä. Laskimme yhdessä, että tämä on vienyt jokaiselta jäseneltä noin yhden kuukauden työmäärän. Mietintö paisui lopulta yli 50-sivuiseksi. Helpolla ei valiokunta itseään siis päästänyt. Mietintö valmistui edustajien kannalta kiusallisen myöhään ja se jaettiin heille vasta viime perjantaina.

Mietinnön lopputulos on yksiselitteinen. Tehty aloite ei sovi valiokunnan mukaan yhteen Raamatun ja luterilaisen uskon kanssa. Aloitetta esitetään raukeamaan. Nähdäkseni valiokunnan mietintö ei ole ollenkaan täydellinen, mutta ei se vallan huonokaan ole. Kuten arvata saattaa, kuumaa asiaa käsittelevä mietintö ei ole yksimielinen. Kahdeksastatoista valiokunnan jäsenestä viisi jätti eriävän mielipiteen ja halusi hyväksyä aloitteen. Mietintö ja siihen sisältyvä eriävä mielipide ovat luettavissa täältä: Mitä asiassa nyt tapahtuu? Tämän viikon aikana asia tulee täysistunnon käsittelyyn. Ymmärtääkseni silloin päätetään yksinkertaisella enemmistöllä lähetetäänkö asia valmisteluun vai annetaanko aloitteen raueta. Jos se raukeaa, asia päättyy tällä erää tähän (palatakseen varmasti seuraavassa kirkolliskokouksessa). Jos se lähetetään kirkkohallituksen valmisteluun, se palaa myöhemmin täysistuntoon. Silloin hyväksymiseen tarvitaan kolmen neljäsosan enemmistö.

Aloitteen kohtalosta voin esittää vain arvion.Perustevaliokunnassa sitä vastusti kahden kolmasosan enemmistö. Pidän silti mahdollisena sitä, että se saa istuntosalissa taakseen yksinkertaisen enemmistön. Sen sijaan on aivan selvää, että tässä kirkolliskokouksessa se ei saa taakseen vaadittua määräenemmistöä. Tämä kirkolliskokous ei samaa sukupuolta olevien vihkimistä hyväksy.

Näinä päivinä on ollut helppo perustella itselleen ja muille, mitä varten kannattaa olla mukana kirkon hallinnossa. Toivon jokaisen lukijan ymmärtävän, miten tärkeää olisi nyt asettua ehdolle syksyn seurakuntavaaleissa ja ainakin äänestää. Kirkon suunta on äänestäjien käsissä.

EK15.5.2018

Lex Auvinen, raamattukäsitys ja kirkkolain kodifiointi

Tänään tiistaina aamupäivällä puhutti Lex Auviseksi nimetty edustaja-aloite. Ville Auvisen ehdokkuus arkkipiispavaalissa ja ilmeisesti myös huomattava äänimäärä vaivaavat joitakin edustajia. Aloitteen mukaan on jo ehdokasasetteluvaiheessa estettävä naispappeuden vastustajien pääsy ehdolle.

Keskustelu oli vilkasta ja sen aikana vyöryivät esille isot linjat. Yhdeltä osalta kyse on siitä, minkä verran vähemmistölle halutaan antaa tilaa. Toisaalta kyse on myös koko kirkon suunnasta, joka kirvoitti useita näkökulmia. Pasi Palmu muistutti vahvassa puheenvuorossaan, että kirkolla on paljon suurempi ongelma kuin vanhauskoinen vähemmistö. Jos esimerkiksi lasten kasteet vähenevät nykyistä tahtia, viimeinen lapsi kastetaan maassa muutaman vuosikymmenen kuluttua. Hän kutsui kirkkoa ennemmin yhteiseen työhön kuin sisäiseen kiistelyyn.

Minäkin käytin aiheesta puheenvuoron eikä se ollut pitkä. Kirkolliskokouksessa on tehty useita aloitteita joissa yritetään saada vaaleissa enemmistön kanta tulemaan varmasti esiin. Tämä aloite pyrkii varmistamaan, ettei enemmistön ei-toivottu kanta tule esiin. Eli minusta ei jatkoon. Asia pantiin toki valmisteluun ja se palaa sieltä aikanaan. Mitään merkitystä tällä säädöksellä ei ole. Vanhauskoista piispaa ei valita ennen kuin kirkko hajoaa. Tämä aloite on omiaan tuomaan tätä aikaa lähemmäs. Silloin ei pirstoutuneessa kirkossa enää nyt koolla olevan joukon mielipiteitä kysellä.

Edustaja Matti Perälä teki esityksen, että kirkolliskokous ryhtyisi toimenpiteisiinkirkon yhteisen raamattukäsityksen puolesta. Tietyssä mielessä esitys on tyypillinen yhden lajin aloite, aivan samanlainen kuin vuosi sitten tehty aloite, jonka mukaan kirkon tulisi mennä mukaan saattohoitoon. Aiheet ovat tärkeitä, mutta kirkolliskokous on näille aloitteille väärä paikka. Se on

lakia säätävä elin ja aloitteiden on tähdättävä säädösten muutokseen. Kumpikaan näistä aloitteista ei ole sellainen. Kirkolla on tunnustuksensa ja kirkkolaki määrittelee Raamatun aseman. Saattohoitoa tekee jokainen pastori ilman pykälämuutoksiakin. Siksi puhemiesneuvosto esitti aloitteen jättämistä raukeamaan ja siihen on helppo yhtyä. Asia kuuluu kirkon järjestyksessä lähinnä piispainkokoukselle, jonka toivottiinkin tarttuvan asiaan.

Iltapäivän aikana otettiin pöydälle iso asia, kirkkolain kodifiointi. Kirkon lainsäädäntö koostuu kahdesta kokonaisuudesta, kirkkolaista ja kirkkojärjestyksestä. Kirkkolain muutokset menevät eduskunnan vahvistettaviksi, kirkkojärjestys on puhtaasti kirkon sisäinen asia. Tavoitteena on ollut siirtää pykäliä kirkkolaista kirkkojärjestykseen ja näin lisätä kirkon itsenäisyyttä. Tavoite on vanha ja hyvin kannatettava. Koko kirkon lainsäädäntö on nyt kirjoitettu uudelleen. On ollut ilmeisen laaja yhteisymmärrys siitä, että tässä prosessissa ei tehdä verhotusti sisällöllisiä uudistuksia vaan että ne tehdään erikseen. Muutamat muutokset on tahdottu tuoda avoimesti esille. En ole juristi, mutta minulla on luottamus siihen, että sisällöt eivät muutu.

Yksi oikeusoppineiden käsitys on aiheuttanut juristeille hankaluutta. Sen mukaan perusoikeuksia koskettavista asioista on aina säädettävä lailla. Nämä eivät siis voi olla kirkkojärjestyksessä vaan niiden on oltava kirkkolaissa niin kauan kuin kirkko on julkisoikeudellinen yhteisö. Näin kirkkolaki ei ole supistunut niin paljon kuin toivottiin. Juristien arvion mukaan isompi linja on kuitenkin ollut tavoitella kirkon suurempaa itsenäisyyttä. Parhaillaan varapuheenjohtajan nuija kopisee pöytään muutaman kymmenen pykälän minuuttivauhtia ja uusi lainsäädäntö etenee. Ei syytä jarrutella tahtia.

EK16.5.2018

Tiukka päivä illassa

Keskiviikosta odotettiin tiivistä ja tiukkaa ja helteinen päivä olikin kuuma monella eri tavoin. Aamupäivä sujui täysistunnossa, etupäässä rutiiniasioissa ja sellaisissa, joissa etupäässä luotan edustajatovereihini. Kirkon raha-asiat ja hallinnon yksityiskohdat ovat pääosin muiden heiniä. Vastaavasti otan sitten vetovuoroa, kun esille tulee minun vahvuusalueeni asia.

Työ jatkui perustevaliokunnassa, jonka valmisteltavaksi tulevat kaikki uskonoppia käsittelevät asiat. Sielläkin moni asia on pelkkää rutiinia. Jostakin kumman syystä Namibian luterilaisen kirkon kanssa on tehty yhteistyösopimus ja sitä uusitaan tietyin väliajoin, mutta monen muun luterilaisen kirkon kanssa ei vastaavaa tehdä. Isompaa merkitystä koko asialla ei ole. Sen sijaan aiemmin mainittu Lex Auvinen kirvoitti paljonkin puhetta. Valiokunnan keskusteluista ei kuitenkaan ole tapana puhua sen ulkopuolella. Mietinnöt ja lausunnot ovat julkisia, mutta niiden aika ei ole vielä.

Illansuussa päästiin keskustelemaan samaa sukupuolta olevien avioliitosta, josta oli tehty edustaja-aloite. Perustevaliokuntamme oli laatinut aloitteen torjuvan mietinnön, jonka esitteli valiokunnanpuheenjohtaja piispa Matti Repo.T ämän jälkeen piispa Björn Vikström esitteli valiokunnan vähemmistön jättämän eriävän mielipiteen. Sen jälkeen valkokangas täyttyi puheenvuoropyynnöistä. Kahden tunnin aikana käytettiin paljon puheenvuoroja ja tunnetta oli pelissä paljon. Poikkeuksellisesti puheenvuoroja käyttivät myös monet piispat, ja vielä poikkeuksellisempaa oli, että he asettuivat hyvin eri kannoille. Koko kirkko on jakaantunut ja niin on myös piispakunta. Kun päivä päätettiin, listalle jäi vielä toista tusinaa puheenvuoroja ja niitä pyydetään varmasti lisää. Olen toistaiseksi vain seurannut keskustelua, mutta kyllä minunkin vuoroni listalla tulee.

Joidenkin mielestä on harmillista, että samaa sukupuolta olevien liitot jakavat kirkkoa näin vahvasti. Todellisuus on kuitenkin toisenlainen ja huomattavasti tylympi. Kysymys ei itse asiassa jaa kirkkoa, vaan se paljastaa erimielisyydet paljon suuremmissa kysymyksissä. Molemmilta puolilta on todettu, että meillä on hyvin erilaiset käsitykset vaikkapa Jumalasta, ihmisestä ja Raamatusta. Nyt käsiteltävä aihe ei ole siis erilliskysymys, vaan se tuo esille syvemmän jakautumisen. Juuri tällaisena keskustelu on tärkeä, vaikka raskas. Jos emme rakenna Raamatun sanalle, todellista yhteyttä ei voi löytyä.

Tämä keskustelu päättyy äänestykseen, joka tapahtunee vielä tämän viikon kuluessa. Silloin ei päätetä muutoksesta, vaan siitä, lähteekö aloite eteenpäin vai ei. Eteenpäin lähettämiseen riittää yksinkertainen enemmistö, lopulliseen muutokseen vaaditaan kolme neljäsosan määräenemmistö. Yksinkertainen enemmistö tässä salissa saattaa asiaa tukemaan olla, määräenemmistöä ei.

Keskiviikkoaamuisin yksi iskuryhmä lähtee perinteisesti vielä ennen seitsemää pelaamaan jalkapalloa paikallisia pelaajia vastaan. Tänään raskaan päivän jälkeen pelattiin ennen saunaa salibandyä. Jatkuvan istumisen sekaan on hyvä mahduttaa hiukan liikettä. Yhteiset pelit eivät myöskään huononna edustajien keskinäistä yhteyttä. Tänään oli monen kanssa helpompi löytää yhteinen sävelpelikentällä kuin istuntosalissa. Hyvä kai että edes siellä.

EK18.5.2018

Kirkko ei aio vihkiä samaa sukupuolta olevien liittoja

Kirkolliskokouksen viimeinen päivä toi mukanaan odotetun ja jännittävän äänestyksen. Vuosi sitten perustevaliokunta sai käsiteltäväkseen aloitteen, jonka mukaan halukkaat papit voisivat vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja. Perustevaliokunta, jossa istun, ei löytänyt tälle perusteita Raamatusta eikä kirkon tunnustuksesta ja esitti kaksi pontta. Ensimmäisen mukaan aloite jätetään raukeamaan, toisen mukaan piispainkokousta pyydettiin jatkamaan kunnioittavaa keskustelua avioliittokysymyksestä. Tästä asiasta aloitettiin keskustelu torstaina ja siitä äänestettiin perjantaina.

Aloitteen lopullinen kohtalo oli kaikille asiaa tunteville selvä. Tullakseen voimaan se olisi vaatinut kolmen neljäsosan määräenemmistön eikä sitä tässä kirkolliskokouksessa ole. Sen sijaan jatkovalmisteluun lähettäminen olisi vaatinut vain yksinkertaisen enemmistön. Osa edustajista vaati jatkovalmistelua, mutta minne? Jos aloite olisi lähetetty kirkkohallitukseen, se olisi tullut pykälien muodossa takaisin ja hylätty syksyllä tai vuoden kuluttua. Nyt piispa Björn Vikström ehdotti sitä kuitenkin lähetettäväksi piispainkokoukseen, josta se tai vastaavat ehdotukset olisivat tulleet takaisin kirkolliskokoukselle ja palanneet perustevaliokuntaan.Sen jälkeen se olisi palannut täysistuntoon, josta se olisi äänestetty ...noh, en tiedä minne. Joka tapauksessa aloite olisi pyörinyt kirkon rattaissa pitkään, todennäköisesti vuosia.

Oletin, että aloite saattaa saada taakseen yksinkertaisen enemmistön ja edetä jatkovalmisteluun. Se ei saanut, vaan kaatui melko selvin numeroin. Tähän vaikutti osaltaan tulevan arkkipiispan Tapio Luoman esitys, jossa hän muotoili perustevaliokunnan toista pontta hieman väljemmin. Näin aloite kaatui äänin 59-46 (yksi tyhjä ääni). Piispat palaavat sitten koko avioliittokysymykseen sopivaksi katsomallaan tavalla. Mitään lakimuutosta tai kaavaa heitä ei pyydetty valmistelemaan. Aloitteen takana oli kolme piispaa, arkkipiispa Mäkinen sekä piispat Kalliala ja Vikström. Kaikki muut piispat äänestivät sitä vastaan.

Samaa sukupuolta olevien vihkimykset palaavat varmasti listoille ennemmin tai myöhemmin, ehkä tämänkin kirkolliskokouksen aikana. Nyt tuli kuitenkin selväksi, että asia ei tämän kirkolliskokouskauden aikana etene. Loppu on äänestäjien käsissä, eli seuraavat seurakuntavaalit ovat tästäkin syystä ratkaisevat.

Perjantain äänestys olivat viimeiset arkkipiispa Kari Mäkisen kaudella. Torstaina vietettiin Turun linnassa juhlallisia läksiäisiä. Ensi marraskuussa kokouksen avaa kesäkuun alussa arkkipiispana alkava Tapio Luoma.

6.11.2018

Kirkolliskokousviikko alkaa

On taas se aika syksystä, jolloin kirkolliskokous kokoontuu Turkuun. Täällä kuluu viikko, tai nykysin säästösyistä päivää vaille. Aloitimme siis tiistaina emmekä maanantaina.

Tällä kertaa listalla ei näyttäisi olevan sellaisia isoja asioita, jotka tulevat päätökseen asti. Iso asia on toki kirkkohallituksen tärkeimmän viranhaltijan kansliapäällikön valinta Oulun piispaksi siirtyvän Jukka Keskitalon tilalle. Muuten päätökseen tulee lähinnä rutiiniasioita, toki isojakin, kuten keskushallinnon budjetti.

Enpä jaksa kuitenkaan uskoa, että viikosta tulisi unettavan tylsä. Jo alkumetreillä kävi ilmi, että kansliapäällikön valinta herättää paljon tunteita. Lisäksi avataan keskustelu isoista asioista, kuten hiippakuntarajojen siirtämisestä. Joku arveli, että tämä koetettaisiin päättää jo tällä viikolla ja joko nyt tai myöhemmin, iso päätös tehdään yksinkertaisella enemmistöllä. Toivottavasti sitä ei tehdä hosuen ja kiireessä. Mahdanko lisäksi erehtyä, jos arvaan lähestyvien seurakuntavaalien sähköistävän jossakin vaiheessa salin tunnelman. Eiköhän jokin ärhäkkä keskustelu ilmaannu palvelemaan äänestysprosentin nostoa.

Avauspuheen käytti ensimmäistä kertaa arkkipiispa Tapio Luoma ja se on luettavissa täältä.

Linjoilla siis ollaan: Tällä kertaa Pasi Palmu on poissa ja kirjoittelen tätä blogia yksinäni. Pysykääpä linjoilla!

7.11.2018

Huomenta, täällä Turku!

Eilinen päivä kului lähetekeskusteluissa ja perinteisessä opetusministerin vierailussa.

Hiippakuntajaon muutos kirvoitti välittömästi kipakoita puheenvuoroja. Jaon tarkoitus on saattaa hiippakuntien rajat seuraamaan maakuntien rajoja lisäämättä hiippakuntien määrää. Näin siis muutaman maakunnan alue yhdessä muodostaa hiippakunnan. Isoimpia muutoksia olisi Päijät-Hämeen siirtyminen pois Tampereen hiippakunnasta Mikkelin hiippakuntaan. Minua Karkussa asuvana edustajana kiinnostaa tietenkin eniten Sastamalan ja Punkalaitumen seurakuntien siirrättäminen Tampereen hiippakuntaan. Koko ehdotuksen taustalla on osittain Suomen sisäinen muuttoliike: Esimerkiksi Tampereen hiippakunnan väkiluku kasvaa, mutta Mikkelin vähenee. Koko ehdotus on luettavissa täältä

Rajojen muuttaminen on aina herkkä asia, koska kyse on identiteetistä. Sastamalan ja Punkalaitumen kohdalla talous suuntautuu Tampereelle, mutta historia ja monet siteet arkkihiippakuntaan. Muutamat seurakunnat ovat enemmän tai vähemmän tiukasti vastustaneet siirtoa. Minäkin olen asiassa vähintään kylmäkiskoinen. Keskustelu läikkyi kuitenkin nyt selvästi yli ja kielenkäyttö oli turhan voimakasta. Muutamat harvat olisivat halunneet tyrmätä hankkeen lähettämättä sitä edes valiokuntaan, mutta tuolle ei lopulta kannatusta löytynyt. Asia lähetettiin siis valiokuntaan, josta se palaa aikanaan täysistuntoon. Asia ei vaadi määräenemmistöä, eli yksinkertainen enemmistö riittää. Pidän tärkeänä, että päätöstä ei koeteta tehdä tällä viikolla. Niin kiire ei ole.

Kirkon keskushallinnon talousarvio lähetettiin keskustelun jälkeen valiokuntaan. Muutamia ehdotuksia tehtiin, ja yhteen asiaan kiinnitettiin taas huomiota: Monen pienen seurakunnan alueella on paljon kesämökkejä. Isojen kaupunkien asukkaat saattavat viettää kuukausikaupalla mökillään tai veneilemässä, mutta maksaa kaikki veronsa kotikaupunkiinsa. Viimeinen leposija voi taas olla rakkaalla pikkupaikalla. Pieni seurakunta saattaa siis joutua vastaamaan kirkollisesta elämästä saamatta sille kuuluvaa osuuttaan, vaikka ihminen kokisi juuri sen omaksi kodikseen.

Tässä taas yksi syy antaa ihmisten valita itse seurakunta, mihin haluaa kuulua. Emme elä enää 1800-luvulla, jolloin ihmiset liikkuivat vähän.

Tänään on luvassa selvitys kirkon tietohallinnon organisaatiosta ja kuluista, eli keskustellaan Kipasta. Tuosta lisää myöhemmin, mutta luvassa on Kipakkaa keskustelua.

Tällä viikolla oma valiokuntani eli perustevaliokunta on lähes ilman tehtäviä, mikä on virkistävää vaihtelua ja vähentää kiirettä merkittävästi. Normaalisti keskiviikkoaamu menee jalkapallokentällä. Nyt kuitenkin toinen harrastus eli ulkopolitiikka vei voiton ja katsoin aamulla USA:n välivaalien tulospalveluja. Eilinen salibandymatsi – joka muistutti uhkaavasti sählyä – ja saunavaliokunta jälkikeskusteluineen pitivät huolen siitä, että päänuppi sai tarvitsemansa tyhjennyksen.

8.11.2018

Vieraskynä: Pekka Simojoen puheenvuoro aiheesta Kirkon kasvatus

Kun äsken katselin itseäni peilistä ja teitä nyt täältä puhujanpöntöstä, hiukan hymyilyttää. Täällä me kohtuullisen vanhat puhumme nuorista niin asiantuntevasti! Toissailtaisen sählymatsin jälkeen tuli mieleen määritelmä siitä, mistä tietää, että on tullut vanhaksi:

"Kun ihminen on nuori, koko ajan sattuu ja tapahtuu, kun hän on vanha, ei tapahdu mitään, mutta koko ajan sattuu..."

Kerran erään keikan jälkeen yksi vanhempi rouva oli levypöydän ääressä ostamassa lastenlevyä. Hän kysyi, millainen levy on ja minä vastasin, että "siinä on mukavia lauluja lastenlapsille vietäväksi". Rouva pyöritteli levyä pitkään käsissään kunnes lopulta totesi alakuloisesti:

"Niin mielelläni ostaisin sen heille, mutta miniä on kieltänyt kaiken uskonnollisen. Lasten pitää kuulemma itse saada päättää..."

Tämä kohtaaminen tuli mieleen, kun perehdyin tähän käsissämme olevaan selontekoon. Olemme asian äärellä, joka totisesti on meidän kirkkomme tulevaisuuden ykköshaaste: Miten välittää kristillinen perinne uudelle sukupolvelle! En rupea kirjaa yksityiskohtaisesti kommentoimaan, sen niin monet jo eilen tekivät, mutta haluan jakaa joitakin ajatuksia, jotka tämä erinomainen selonteko nosti mieleeni.

Me elämme tänään todella kummallisia aikoja, uskonto ja Jeesus yritetään riisua pois kaikkialta julkisuudesta tasa-arvon tai demokratian tai jonkun muun fiksulta kuulostavan syyn perusteella. Itsekin olen kouluja kiertäessäni törmännyt noihin keskusteluihin suvivirrestä tai joulujuhlista, joihin täälläkin on viitattu. Sitä vaan ihmettelen, miten tänään välillä suorastaan agressiivisella vimmalla hyökätään kristillisiä perinteitä vastaan niin kuin kyse olisi jostain syöpätaudista, josta pitää päästä eroon! Aina tulee vastaan tuo sama kauniilta kuulostava perustelu: Lapset saavat itse valita sitten, kun kasvavat. Mutta eihän kukaan voi valita sellaista, mistä ei tiedä mitään. Muut asiat täyttävät kyllä lasten sielun, jos sinne ei uskon siemenet pääse. Jos itse olisin ateisti-isä, olisin kyllä

kuitenkin paljon huolestuneempi siitä, mitä minun lapseni tekee internetissä joka päivä kuin siitä, että hän kerran vuodessa altistuu suvivirren haitalliselle vaikutukselle! Se on kuitenkin aivan selvää, että kirkon täytyy nyt herätä ja selonteossa on heräämisen merkkejä!

Iloitsen niistä monista tärkeistä oivalluksista ja ideoista, mitä voimme tässäkin selonteossa lukea. Nuorissa on tulevaisuus. Mitkään satsaukset nuoriin eivät ole liian isoja. Ja ne satsaukset pitää tehdä nyt! Selonteossa ollaan oikealla tiellä ja lähellä ydintä. Siitä huolimatta minusta tuntuu, että ihan siihen uskomme kuumaan ytimeen ei tässäkään kirjassa uskalleta kunnolla koskea, vaan puhutaan lähinnä raameista, ja ydintä kierrämme kuin kissa kuumaa puuroa. Mikä on se ydin on?

Eikö kysymys ole lopulta yksinkertaisesti siitä, miten me saisimme nuoret innostumaan Jeesuksesta, siitä miten uskosta voisi tulla nuorten oma juttu!! Voin sanoa kokemuksesta, että se on mahdollista yhä tänäänkin!! Meidän sanomamme on paras, sitä ei tarvitse piilotella tai hävetä! Tämä saisi olla selonteossakin esillä paljon rohkeammin. Kun uskosta tulee elämän kantava voima, silloin enää ei tarvitse miettiä esimerkiksi sitä, kastetaanko lapset vai ei.

Vielä haluan ottaa esiin asian, joka on minua tavattomasti surettanut tänä syksynä ja joka tuli väkisinkin mieleen kirjaa lukiessani. Täällä me kovasti puhumme viestinnästä ja nuorten tavoittamisesta kirkon sanomalla. Se on hyvä asia. Monta kertaa olen kuitenkin joutunut ihmettelemään: miksi meidän viestintämme on välillä niin ristiriitaista!? Hyvä esimerkki on se hämminki ja kädenvääntö, joka on kiehunut Maata Näkyvissä -festareiden ympärillä. Edustaja Turtiainen ehtikin sitä jo eilen kommentoimaan.

Reilun viikon päästä Turku-halli täyttyy taas 34. kerran, kun ehkä 10.000 innokasta nuorta ilmestyy kaupunkiin. Menepä katsomaan, jos et ole sitä aiemmin kokenut, se sykähdyttää aina! Ainakin tulevaisuusvaliokunta voisi hankkia kirkkohallituksen piikkiin festaripassit ja viettää viikonlopun nuorten kanssa! Se voisi kummasti inspiroida työskentelyä!

Olen Maata Näkyvissä-festareita seurannut alusta asti, sillä olin siellä keikalla jo silloin, kun niitä ensimmäistä kertaa vietettiin vuonna 1985. Silloin oli nuoria paikalla pari sataa. Sen jälkeen olenkin saanut nähdä sen ihmeen, kun tapahtuma on kasvanut Pohjoismaiden suurimmaksi kristilliseksi nuorten festariksi. Tapahtuma on ainutlaatuinen koko Euroopankin mittakaavassa. Olen nähnyt myös sen, kuinka käsittämättömän valtava ponnistus tuollainen festari on ja kuinka suuren taloudellisenkin riskin järjestäjät ottavat joka ikinen kerta ja senkin tiedän, että arvostelijoita ja kateellisia kampittajia on riittänyt kotitarpeiksi. Olen tajunnut, että heidän sitkeytensä salaisuus on alusta asti ollut se, että heillä on NÄKY nuorten tavoittamisesta evankeliumilla ja heillä on myös TÄKY, johon kala tarttuu. Siellä on löydetty jotain siitä, mitä me nyt yritämme epätoivoisesti etsiä! Erityisesti olen sitä ihaillut, kuinka paljon innostuneita nuoria tapahtumaa on tekemässä, nuorethan sen aikanaan aloittivatkin. Se on ollut ja on yhä tavattoman tärkeä tapahtuma kymmenille tuhansille suomalaisille nuorille.

No, en käytä aikaa yksityiskohtiin, ne ovat varmaan salin tiedossa, mutta ääneen vain ihmettelen yhtä asiaa. Sen sijaan, että kirkko ilmaisisi ilonsa siitä, että tällainen määrä nuoria saadaan yhä tänään evankeliumin ääreen, se lähettääkin aivan toisenlaisen viestin. Niin kuin tiedämme, festareilla ei tänä vuonna saada enää viettää tapahtuman kohokohtaa, suurta, yhteistä tuhansien nuorten ehtoollisjuhlaa - kirkkopoliittisista syistä. Meidän aikuisten hiekkalaatikkoleikit olivatkin tärkeämpiä kuin se, että nuoret saavat parasta, mitä voimme antaa. En vain ymmärrä.

En ota kantaa itse syihin, perusteltuja näkökantoja löytyy puolin ja toisin ja jonkinlainen kompromissiratkaisu sinne on ilmeisesti löytynyt, hyvä niin, mutta suren sitä, minkälaisen viestin tällainen riitely lähettää sekä ulkopuolisille että nuorille itselleen.

Toivoisin, että me opettelisimme kirkossa uuden kulttuurin, jossa yrittäisimme ymmärtää ja tukea toisiamme ja siunata kaikkia niitä, joka tässä kirkossa haluavat tehdä työtä evankeliumin tähden ja rakkaudesta nuoriin. Jopa niitä, jotka ajattelevat eri lailla tai edustavat sitä väärää herätysliikettä. Se olisi loistava viesti myös ulospäin. Meillä ei olisi enää varaa riidellä, haasteet ja vastustajat ovat muualla. Mutta jos pitää riidellä niin riidellään sitten vaikka tässä salissa eikä nuorten kustannuksella!

Ja lopuksi. Haluan rohkaista tulevaisuusvaliokuntaa: nuorten ja lasten tavoittaminen on mahdollista, tarvitaan vain oikea näky ja oikea täky, ne molemmat.

Meillä on tavattoman hienoa ja fiksua nuorisoa. He elävät tänään erilaisessa maailmassa kuin missä me joskus elettiin, mutta nuoren ihmisen nuori sydän on samanlainen kuin ennenkin. Nuori innostuu, kun saa kohdata ja kokea jotain aitoa, totta ja innostavaa! Siinä onkin kirkolle se varsinainen haaste:

Jos me itse olemme innostuneet Evankeliumista, se tarttuu myös nuoriin!

8.11.2018

Kipa, Kirjuri ja muut kirkon tietojärjestelmien ongelmat

Harva kirkolliskokouksen käsittelemä asia on herättänyt kentällä niin paljon tunteita kuin Kipa (Kirkon palvelukeskus) ja Kirjuri, eli kirkon vajaan kymmenen vuoden aikana käyttämät tietojärjestelmät. Nämä eivät kosketa tavallista seurakuntalaista, mutta seurakuntien työntekijät ovat olleet asiasta suutuksissaan. Järjestelmät vaativat rivityöntekijältä taitoja, joita heillä ei ollenkaan välttämättä ole. Keskitettyjen järjestelmien piti säästää seurakunnilta paljon rahaa. Todellisuudessa työtä on jouduttu tekemään sekä keskushallinnossa että paikallisseurakunnissa. Säästöt ovat olleet olemattomat, mutta kulut ovat karanneet käsistä. Säästöjen keskellä kärvistelevät paikallisseurakunnat ovat olleet raivoissaan. Jo tähän mennessä kirkolliskokouksen isossa salissa on puhuttu asiasta isoin kirjaimin, ja nyt oli tilattu asiasta ulkopuolinen selvitys. Tänään selvitystä käsiteltiin eikä sanoja säästelty.

Esimerkkejä hankaluudesta ja kalleudesta virtasi paikallisseurakunnasta ja asiantuntijat – heitä oikeasti tässä salissa on – antoivat tiukkaa kritiikkiä. Puutteet ovat ilmeisiä ja kulut ovat vuosittain miljoonaluokkaa, vuosien aikana kymmeniä miljoonia. Koko tuo summa ei tietenkään ole hukattua rahaa, vaan sillä on saatu hoidetuksi paljon tehtäviä. Kyse on siitä, minkä verran halvemmalla työ olisi voitu tehdä ja mikä on lopputuloksen laatu. Joka tapauksessa kustannukset ovat ylittäneet selvästi kaikki arviot.

Selvitys annettiin kirkolliskokoukselle ja siitä siis keskusteltiin. Keskustelua ei käyty aloitteen pohjalta eikä se voinut siis johtaa päätökseen. Ei tässä kuitenkaan lämpimikseen puheltu. On itsestään selvää, että keskustelusta seuraa paljonkin. Todennäköisesti talousvaliokunta ottaa asiaan kantaa lausuessaan mietinnön kirkkohallituksen ensi vuoden budjetista.

Illan täysistunnossa jatkettiin vielä lähetekeskustelua kirkon kasvatuksesta. Myöhään meni. Sitten pikku liikunta, sauna, pitkät iltakeskustelut ja melko lyhyt uni. Tänään tehdään päätös kirkkohallituksen kansliapäälliköstä ja kuhina on ollut melkoinen.

20.11.2018

Miten seurakuntavaaleissa kävi?

Seurakuntavaalit pidettiin sunnuntaina. Valituiksi tulleet ovat juhlineet, sivuun jääneet toivottavasti ymmärtävät tehneensä ison palveluksen asettuessaan käytettäviksi. Valituille on aina selkään taputtajia, sivuun jääneille välttämättä ei. Tällä kertaa molemmat ansaitsevat suuren kiitoksen, ja tarkoitan nyt Raamattuun ja luterilaiseen uskoon sitoutuneita ehdokkaita.

Mutta miten vaaleissa kävi? Maallisissa vaaleissa tiedetään tunnin kuluessa ketkä voittivat ja ketkä hävisivät. Seurakuntavaalit ovat erilaiset. Valtakunnalliset listat eivät kata ollenkaan kaikkia seurakuntia ja puoluelistoilta voi tulla valituiksi hyvin eri tavoin uskovia seurakuntalaisia. Uskon, ettei kukaan vieläkään tiedä, mihin suuntaan mentiin. Kun uskallan kirjoittaa muutaman rivin, muistutan tästä epävarmuudesta.

Äänestysprosentti oli nyt 14,4 ja se laski neljän vuoden takaisesta yli prosentin. Tämän lisäksi täytyy toki muistaa, että neljässä vuodessa kirkon on jättänyt n. 200 000 suomalaista. Äänestämässä kävi siis vähemmän väkeä kuin aiemmin. Tämä on ensimmäinen tärkeä havainto: Suuria massoja ei kukaan saanut aktivoiduksi, vaikka vaalien alla haettiin ilmiselvästi vaalikuumetta herättävää julkisuutta. Sopuvaalit käytiin ainakin 51 seurakunnassa. Näistä lähes 20 kuuluu Porvoon hiippakuntaan. Pienissä yksiköissä ei välttämättä ole ehdokkaita jonoksi asti ja asiat on ehkä totuttu hoitamaan sovussa.

Nyt lähes puolet seurakuntien päättäjistä on uusia. Uskaltaisin väittää, että tähän liittyy vaalien suurin muutos. Muutama vuosikymmen sitten kaikissa puolueissa oli uskollisia aatteen edustajia, jotka olivat valmiita olemaan ehdolla ja palvelemaan vuosikymmeniä, ja heitä oli toki myös seurakuntaväessä. Tämä joukko on huvennut. Erityisesti kuntavaaleissa ehdokkaiden löytäminen on vaikeaa ja sama on ilmeisesti tilanne seurakuntavaaleissa. En usko, että näin suurta määrää

edustajia olisi äänestetty ulos. Vaihtuvuuden selittää paremmin yhteiskunnan muutos: Yhteisistä asioista päättäminen on yhä harvemmalle suomalaiselle elämäntapa. Se tekee myös valituksi tulemisen helpommaksi, erityisesti jos takana on määrätietoinen liike.

Yksi tällainen määrätietoinen liike on kirkon liberaalia laitaa edustava Tulkaa kaikki –liike, joka kertoi saaneensa 284 edustajaa eli melko tarkalleen sata enemmän kuin aikaisemmin. Noin ilmaistuna kasvu on huima ja pääkaupunkiseudulla liike on hyvin vahva. Se asettuu kuitenkin oikealle paikalleen, kun muistetaan että päättäjiä valittiin 8300. Muutamat vaalit on käyty tämän liikkeen agendalla. Samalla eri puolilla on noussut myös vastavoima: Tulkaa kaikki ei edusta seurakuntaväen enemmistöä ja juuri tässä joukossa on tapahtunut heräämistä. Myös herätysliikeväki oli näissä vaaleissa nähdäkseni mukana selvästi aiempaa voimakkaammin. Tietoisuus on lisääntynyt selvästi. Määrätietoisia liikkeitä alkaa ilmaantua useampia.

Näiden yleisten tuumailujen lisäksi voi jokainen poimia arvioita omasta tuttavapiiristään. Minä näen monia ilahduttavia merkkejä. Moni hyvä, Raamattuun sitoutunut kristitty tuli valituksi, niin isoissa kaupungeissa kuin muuallakin. Joissakin paikoissa vaalitulos oli erinomainen.

Tällä hetkellä siis tuskin kukaan tietää, mihin suuntaan seurakuntavaalit kirkkoa veivät. Oma arvioni on, ettei tämä kovin huonosti mennyt, saattoi jopa mennä parempaan suuntaan. Enemmän tiedetään sitten, kun nyt valitut päättäjät valitsevat kirkolliskokouksen maallikkoedustajat.

Katselen siis seurakuntavaalien tuloksia varovaisen toiveikkaana ja ennen muuta kiitollisena: Kiitos että asetuitte ehdolle, kiitos että äänestitte! Jumala siunatkoon kirkkoaan!

9.11.2018

Kannattiko?

Viikko kirkolliskokouksessa on takana. Ajaessani pois kokouspaikalta kysyin itseltäni taas niin kuin aiemminkin: Kannattiko? Vaikka tällä kertaa valiokuntamme ei kokoontunut kertaakaan, viikko meni hyvin tarkkaan. Useimpina iltoina täysistunnot veivät pitkään ja turnauskestävyys oli koetuksella. Muutakin tekemistä minulla olisi ollut, paljonkin ja tärkeää. Kannattiko tähän käyttää viikkoa?

Juuri tällä viikolla ei listalla ollut kovin monta isoa asiaa. Yksi oli, kansliapäällikön valinta. Se tapahtui yksinkertaisella ääntenenemmistöllä. Kansliapäälliköllä on paljon vaikutusvaltaa, koska hän on kirkkohallituksen korkein virkamies. On iso merkitys sillä, ovatko herätysliikkeet hänen mielestään osa kirkon ongelmaa vai osa sen ratkaisua. Valituksi tulleen kanssa on hyvä tehdä yhdessä työtä. Tämä vaikuttaa myös oman liikkeeni tekemään lähetystyöhön, nuorisotyöhön ja rippikoulutyöhön. Sillä on iso merkitys.

Laskeskelimme etukäteen, että äänestyksestä tulee melko täpärä. Näin lopulta olikin ja vain kuuden edustajan siirtyminen kannalta toiselle olisi kääntänyt ratkaisun toisenlaiseksi. On merkitys sillä, onko omalla liikkeelläni edustus kirkolliskokouksessa vai ei. Itse asiassa heitä on tällä hetkellä vakinaisissa kirkolliskokousedustajissa … niin, no, juuri kuusi.

Seurakuntavaalien ennakkoäänestys on juuri menossa ja päättyy lauantaina. Varsinainen vaalipäivä on sunnuntai. Pyydän kaikkia käyttämään ääntään ja valitsemaan Raamattuun sitoutuneita ehdokkaita!

7.5.2019

Kevätistuntokausi avattu

Tervehdys kirkolliskokouksesta – kevätistuntokausi alkoi tänään ja päättyy perjantaina. Tämä viikko siis kuluu tiiviisti Turussa ja terveisiä on luvassa.

Kirkolliskokoukseen on mukava tulla. Täällä on paljon ystävällisiä ihmisiä ja valtava määrä eri alojen ammattitaitoa, jonka kirjo erityisesti maallikkopuolella on vaikuttava. Näitä ihmisiä on mukava nähdä. Kirkolliskokouskausi alkaa kääntyä lopuilleen. Tämä kirkolliskokous ei varmaan saa enää eteensä suurta kohua herättäviä asioita. Juuri tällä viikolla tosin päätetään hiippakuntarajojen siirtämisestä, mikä varmasti herättää tunteita. Mutta juuri nyt pitäisi etsiä ratkaisuja kirkon arkielämän ongelmiin, kuten kirkosta eroamiseen, kirkon polarisoitumiseen ja koko kansankirkon rakenteiden rapautumiseen. Liikkeellä on yhtä ja toista, mutta enemmän pitäisi tehdä ja keskittyä nimenomaan olennaiseen. Katsotaan, mitä tämä viikko tuo tullessaan.

Arkkipiispan merkittäviin tehtäviin kuuluu avata kirkolliskokousviikko ja silloin häneltä odotetaan perinteisesti painavaa puhetta. Nyt hän keskittyi eduskunta- ja eurovaalien välissä pohtimaan Suomen paikkaa Euroopassa ja mitä meille tällä hetkellä merkitsevät koti, uskonto ja isänmaa. Puheenvuoro on luettavissa täältä.

Avajaispuheenvuoro oli varsin sovinnainen eikä se varmaan herättänyt suuria tunteita. Minä odotin puuttumista asiaan, joka on polttava. Kristityksi kääntyneet muslimit ovat anoneet turvapaikkaa, mutta maahanmuuttovirasto on suhtautuneet anomuksiin kylmästi. Sen mukaan myös monen aktiivisesti toimivien ja uskonsa avoimesti tunnustavien ihmisten kääntymys ei ole aito. Näin heitä uhkaa palauttaminen lähtömaahan, vaikka monella on niskassaan tappouhkaus. Moni olisi toivonut vahvaa tukea näille sisarille ja veljille. Vaikka arkkipiispan ääni on kuulunut

haastatteluissa, olisin toivonut sen kuuluvan vahvemmin ja tämä olisi ollut hyvä paikka. Jos Kirkon yksi jäsen kärsii, kaikki kärsivät yhdessä hänen kanssaan.

Kirkolliskokous ei ole enää paikka, jonne kirkon sisäpiiri vetäytyy sivuun julkisuudesta ja jonka päätöksistä luetaan aikanaan lehdistä. Nyt tiedon ja kommenttien virta suoraan salista ja sen liepeiltä on nopeaa, voimakasta ja monisäikeistä. Olen tämän viikon aikana yksi ääni tuossa kuorossa – pysypä langoilla!

8.5.2019

Kasteet vähenevät – onko syynä kummipula?

Tällä kirkolliskokousviikolla täysistuntoon on tuotu useita asioita, joissa käyvät ilmi kirkon isot ongelmat. Yksi niistä on kasteiden väheneminen. Maahamme syntyy vuosi vuodelta vähemmän lapsia, mutta nyt huolettaa erityisesti se, että yhä useampi perhe jättää lapsensa kastamatta. Viime vuonna kastamatta jäi noin kolmannes kaikista syntyneistä lapsista.

Yhdeksi syyksi kasteiden vähenemiseen on katsottu kummien puute. Voimassa olevan säädöksen mukaan kastettavalla pitää olla vähintään kaksi kummia. Kirkkoherra voi tosin joustaa niin, että yksi kummi riittää. Kirkolliskokousaloitteen mukaan ei välttämättä tarvittaisi kahta kummia, vaan yksi riittäisi.

Tällä kertaa tutkimustieto tarjoaa suoraan materiaalia päätöksentekoon. Hanna Salomäen tekemän selvityksen mukaan vain 9% vanhemmista päätti kastamatta jättämisestä lapsen syntymän jälkeen. 43% oli päättänyt asian ennen parisuhteen alkua. Kummien puutteeseen kaste kaatui vain neljässä prosentissa tapauksista.

Syy kastamatta jättämiselle ei ole käytännöllinen, vaan ideologinen. Kolme neljästä kyselyyn vastanneista sanoi perusteeksi, että halusi antaa päätöksen asiasta lapselle itselleen. 55% sanoi, että ei pidä itseään uskovaisena ja 49% sanoi, että hänellä on vain ohut side luterilaiseen kirkkoon.

Hanna Salomäen tutkimus puhuu selkeää kieltä ja hän tekee asiasta myös selkeät johtopäätökset. Kaste jätetään antamatta aatteellisista syistä ja kirkon ainoa mahdollisuus kohdata tämä ongelma on antaa vastauksia juuri näihin syihin. On siis kerrottava, mitä kaste on, mitä se hyödyttää ja miksi se on lapselle tärkeä lahja. Tästä tutkimuksesta kerrotaan täällä https://www.kirkonkello.fi/uskonpuute-estaa-kasteen-kummien-puute-ei/

Nyt kirkolliskokous on lopultakin ison asian äärellä ja puhutaan aidasta eikä aidanseipäästä. Ongelma ei ole hallinnossa ja säädöksissä, vaan itse asiassa: Mitä Kristus merkitsee suomalaisille, erityisesti nuorille aikuisille? Tämä pieni yksityiskohta ei ratkaise asiaa, mutta se on yksi monista joka johtaa pohtimaan aivan ydinkysymystä.

10.5.2019

Hiippakuntarajat siirtyivät

Eilisen päivän merkittävin asia oli hiippakuntarajojen tarkistaminen. Läänien rajat ovat tulleet ja menneet, samoin kuntarajat, mutta maakunnilla on ollut pysyvä merkitys. Nyt oli tavoitteena tarkistaa hiippakuntarajoja niin, että ne seuraavat entistä tarkemmin maakuntarajoja.

Olin koko prosessin aikana melko kriittinen koko hanketta kohtaan. Ehdotuksen mukaan vanhastaan Satakunnan helmeksi kutsuttu Karkku olisi siirtynyt Sastamalan ja Punkalaitumen mukana Tampereen hiippakuntaan. Isompi asia oli nyt jakaantuneen Päijät-Hämeen siirtyminen Mikkelin hiippakuntaan. Myös muita rajatarkistuksia oli pöydällä.

Koko karttaharjoituksella oli ennen muuta kaksi tavoitetta. Toisaalta seurakuntien oli tarkoitus suuntautua yhdessä siihen suuntaan, mihin ne suuntautuvat myös maallisessa hallinnossa. Samalla oli tarkoituksena tasoittaa hiippakuntien väkimäärää niin, että kaikki nykyiset hiippakunnat olisivat väestöpohjaltaan elinvoimaisia.

Keskustelussa käytettiin voimakkaita puheenvuoroja rajojen siirtämistä vastaan. Oli helppoa ymmärtää, että monissa seurakunnissa haluttiin pysyä vanhassa hiippakunnassa. Nyt kuitenkin esille nousi myös halu yhdistää väkimäärältään pienempiä hiippakuntia, ja sitä pidin aivan vääränä tienä. Hiippakuntien määrää ei pidä vähentää, vaan lisätä. Samalla hiippakunnan ja piispan merkitys on arvioitava uudelleen ja hallintoa on kevennettävä huomattavasti. Varojen vähentyessä kirkon hallinnossa on pakko tehdä iso remontti, mutta mammuttihiippakunnat eivät todellakaan ole oikea suunta.

Pöydällä oli siis perusteluja kahteen eri suuntaan. Kuuntelin niitä muutaman päivän ja taivuin valitsemaan mielestäni pienemmän pahan. Kerroin painavani vihreää valoa ja painoin. Uudistus hyväksyttiin varsin selvin numeroin.