Tänään on siis alkamassa viimeinen kirkolliskokousviikkoni.  Kuten kerroin aiemmin en ole asettumassa enää ehdolle. Kaksitoista vuotta riittää. Olen kääntänyt kaikki ne kivet, jotka olen saanut käännetyksi ja nyt on muiden vuoro.

Kaksitoista vuotta sitten tulin paikalle keltanokkana. Onneksi Keijo Rainerma, edellinen listaltamme valittu pastori, antoi rauhalliseen tyyliinsä minulle kullanarvoisia ohjeita.  Kirkolliskokousedustajien joukko on erittäin mielenkiintoinen ryhmä. Ihmiset tulevat koolle eri puolilta Suomea ja edustavat hyvin erilaisia näkökantoja. Jos vain haluaa keskustella, täällä löytää aina keskustelukumppanin. Useimmat edustajat ovat hienoja ihmisiä, oltiin sitten asioista samaa tai eri mieltä. Ja tuossa yli sadan ihmisen joukossa on valtava määrä asiantuntemusta, puhutaan sitten politiikan konkareista, kokeneista siiankalastajista tai entisistä tehtaan johtajista.

Kahdentoista vuoden aikana on tapahtunut paljon ja pohdin näitä asioita tämän viikon aikana palstallani, jonka aloimme aikanaan Pasi Palmun kanssa.  Yhden kysymyksen olen esittänyt lukemattomille keskustelukumppaneilleni, riviedustajista piispoihin: Onko kirkolle sinusta hyödyksi vai haitaksi, jos sen herätysliikkeet ajetaan tai ajautuvat eroon kirkosta?  En ole kakistelematta hyväksynyt vastaukseksi, että ne saavat kyllä olla, kunhan tekevät kaiken mitä keskustelukumppanini tahtoo. Kyse on liikkeistä sellaisina kuin ne ovat, eivät sellaisina kuin niiden pitäisi muiden mielestä olla.

Juuri tässä on minun nähdäkseni yksi tärkeä jakolinja. Jotkut toivottavat avoimesti herätysliikkeet lähtemään kirkosta ja mitä nopeammin sen parempi. Useimmat edustajat pitäisivät sitä kirkolle suurena tappiona.  Tuleva kirkolliskokousvaali ratkaisee pitkälti sen, kumpi linja pääsee voitolle