Vuoden 1530 alussa saksalais-roomalaisen valtakunnan keisari Kaarle V kutsui koolle valtiopäivät Augsburgin kaupunkiin sen vuoden huhtikuun 8. päiväksi. Valtiopäivien tuli paitsi neuvotella siitä, mihin toimenpiteisiin oli ryhdyttävä uhkaavan turkkilaisvaaran johdosta, myös harkita, mitä olisi tehtävä ja päätettävä pyhän uskon ja kristillisen uskonnon piirissä syntyneen jakautumisen ja rikkinäisyyden johdosta. Jälkimmäisen kysymyksen onnellista ratkaisemista keisari piti tärkeänä, että erimielisyys poistettaisiin, keskinäinen vastahakoisuus lopetettaisiin, esiintyneet harhat uskottaisiin Vapahtajan huomaan, rakkaudessa ja suopeasti ahkeroitaisiin toinen toisensa mielipiteiden kuulemista ja punnitsemista, että kaikki voitaisiin sovittaa yhdeksi ainoaksi kristilliseksi totuudeksi ja syrjäyttää kaikki se, mikä puolin ja toisin ei ollut tullut oikein tulkituksi ja missä ei ollut oikein toimittu. ”Kaikki eläkööt yhdessä ainoassa yhteisössä, kirkossa, ja yhteydessä, samoin kuin me elämme ja taistelemme yhden ainoan, Kristuksen johdon alaisina.”

Heti keisarin kutsun saavuttua Saksin vaaliruhtinas Johan antoi kanslerinsa Brückin kautta Martti Lutherin ynnä eräiden muiden tehtäväksi näitä valtiopäiviä silmälläpitäen valmistaa asiakirjan, jossa käsiteltäisiin niitä kysymyksiä, joiden vuoksi mainittu jakautuma niin uskon kuin ulkonaisten kirkollisten olojenkin kohdalla yhä jatkui. Tällainen alustava asiakirja, Philipp Melanchthonin valmistama, esitettiinkin Torgaussa. Uskonpuhdistuksen edustajien oli alun perin määrä Augsburgissa esittää ainoastaan riidanalaiset kohdat, erikoisesti uskoa ja hyviä tekoja koskevat. Asiakirjasta olisi näin muodostunut valtakunnankirouksessa olevan Lutherin ja hänen suojelijoidensa, erikoisesti Saksin vaaliruhtinaan puolustus. Mutta kun edustajat saapuivat Augsburgiin, saivat he kuulla, että katolilaisella taholla Luther julkisesti rinnastettiin Zwingliin, Karlstadtiin ynnä muihin harhaoppisiin ja että hän selitettiin ”kirkon sisäiseksi viholliseksi”, joka oli joutunut jokaiseen Skyllaan ja Kharybdikseen, mieheksi, joka selittää paavin vastakristukseksi ja kirkon portoksi. Näin ollen luterilaiset huomasivat olevansa pakottuneita laajentamaan ja täydentämään alkuperäistä puolustussuunnitelmaa oppia kokonaisuutena käsittäväksi ja tekemään siitä Tunnustuksen se oli Melanchthonin suosittama nimitys laadittavalle esitykselle. ”Me lähetämme Sinulle”, niin Melanchthon kirjoitti Lutherille toukokuun 11. päivänä, ”puolustuksemme, joka paremminkin on tunnustus”. Tähän Tunnustukseen sisällytettiin myös hyökkäykset niitä harhaoppeja vastaan, joista Lutheria ja hänen kannattajiaan oli syytetty.

Tunnustuksen laati Melanchthon. Se sisälsi sekä ne uskonpuhdistuksen perustotuudet, joita Luther vuodesta 1517 alkaen oli julistanut, että luterilaisten jumaluusoppineiden Lutherin johdolla pidettyjen erinäisten neuvottelujen pääsisällön. Tunnustuksen koko materiaali on Lutherin ajatusten hallitsema; Luther perästäpäin lausuikin, että Augsburgin tunnustus ja hän ovat yksi ja sama. Augsburgin valtiopäivilläkin Luther, huolimatta siitä, että hän valtakunnankirouksen alaisena ei voinut olla läsnä valtiopäivillä, vaan seurasi asioiden kehitystä Koburgista käsin, kuitenkin oli luterilaisten päähenkilö. Vaikka Melanchthon olikin Augsburgin tunnustuksen muovailija, oli sen valtiopäiville esittämisen hetki kesäkuun 25. päivä, kello kolme jäljestä puolen päivän sittenkin Lutherin ja hänen esiintuomansa evankeliumin totuuden suuri hetki. Mutta Melanchthonhan olikin, niinkuin joku sattuvasti on huomauttanut, vain asesepän poika, mutta Luther kaivostyömiehen poika!

Tunnustus esitettiin valtiopäiville sekä saksanettä latinankielisenä. Kumpikin teksti on katsottava alkuperäiseksi. Tunnustus kuitenkin joka tapauksessa luettiin julki saksankielisenä. Sen vaikutus oli valtava. Luther sanoi tätä tunnustusta ”viimeiseksi pasunaksi ennen tuomiopäivää”. Valtavalla voimallaan se vaati ja myös sai välittömän kannanoton niin puolella kuin toisellakin. Evankeliumin ystävät iloitsivat, viholliset olivat hämmästyneitä. Kardinaali Campeggin kerrotaan lausuneen, että hän kyllä omasta puolestaan sallisi tällaisen opetuksen, mutta koska myöntymys merkitsisi ennakkotapauksen syntymistä samanlaisia myönnytyksiä täytyisi tietysti tehdä muissakin maissa niin sellaista ei voida sietää.

Luther lausui voiton johdosta: ”Minä iloitsen suuresti siitä, että olen saanut elää siihen hetkeen, jona Kristus niin suuressa kokouksessa ja hänen niin suurten tunnustajiensa toimesta julkisesti kirkastettiin tämän joka suhteessa erittäin oivallisen Tunnustuksen kautta. Näin on käynyt toteen sana: ‘Minä puhun sinun todistuksistasi kuningasten edessä’ (Ps. 119: 46), ja se toinenkin sana ‘enkä häpeään joudu’ on myös toteutuva.”

Molemmat alkuperäiset Tunnustuksen kappaleet ovat katolilaisen vihan ansiosta hävinneet, mutta tallella olevat käsikirjoitukset ovat kuitenkin Tunnustuksen meille säilyttäneet.

Entä vastustajat? Keisari oli valtiopäivien avajaispuheessa kehoittanut kumpaakin puolta esittämään käsityksensä. Katolilaiset eivät olleet valmistaneet, niinkuin luterilaiset olivat tehneet, mitään kirjallista esitystä. He arvelivat asian lykättävän valiokuntaan, jossa katolinen enemmistö sen kohtalon ratkaisisi. Paavilaiset olivat mielestään tulleet valtiopäiville luterilaisten syyttäjinä ja tuomareina. Ei muka tullut kysymykseenkään, että heitä kohdeltaisiin tasaveroisina luterilaisten rinnalla, heitä, jotka olivat vannoutuneet kaikessa sokeasti alistumaan paavin arvovallan alaisiksi. Luterilaisia sen sijaan sitoi Jumalan sanan voittama omatunto. Yhteisen pohjan sijasta oli näiden kahden joukon välillä silloittamaton kuilu.

Paavilaiset olivat sitä mieltä, että luterilaiset oli vaikka pakkokeinoin palautettava takaisin paavin alaisuuteen. Samaa mieltä oli keisarikin, vaikka hän tahtoikin käytettäväksi ystävällisiä keinoja. Luterilaisten Tunnustus oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen. Tämä kiihoitti katoIilaisia jumaluusoppineita ja munkkeja kiivauteen. Tohtori Eck esitti Mainzin arkkipiispalIe, että koko asia haudattaisiin, koskapa Luther kannattajineen jo oli tuomittu; harhaoppiset surmattakoot! Säädyt olivat kysyttäessä sitä mieltä, että oli asetettava oppineista kokoonpantu valiokunta tutkimaan luterilaisen Tunnustuksen harhoja. Keisari suostui tähän; tutkimuksen tuloksiin oli kaikkien, keisarin itsensäkin alistuttava. Keisari odotti, että luterilaisetkin alistuisivat tähän.

Maltillisen tutkimuksen asemesta ilmestyi monien muunteluiden jälkeen ”Roomalais-keisarillinen kumoamus”. On huomattava, että tämä asiakirja julkaistiin keisarin nimessä. Kirjoitus ei kuitenkaan nimestään huolimatta sisältänyt luterilaisten oppien kumoamista; se oli syytekirjoitus tai oikeammin sanottuna häväistyskirjoitus. Kumoamusta ei koskaan painettu, ainoastaan sen supistelma ilmestyi seuraavana vuonna.

Kumoamus luettiin julki valtiopäivillä elokuun 3. päivänä. Luterilaiset nimittivät sitä alun alkaen ”Paavilliseksi kumoamukseksi”. Kumoamus ei ollut mikään vakava yritys Augsburgin tunnustuksen vääräksi osoittamiseksi. Sen merkitys supistuu siihen, että se on historiallinen todistuskappale, joka osoittaa, millainen käsitys katolisessa kirkossa silloin tosiasiallisesti vallitsi. Luther kirjoitti 1531: ” Jos se on niin kallisarvoinen ja taiten Raamattuun perustettu, niinkuin nuo pauhaten pöyhkeilevät, niin miksi se kaihtaa valoa? Mitä hyötyä on siitä, että tällainen julkisluonteinen asia salataan meiltä ja muilta? Jos se taas on vailla perustusta ja merkitystä, niin miksi Brandenburgin vaaliruhtinas asian alkuvaiheessa julki julisti, että meidän Tunnustuksemme on Raamatulla ja lujilla perusteilla kumottu? Eihän tämä hyvin perusteltu Kumoamus vieläkään ole tullut päivänvaloon; ehkäpä se vanhan Tannhäuserin kanssa uinuu Venus-vuoressa.

Mitä keisariin tulee, niin hän tosin myöntää evankelisten monessa kohdin yhtyvän yleiseen roomalaisen kirkon kantaan. He hylkäävät eräät Saksan kansan keskuudessa liikkuvat jumalattomat opetukset. Kuultuaan Kumoamuksen heidän tulee palata kaikkien oikein uskovien yleiseen tähänastiseen käsitykseen; elleivät palaa, hän pyhän kristillisen kirkon ylimpänä valvojana ja suojelijana on velvollinen julkisesti suhtautumaan tähän asiaan virkansa ja omantuntonsa vaatimusten mukaan. Keisari siis vaati ehdotonta alistumista, vaatimustaan uhkauksin tehostaen.

Pimeältä näytti nyt tulevaisuus luterilaisille. Lisäksi sodan synkät pilvet alkoivat nousta näkysälle. Näissä oloissa Luther ihmeellisesti vahvisti uhanalaisia veljiään. Hän kirjoitti mm.” ”Kristillisen opin luonteeseen kuuluu se, että sitä on pidettävä varmana ja että siitä on pidettävä kiinni. Jokaisen täytyy vakaumuksellisesti ajatella: Oppi on tosi ja varma; se ei petä. Mutta se sydän, joka jää tuumiskelemaan ja alkaa häilyä sanoen: ‘Ystäväiseni, uskotko sinä, että tämä on totta -’, ei ikinä ole tosi kristitty.” Mutta tätäkin voimakkaammin uskonpuhdistaja tuki uskonveljiään rukouksen voimalla. Veit Dietrich kirjoitti MelanchthoniIIe kesäkuun 30. päivänä, siis valtiopäivien aikana: ”Rakas Philipp, ette tiedä, kuinka kiinnostunut olen teidän menestymisestänne. Minä vannotan teitä Kristuksen tähden: älkää pitäkö tohtorin teille kirjoittamia kirjeitä hyödyttöminä. En voi kyllin ihmetellä tämän miehen ainoalaatuista hellittämättömyyttä, iloa, luottamusta ja toivoa näinä ankaran ahdingon päivinä. Päivä päivältä hän pitää niitä vireillä ahkerasti mietiskelemällä Jumalan sanaa. Ei mene päivääkään, ettei hän rukouksessa viettäisi vähintäinkin kolmea tuntia, jotka suuresti hedelmöittivät mietiskelyä. Kerran satuin kuulemaan hänen rukouksensa. Oi Herra, mikä henki, mikä usko puhuikaan hänen sanoistaan! Hän rukoili sellaisella kunnioittavalla hartaudella, että tunsi hänen puhuvan Jumalan kanssa, ja samalla sellaisessa uskossa ja luottamuksessa, jota isän tai ystävän kanssa puhuva ilmaisee. ‘Minä tiedän’, hän mm. sanoi, ‘että sinä olet meidän Isämme ja Jumalamme. Minä saan siis olla varma siitä, että sinä saatat häpeään ne, jotka vainoavat sinun lapsiasi. Ellet saata heitä häpeään, sinä olet samassa vaarassa kuin mekin. Onhan koko tämä asia sinun.’ Jonkin matkan päässä seisoessani minä kuulin hänen näin rukoilevan. Sen koommin minä en enää epäillyt, etteivätkö hänen rukouksensa osoittautuisi suureksi avuksi näiden valtiopäivien epätoivoisen vaikeassa tilanteessa. Tekin, opettajani, menettelisitte paljon paremmin tässäkin asiassa jäljittelemällä isäämme, tohtoria. Onnettomalla huolehtimisellanne ja hellyttävillä kyyneleillänne te yksinkertaisesti vain valmistatte surkeaa loppua sekä Itsellenne että meille kaikille, joita ei mikään muu tyydytä ja hyödytä kuin teidän menestyksenne.”