Luterilaista uskoa

Erkki Koskenniemi, pastori

erkki.koskenniemi@gmail.com

A.E.Koskenniemen johdannot luterilaisiin tunnustuskirjoihin (Tunnustuskirjat, 1948)

Osa 1
Osa 1 - osa 2 - osa 3- osa 4 - osa 5

JOHDANTO

Maallisen vaelluksensa loppupuolella Jeesus tuli Filippuksen Kesarean tienoiIIe. Siellä hän kysyi opetuslapsiltaan: ”Kenen ihmiset sanovat Ihmisen Pojan olevan?” Opetuslapset vastasivat: ”Muutamat Johannes Kastajan, toiset Eliaan, toiset taas Jeremiaan tai jonkun muun profeetoista”. Mikään näistä käsityksistä ei kuitenkaan ollut oikea. Sitten Jeesus teki uuden kysymyksen: ”Kenenkä te sanotte minun olevan?” Pietari kiirehti vastaamaan: ”Sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika”, Toiset yhtyivät hiljaisesti vaieten Pietarin vastaukseen. Tuskin oli Pietari sanansa sanonut, kun hän sai kuulla Herran syvän sanan: ”Autuas olet sinä, Siimon, Joonaan poika, sillä ei liha eikä veri ole sitä sinulle ilmoittanut, vaan minun Isäni, joka on taivaissa”. ja sitten Herra sanoi: ”Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan seurakuntani, ja tuonelan portit eivät sitä voita.”
   Kaikki valitut ja pyhät uskovat Isän ilmoituksen vaikutuksesta niinkuin Pietari ja he ilmaisevat uskonsa niinkuin hän. He ovat uskossa ja tunnustuksessa yhtä, niinkuin Isä ja Poika ovat yhtä. He tunnustavat sen jumalisuuden suuren salaisuuden, että Kristus on ”ilmestynyt lihassa” ja ”vanhurskautettu Hengessä” (1. Tim. 3: 16). Ei tämä tunnustus tapahdu ”lihan ja veren” (Matt. 1.6: 17) mukaan eikä ”sielullisen ihmisen” (1. Kor, 2: 14) ajatuksenjuoksun mukaan, ihmisen, joka ei ensinkään ”ota vastaan sitä, mikä Jumalan Hengen on”, vaan se tapahtuu ”totuuden sanassa ja Jumalan voimassa” (2. Kor. 6: 6, 7).
   Kristukseen uskovat, Jumalan seurakunta, kaikkina aikoina yhä tahtovat vastata tähän Herran kysymykseen: ”Kenenkä te sanotte minun olevan?” Vastauksensa, tunnustuksensa, he kunakin aikana pukevat koeteltuun, isiltä perittyyn muotoon. Tunnustus on elintärkeä. Ensiksi sen tähden, että Kristus sitä kysyy niinkuin opetuslapsiltaan muinoin. Toiseksi se on välttämätön kristittyjä yhdistävänä siteenä, joka heitä keskinäisesti lujittaa. Kristityt ovat ”Kristuksen ruumis”, joka ”nivelien ja jänteiden avulla pysyy koossa ja kasvaa Jumalan antamaa kasvua” (KoI. 2: 19). Vielä tunnustus on tärkeä sen tähden, että se on aivan kuin sotaväellä tunnuslause tai tunnusmerkki, josta jokainen voi heidät tuntea, jonka turviin suojaudutaan ja jonka turvin taistellaan totuuden puolesta.
   Vanha kirkko sanoi tunnustusta symboliksi, tunnusmerkiksi eli tunnukseksi. Kirkkoisä Cyprianus tiettävästi ensimmäisenä käytti symboli -sanaa, sillä tarkoittaen sitä lyhyttä tunnustusta, joka opetettiin kastetta haluaville ja jonka nämä kastetilaisuudessa juhlallisesti lausuivat. Neljännellä vuosisadalla Apostolista uskontunnustusta yleisesti nimitettiin symboliksi. Keskiajalla sanottiin myös Nikaian uskontunnustusta ja Athanasiuksen tunnustusta symboleiksi, samoin myöhemmin muitakin uskontunnustuksia.
   Tunnustuksia on kolmenlaisia. Ensiksi yleisiä, kaikkien tai lähes kaikkien kirkkokuntien omaksumia; toiseksi erinäisten kirkkokuntien omaksumia, ja kolmanneksi yksityisluontoisia.
   Luterilaisen kirkon raamatunmukaiset tunnustukset ovat käytännössä ainoastaan tämän kirkon piirissä. Todellisuudessa ne kuitenkin luonteeltaan ovat yleisiä.
   Luterilaisen kirkon tunnustuskirjojen kokoelma, Yksimielisyys eli Yksimielisyyden kirja, sisältää:
   1. Apostolisen uskontunnustuksen, Nikaialaisen uskontunnustuksen ja Athanasiuksen uskontunnustuksen eli kolme kristikunnan pääuskontunnustusta.
   2. Alkuperäisen, muuttamattoman Augsburgin tunnustuksen.
   3. Augsburgin tunnustuksen puolustuksen.
   4. Kristillisen opin kohdat (Schmalkaldenin uskonkohdat) ynnä siihen liittyvän kirjoituksen Paavin valta ja yliherruus.
   5. Lutherin Vähän katekismuksen.
   6. Lutherin Ison katekismuksen.
   7. Yksimielisyyden ohjeen.
  Nyt julkaistavassa Yksimielisyyden kirjassa eli Yksimielisyydessä on sitäpaitsi liitteenä Ruotsi-Suomen kirkon erikoistunnustus: Upsalan kokouksen päätös.
   Luterilaisilla tunnustuskirjoilla on tärkeä tehtävä. Niiden tarkoituksena on tuoda esiin se käsitys, mikä uskollisilla luterilaisilla on ollut kristillisestä opista. Edelleen niiden on määrä osoittaa, kuinka nämä uskonisät muinoin tätä oppia horjumattomassa uskossa tunnustivat. Lopuksi ne antavat niille, jotka todella tahtovat olla luterilaisia, uskoa, opetusta ja tunnustusta varten ”yksimielisesti hyväksytyn, varman ja yleisen opin ohjeen, jonka mukaisesti, koska se on otettu Jumalan sanasta, kaikki muut kirjoitukset on arvosteltava ja mukautettava” (s. 455, 10).
   Käymme nyt tarkastelemaan kutakin tunnustuskirjaa, kunkin syntyvaiheita, sisältöä ja merkitystä erikseen.

APOSTOLINEN USKONTUNNUSTUS.

Voimme sanoa, että sysäyksen tähän uskon tunnustukseen on antanut Kristus itse näillä lausumillaan sanoilla: ”Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä; menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni, kastamalla heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettamalla heitä pitämään kaikki, mitä minä olen käskenyt teidän pitää” (Matt. 28: 18-20). Näihin sanoihin sisältyy lyhyesti se, mitä kastettaville oli opetettava ja mitä näiden oli uskottava ja tunnustettava. Tähän runkoon liittyivät sitten muut tärkeät asiat. Siten syntyi Apostolinen uskontunnustus eli ”Kaksitoista kohtaa”, niinkuin keskiajalta alkaen sitä nimitettiin ja yhä roomalaisessa kirkossa nimitetään. Uskottiin näet, että Herran kaksitoista apostolia helluntain jälkeen ennen eri tahoille hajaantumistaan valmistivat yhteisen tunnustuksen, johon kukin antoi osan, oman osuutensa.
   Emme erehtyne sanoessamme, että meidän tuntemamme Apostolinen uskontunnustus pääasiallisesti on muodoltaan sama kuin heti apostolien jälkeisenä aikana. Kolmen ensimmäisen vuosisadan kristillisten kirjailijoiden todistusten perusteella näyttää siltä, että oli olemassa apostoleilta peräisin oleva, tarkasti kiteytetty tunnustus, ns. uskon ohje, että kastettavilta koko kristikunnan piirissä vaadittiin juuri tämän ohjeen tunnustamista, että tämä tunnustus sisällöltään vastasi meidän tuntemaamme Apostolista uskontunnustusta ja että se yhdisti kristilliseen yhteyteen hajalla olevat kristilliset seurakunnat. Irenaeus esimerkiksi sanoo, että tämä ”totuuden ohje” on vanhaa apostolista traditiota.
   Joiltakin kohdilta Apostolisen uskontunnustuksen muoto kylläkin vaihteli. Tertullianus sanoo, että apostoleilta perittyä kastetunnustusta ”perimätieto laajensi, käytäntö vahvisti, usko noudatti ja säilytti.” Apostolisen uskontunnustuksen vanhin tunnettu muoto on se, jota Roomassa käytettiin 2. vuosisadan keskivaiheilla. Apostolisen uskontunnustuksen nykyinen muoto on tavattu Ranskasta 5. vuosisadan lopulta.
   Luther käytti saksannoksessaan tämän tunnustuksen yleinen (”katolinen”) -sanan sijasta kristillinen -sanaa: hän piti näitä sanoja samanveroisina. Apostolisessa uskontunnustuksessa on kaikki se oleellinen, mikä on kristinuskon sisältönä. Sen toista uskonkohtaa on sanottu evankelisen historian pääpiirteiksi.

NIKAIALAINEN USKONTUNNUSTUS

Keisari Konstantinus Suuri kutsui 325 koolle Nikaiaan, Bityniaan, ensimmäisen yleisen kirkolliskokouksen. Siinä oli käsiteltävänä Kristuksen jumaluuden kieltäjän, aleksandrialaisen Areioksen harhaoppi. Nerokkaan ja oppineen aleksandrialaisen diakonin Athanasiuksen vaikutuksesta kokous ilmaisi käsityksensä Isän ja Pojan yhtäläisestä jumaluudesta. Tämä käsitys sisällytettiin Jerusalemista peräisin olevaan tunnustukseen, jota sitten eräissä muissakin kohdissa lisättynä sanottiin Nikaialaiseksi tunnustukseksi. Kun areiolaisuus kuitenkin jatkuvasti levisi, kutsui keisari Theodosius 381 Konstantinopoliin koolle toisen yleisen kirkolliskokouksen. Siellä tuomittiin kaikki Nikaialaisen tunnustuksen vastustajat ja hyväksyttiin lisäilty ja muunneltu tunnustus, joka sittemmin tunnettiin Nikaialais-konstantinopolilaisen tunnustuksen nimellä, mutta josta myös käytetään nimitystä Nikaialainen tunnustus. Tämä tunnustus on erikoisesti Itämaisen kirkon tunnustus.

ATHANASIUKSEN TUNNUSTUS

Tätä tunnustusta, joka lienee syntynyt länsimailla 500:n tienoilla, nimitetään näin Athanasiuksen, Nikaian kirkolliskokouksen tärkeimmän henkilön, oikean opin innokkaimman tunnustajan mukaan. Siinä tarkasti määritellään kolminaisuusoppi ja Kristuksen molempien luontojen keskinäinen suhde. Eräät nykyaikaiset tutkijat leimaavat tämän tunnustuksen epäevankeliseksi muka jo sen tähden, että heti sen alkusanoissa usko ja uskon esitys sekoitetaan toisiinsa. Mutta tässä tunnustuksessahan on kysymys kristillisen totuuden perustavimmista asioista: kolminaisuudesta, Kristuksen jumaluudesta ja hänen sovituksestaan, joiden ulkopuolella tosi usko on mahdoton. Epäilyksenalaisiksi tehdyt kohdat vain kulkevat samaa linjaa kuin Pyhä Raamattu, jossa esimerkiksi Jeesus sanoo: ”Ellette usko minua siksi, joka minä olen, niin te kuolette synteihinne.” Augsburgin tunnustuksessa samoin sanotaan väkevästi: ”On yksi ainoa, jakamaton jne. jumalallinen olemus, mutta samassa jumalallisessa olemuksessa on kuitenkin kolme tarkkaan erillistä, yhtä iankaikkista persoonaa: Isä, Poika ja Pyhä Henki. ja me lausumme sen järkkymättömän vakaumuksen, että toisin ajattelevat ovat Kristuksen seurakunnan ulkopuolella” (5. 59).
   Athanasiuksen tunnustus tuli katolisen kirkon Jumalanpalveluskäyttöön keskiajan alkupuolella. Sitä esitettiin aamuvarhaisessa rukoushetkessä, ”koska se on tehty aikana, jolloin harhaoppien ja erheiden synkkä yö ja pimeys ratkaisevimmin olivat karkoitetut ja paljastetut” (Vavren kirkolliskokous vuodelta 1368).
   Luterilainen kirkko asettaa tunnustustensa joukossa nämä kolme yleistä tunnustusta ensimmäiselle sijalle, siten toisaalta tunnustautuen Jumalan seurakunnan yleiseen uskoon ja toisaalta siten osoittaen, ettei se tahdo olla mikään uusi kirkko, vaan tahtoo olla yhteydessä vanhimman kirkon kanssa ja omissa erikoistunnustuksissaankin pysyä samalla perustuksella kuin vanha kristillinen kirkko. Se pitää näitä yleisiä tunnustuksia aivan kuin runkona, josta erikoistunnustukset oksien tavoin elimellisesti ovat kasvaneet.
   Näissä kolmessa yleisessä uskontunnustuksessa Jumalan seurakunta tunnustaa uskonsa luomiseen, lunastukseen ja pyhitykseen. Erikoisesti se tunnustaa uskonsa Evankeliumien todistamaan  Jeesukseen Kristukseen, tosi Jumalaan ja ihmiseen, joka meille täydellisesti ilmoitti Isän sekä toimitti iankaikkisesti kelpaavan uhrin vanhurskaudeksi, ja Pyhään Henkeen, joka tosi Jumalana lähtee sekä Isästä että Pojasta ja joka sekä johdattaa seurakunnan ja kaikki sen jäsenet koko totuuteen että yhdistää heidät Isän ja Pojan kanssa.
   Ihmissääntöjen ansiosta oppi Kristuksesta kuitenkin vähitellen hämärtyi ja lopuksi se kokonaan hautaantui. Samalla kirkko maallistui. Keskiajan kirkko on murheellisena todistuksena kummastakin. Hurskaat ihmiset, jotka vastoin kirkon oppia pitivät kiinni Kristuksesta ja hänen ansiostaan, nuo maan hiljaiset, huokasivat Jumalan puoleen. Kymmenen käskyä, Uskontunnustus ja Herran rukous oli se pohja, jolle he rakensivat. ”Kun aika oli täyttynyt”, Jumala vihdoin ”muisti lupauksensa”. Hän vastasi omiensa huokauksiin ja ”toimitti oikeuden valituillensa”. Hän uskollisuudessaan lähetti seurakunnalleen auttajan, Martti Lutherin, iankaikkisen evankeliumin julistajan, miehen, jolle hän oli opettanut, että ”vanhurskas on elävä uskostansa” eikä teoistansa, ja jonka hän oli ”tehnyt valituksi murheen pätsissä”.
  Tämä koetuksissa kypsytetty mies julisti omantuntonsa pakotuksesta 1517 mullistavilla väitöslauseillaan todellista Jumalanpelkoa ja 1521 hän ”pyhän saksalais-roomalaisen valtakunnan” keisarin Kaarle V:nnen ynnä valtiopäivien kuultavaksi haastettuna ja oppinsa peruuttamaan vaadittuna antoi vastauksen, kaikkensa alttiiksi pannen: ”En voi enkä tahdokaan peruuttaa.”
   Tämän miehen tunnustukselle rakentui syntyvä luterilainen kirkko. Ilman häntä ei olisi ollut mitään evankeliumin asiaa, mitään puhdistettua kirkkoa, mitään tunnustuskirjoja.
   Ne tunnustuskirjat, joiden esittely nyt seuraa, ovat kaikki lähtöisin tämän Jumalan miehen tunnustuksesta ja opetuksesta. Niistäkin kirjoista, joita hän itse ei ole kirjoittanut, hän puhuu. Augsburgin tunnustusta, vaikka hän siinä kaipasikin eräiden asioiden selvittelyä, hän sanoo ”omaksi tunnustuksekseen”. ”Yksimielisyyden ohjeen” valmistajat sanovat (517, 34) että Luther on ”Augsburgin tunnustuksen etevin opettaja” ja että ”koko hänen oppinsa suurin piirtein sisältyy Augsburgin tunnustuksen uskonkohtiin” (518, 41). Lohdutuskirjeessään Leipzigin luterilaisille Luther 1533 mainitsee Puolustusta ”meidän omaksi Puolustukseksemme”. Yksimielisyyden ohjeen mukaan on Augsburgin tunnustusta ja sen Puolustusta, Schmalkaldenin uskonkohtia sekä Lutherin kumpaakin katekismusta ”aina pidetty sen opin pääpiirteinä ja esikuvana, jonka Herrassa autuas tohtori Luther paavilaisuuden ynnä muiden lahkojen vastustamiseksi Jumalan sanasta perusteellisesti on tuonut esiin ja lujaan perustanut” (s. 454, 9) .. Yksimielisyyden ohje itse epälukuisissa kohdissa tunnustaa varauksitta perustautuvansa Lutherin opetuksiin.

AUGSBURGIN TUNNUSTUS

Vuoden 1530 alussa saksalais-roomalaisen valtakunnan keisari Kaarle V kutsui koolle valtiopäivät Augsburgin kaupunkiin sen vuoden huhtikuun 8. päiväksi. Valtiopäivien tuli paitsi neuvotella siitä, mihin toimenpiteisiin oli ryhdyttävä uhkaavan turkkilaisvaaran johdosta, myös harkita, mitä olisi tehtävä ja päätettävä pyhän uskon ja kristillisen uskonnon piirissä syntyneen jakautumisen ja rikkinäisyyden johdosta. Jälkimmäisen kysymyksen onnellista ratkaisemista keisari piti tärkeänä, että erimielisyys poistettaisiin, keskinäinen vastahakoisuus lopetettaisiin, esiintyneet harhat uskottaisiin Vapahtajan huomaan, rakkaudessa ja suopeasti ahkeroitaisiin toinen toisensa mielipiteiden kuulemista ja punnitsemista, että kaikki voitaisiin sovittaa yhdeksi ainoaksi kristilliseksi totuudeksi ja syrjäyttää kaikki se, mikä puolin ja toisin ei ollut tullut oikein tulkituksi ja missä ei ollut oikein toimittu. ”Kaikki eläkööt yhdessä ainoassa yhteisössä, kirkossa, ja yhteydessä, samoin kuin me elämme ja taistelemme yhden ainoan, Kristuksen johdon alaisina.”
   Heti keisarin kutsun saavuttua Saksin vaaliruhtinas Johan antoi kanslerinsa Brückin kautta Martti Lutherin ynnä eräiden muiden tehtäväksi näitä valtiopäiviä silmälläpitäen valmistaa asiakirjan, jossa käsiteltäisiin niitä kysymyksiä, joiden vuoksi mainittu jakautuma niin uskon kuin ulkonaisten kirkollisten olojenkin kohdalla yhä jatkui. Tällainen alustava asiakirja, Philipp Melanchthonin valmistama, esitettiinkin Torgaussa. Uskonpuhdistuksen edustajien oli alun perin määrä Augsburgissa esittää ainoastaan riidanalaiset kohdat, erikoisesti uskoa ja hyviä tekoja koskevat. Asiakirjasta olisi näin muodostunut valtakunnankirouksessa olevan Lutherin ja hänen suojelijoidensa, erikoisesti Saksin vaaliruhtinaan puolustus. Mutta kun edustajat saapuivat Augsburgiin, saivat he kuulla, että katolilaisella taholla Luther julkisesti rinnastettiin Zwingliin, Karlstadtiin ynnä muihin harhaoppisiin ja että hän selitettiin ”kirkon sisäiseksi viholliseksi”, joka oli joutunut jokaiseen Skyllaan ja Kharybdikseen, mieheksi, joka selittää paavin vastakristukseksi ja kirkon portoksi. Näin ollen luterilaiset huomasivat olevansa pakottuneita laajentamaan ja täydentämään alkuperäistä puolustussuunnitelmaa oppia kokonaisuutena käsittäväksi ja tekemään siitä Tunnustuksen se oli Melanchthonin suosittama nimitys laadittavalle esitykselle. ”Me lähetämme Sinulle”, niin Melanchthon kirjoitti Lutherille toukokuun 11. päivänä, ”puolustuksemme, joka paremminkin on tunnustus”. Tähän Tunnustukseen sisällytettiin myös hyökkäykset niitä harhaoppeja vastaan, joista Lutheria ja hänen kannattajiaan oli syytetty.
    Tunnustuksen laati Melanchthon. Se sisälsi sekä ne uskonpuhdistuksen perustotuudet, joita Luther vuodesta 1517 alkaen oli julistanut, että luterilaisten jumaluusoppineiden Lutherin johdolla pidettyjen erinäisten neuvottelujen pääsisällön. Tunnustuksen koko materiaali on Lutherin ajatusten hallitsema; Luther perästäpäin lausuikin, että Augsburgin tunnustus ja hän ovat yksi ja sama. Augsburgin valtiopäivilläkin Luther, huolimatta siitä, että hän valtakunnankirouksen alaisena ei voinut olla läsnä valtiopäivillä, vaan seurasi asioiden kehitystä Koburgista käsin, kuitenkin oli luterilaisten päähenkilö. Vaikka Melanchthon olikin Augsburgin tunnustuksen muovailija, oli sen valtiopäiville esittämisen hetki kesäkuun 25. päivä, kello kolme jäljestä puolen päivän sittenkin Lutherin ja hänen esiintuomansa evankeliumin totuuden suuri hetki. Mutta Melanchthonhan olikin, niinkuin joku sattuvasti on huomauttanut, vain asesepän poika, mutta Luther kaivostyömiehen poika!
   Tunnustus esitettiin valtiopäiville sekä saksanettä latinankielisenä. Kumpikin teksti on katsottava alkuperäiseksi. Tunnustus kuitenkin joka tapauksessa luettiin julki saksankielisenä. Sen vaikutus oli valtava. Luther sanoi tätä tunnustusta ”viimeiseksi pasunaksi ennen tuomiopäivää”. Valtavalla voimallaan se vaati ja myös sai välittömän kannanoton niin puolella kuin toisellakin. Evankeliumin ystävät iloitsivat, viholliset olivat hämmästyneitä. Kardinaali Campeggin kerrotaan lausuneen, että hän kyllä omasta puolestaan sallisi tällaisen opetuksen, mutta koska myöntymys merkitsisi ennakkotapauksen syntymistä samanlaisia myönnytyksiä täytyisi tietysti tehdä muissakin maissa niin sellaista ei voida sietää.
   Luther lausui voiton johdosta: ”Minä iloitsen suuresti siitä, että olen saanut elää siihen hetkeen, jona Kristus niin suuressa kokouksessa ja hänen niin suurten tunnustajiensa toimesta julkisesti kirkastettiin tämän joka suhteessa erittäin oivallisen Tunnustuksen kautta. Näin on käynyt toteen sana: ‘Minä puhun sinun todistuksistasi kuningasten edessä’ (Ps. 119: 46), ja se toinenkin sana ‘enkä häpeään joudu’ on myös toteutuva.”
   Molemmat alkuperäiset Tunnustuksen kappaleet ovat katolilaisen vihan ansiosta hävinneet, mutta tallella olevat käsikirjoitukset ovat kuitenkin Tunnustuksen meille säilyttäneet.
   Entä vastustajat? Keisari oli valtiopäivien avajaispuheessa kehoittanut kumpaakin puolta esittämään käsityksensä. Katolilaiset eivät olleet valmistaneet, niinkuin luterilaiset olivat tehneet, mitään kirjallista esitystä. He arvelivat asian lykättävän valiokuntaan, jossa katolinen enemmistö sen kohtalon ratkaisisi. Paavilaiset olivat mielestään tulleet valtiopäiville luterilaisten syyttäjinä ja tuomareina. Ei muka tullut kysymykseenkään, että heitä kohdeltaisiin tasaveroisina luterilaisten rinnalla, heitä, jotka olivat vannoutuneet kaikessa sokeasti alistumaan paavin arvovallan alaisiksi. Luterilaisia sen sijaan sitoi Jumalan sanan voittama omatunto. Yhteisen pohjan sijasta oli näiden kahden joukon välillä silloittamaton kuilu.
   Paavilaiset olivat sitä mieltä, että luterilaiset oli vaikka pakkokeinoin palautettava takaisin paavin alaisuuteen. Samaa mieltä oli keisarikin, vaikka hän tahtoikin käytettäväksi ystävällisiä keinoja. Luterilaisten Tunnustus oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen. Tämä kiihoitti katoIilaisia jumaluusoppineita ja munkkeja kiivauteen. Tohtori Eck esitti Mainzin arkkipiispalIe, että koko asia haudattaisiin, koskapa Luther kannattajineen jo oli tuomittu; harhaoppiset surmattakoot! Säädyt olivat kysyttäessä sitä mieltä, että oli asetettava oppineista kokoonpantu valiokunta tutkimaan luterilaisen Tunnustuksen harhoja. Keisari suostui tähän; tutkimuksen tuloksiin oli kaikkien, keisarin itsensäkin alistuttava. Keisari odotti, että luterilaisetkin alistuisivat tähän.
    Maltillisen tutkimuksen asemesta ilmestyi monien muunteluiden jälkeen ”Roomalais-keisarillinen kumoamus”. On huomattava, että tämä asiakirja julkaistiin keisarin nimessä. Kirjoitus ei kuitenkaan nimestään huolimatta sisältänyt luterilaisten oppien kumoamista; se oli syytekirjoitus tai oikeammin sanottuna häväistyskirjoitus. Kumoamusta ei koskaan painettu, ainoastaan sen supistelma ilmestyi seuraavana vuonna.
   Kumoamus luettiin julki valtiopäivillä elokuun 3. päivänä. Luterilaiset nimittivät sitä alun alkaen ”Paavilliseksi kumoamukseksi”. Kumoamus ei ollut mikään vakava yritys Augsburgin tunnustuksen vääräksi osoittamiseksi. Sen merkitys supistuu siihen, että se on historiallinen todistuskappale, joka osoittaa, millainen käsitys katolisessa kirkossa silloin tosiasiallisesti vallitsi. Luther kirjoitti 1531: ” Jos se on niin kallisarvoinen ja taiten Raamattuun perustettu, niinkuin nuo pauhaten pöyhkeilevät, niin miksi se kaihtaa valoa? Mitä hyötyä on siitä, että tällainen julkisluonteinen asia salataan meiltä ja muilta? Jos se taas on vailla perustusta ja merkitystä, niin miksi Brandenburgin vaaliruhtinas asian alkuvaiheessa julki julisti, että meidän Tunnustuksemme on Raamatulla ja lujilla perusteilla kumottu? Eihän tämä hyvin perusteltu Kumoamus vieläkään ole tullut päivänvaloon; ehkäpä se vanhan Tannhäuserin kanssa uinuu Venus-vuoressa.
    Mitä keisariin tulee, niin hän tosin myöntää evankelisten monessa kohdin yhtyvän yleiseen roomalaisen kirkon kantaan. He hylkäävät eräät Saksan kansan keskuudessa liikkuvat jumalattomat opetukset. Kuultuaan Kumoamuksen heidän tulee palata kaikkien oikein uskovien yleiseen tähänastiseen käsitykseen; elleivät palaa, hän pyhän kristillisen kirkon ylimpänä valvojana ja suojelijana on velvollinen julkisesti suhtautumaan tähän asiaan virkansa ja omantuntonsa vaatimusten mukaan. Keisari siis vaati ehdotonta alistumista, vaatimustaan uhkauksin tehostaen.
   Pimeältä näytti nyt tulevaisuus luterilaisille. Lisäksi sodan synkät pilvet alkoivat nousta näkysälle. Näissä oloissa Luther ihmeellisesti vahvisti uhanalaisia veljiään. Hän kirjoitti mm.” ”Kristillisen opin luonteeseen kuuluu se, että sitä on pidettävä varmana ja että siitä on pidettävä kiinni. Jokaisen täytyy vakaumuksellisesti ajatella: Oppi on tosi ja varma; se ei petä. Mutta se sydän, joka jää tuumiskelemaan ja alkaa häilyä sanoen: ‘Ystäväiseni, uskotko sinä, että tämä on totta -’, ei ikinä ole tosi kristitty.” Mutta tätäkin voimakkaammin uskonpuhdistaja tuki uskonveljiään rukouksen voimalla. Veit Dietrich kirjoitti MelanchthoniIIe kesäkuun 30. päivänä, siis valtiopäivien aikana: ”Rakas Philipp, ette tiedä, kuinka kiinnostunut olen teidän menestymisestänne. Minä vannotan teitä Kristuksen tähden: älkää pitäkö tohtorin teille kirjoittamia kirjeitä hyödyttöminä. En voi kyllin ihmetellä tämän miehen ainoalaatuista hellittämättömyyttä, iloa, luottamusta ja toivoa näinä ankaran ahdingon päivinä. Päivä päivältä hän pitää niitä vireillä ahkerasti mietiskelemällä Jumalan sanaa. Ei mene päivääkään, ettei hän rukouksessa viettäisi vähintäinkin kolmea tuntia, jotka suuresti hedelmöittivät mietiskelyä. Kerran satuin kuulemaan hänen rukouksensa. Oi Herra, mikä henki, mikä usko puhuikaan hänen sanoistaan! Hän rukoili sellaisella kunnioittavalla hartaudella, että tunsi hänen puhuvan Jumalan kanssa, ja samalla sellaisessa uskossa ja luottamuksessa, jota isän tai ystävän kanssa puhuva ilmaisee. ‘Minä tiedän’, hän mm. sanoi, ‘että sinä olet meidän Isämme ja Jumalamme. Minä saan siis olla varma siitä, että sinä saatat häpeään ne, jotka vainoavat sinun lapsiasi. Ellet saata heitä häpeään, sinä olet samassa vaarassa kuin mekin. Onhan koko tämä asia sinun.’ Jonkin matkan päässä seisoessani minä kuulin hänen näin rukoilevan. Sen koommin minä en enää epäillyt, etteivätkö hänen rukouksensa osoittautuisi suureksi avuksi näiden valtiopäivien epätoivoisen vaikeassa tilanteessa. Tekin, opettajani, menettelisitte paljon paremmin tässäkin asiassa jäljittelemällä isäämme, tohtoria. Onnettomalla huolehtimisellanne ja hellyttävillä kyyneleillänne te yksinkertaisesti vain valmistatte surkeaa loppua sekä Itsellenne että meille kaikille, joita ei mikään muu tyydytä ja hyödytä kuin teidän menestyksenne.”
   Luterilaiset olisivat saaneet käytettäväkseen Kumoamuksen jäljennöksen, mutta varsin vaikein ehdoin. Melanchthon sanookin jäljennöksen saamisen mahdollisuudesta Puolustuksen esipuheessa: ”Meikäläiset eivät voineet saada asiaa toteutumaan muutoin kuin niin vaarallisin ehdoin, etteivät he voineet niitä hyväksyä” (s. 57). Ehtoihin kuului se, että luterilaisten täytyi tehdä sovinto katolilaisten ruhtinasten ja säätyjen kanssa, ja että he saivat käyttää Kumoamusta vain luottamuksellisesti, ei mitenkään julkaistavaksi; ellei ehtoja täytetä, neuvottelut katkeavat itsestään. Tämän jälkeen luterilaiset ilmoittivat keisarille vastaavansa Kumoamukseen, vaikkei heillä olekaan käytettävänä sen jäljennöstä he hankkivat sen tosin myöhemmin. Heillä oli kuitenkin Kumoamusta luettaessa tehdyt tarkat muistiinpanot. Kuitenkin käytiin ennen vastauksen laatimista katolilaisten kanssa neuvotteluja. Ponnisteluista huolimatta nämä ajautuivat karille. Evankeliset säädyt silloin, elokuun 29. päivänä, virallisesti päättivät toimittaa vastauksen Kumoamukseen, minkä jälkeen Melanchthon ynnä eräät muut ryhtyivät esitöihin.
   Syyskuun 20. päivänä Melanchthon oltuaan kaiken aikaa kosketuksissa työtovereihinsa sai valmiiksi Puolustuksen. Kaksi päivää sen jälkeen evankelisten asia otettiin esille valtiopäivien istunnossa. Keisari antoi evankelisille miettimisaikaa seuraavan vuoden huhtikuun 15. päivään; siihen mennessä heillä ei ollut lupa painattaa mitään eikä panna toimeen enempiä uudistuksia. Silloin aiottiin Puolustus esittää säädyille, mutta keisari kieltäytyi ottamasta sitä vastaan, näin katkaisten kaikki enemmät neuvottelumahdollisuudet. Avautui juopa katolilaisten ja evankelisten välille eikä se enää sen koommin mennyt umpeen.
   Syyskuun 23. päivänä Melanchthon lähti Augsburgista. Vielä matkalla ollessaan hän ryhtyi korjaamaan ja lisäämään Puolustusta. Työssä hyödytti häntä suuresti se seikka, että hänen oli katolilaisten suureksi harmiksi onnistunut saada käsiinsä Kumoamuksen täydellinen jäljennös. Puolustus, jossa vanhurskautusoppi esitettiin hyvin laajasti, ilmestyi yhdessä Augsburgin tunnustuksen kanssa huhti-toukokuun vaihteessa 1531.
   Puolustuksen esipuheessa sanotaan: ”Sittemmin julkaistiin muuan käskykirje, jossa vastustajat kerskailevat Raamatulla osoittaneensa vääräksi meidän Tunnustuksemme. Tästä saat siis nyt, lukija, Puolustuksemme. Siitä pääset käsittämään sekä vastustajien mielipiteet olemme näet tahtoneet esittää ne vilpittömässä mielessä että sen, kuinka he vastoin Pyhän Hengen selvää sanaa ovat hyljänneet eräät uskonkohdat, kuitenkaan kykenemättä Raamatun avulla horjuttamaan meidän käsityksiämme” (s. 58, 8 s.). Puolustus on siis toisaalta Kumoamuksen vääräksi osoittamista ja toisaalta Augsburgin tunnustuksen puolustamista.
   Mainittiin jo, että Puolustuksessa vanhurskautusoppi on erittäin laajasti esitetty. Voidaan sanoa, että se hallitsee koko teosta. Puolustuksen lopussa sanotaan: ”He moittivat meitä niiden julkisten pahennusten ja levottomuuksien tähden, joita meidän oppimme muka on synnyttänyt. Tähän aiomme vastata lyhyesti. Jos kootaan yhteen kaikki pahennukset, niin kuitenkin tämä ainokainen syntien anteeksiantamuksen opinkohta, se, että me lahjaksi, Kristuksen tähden uskon kautta saamme syntien anteeksiantamuksen, tuo mukanaan niin paljon siunausta, että se peittää varjoon kaikki vauriot. Juuri tämä alun alkaen taivutti Lutherin puolelle sekä meidän mieltymyksemme että monen sellaisenkin, joka nyt meitä vastustaa” (s, 240, 22 ss.).
   Erehtyisimme kuitenkin suuresti luullessamme Puolustusta tieteelliseksi, taidokkaaksi opinnäytteeksi. Tosin on oikeutetusti sanottu, että se on Melanchthonin Loci communes -teoksen rinnakkaisteos. Mutta sittenkin Puolustus on, samalla kun se on oppineisuuden näyte, todella elävän uskon tunnustus. Siitä huokuu kaikkialta huoli sielujen pelastuksesta. Sitä on tukittava sellaista taustaa vastaan, josta näkyy synnin, kuoleman ja lain kauhistusten ohella omistetun evankeliumin synnyttämä varma ja iloinen luottamus. Jumaluusoppineelta ja seurakunnanpaimenelta, joka ei ole eläytynyt Puolustuksen syvyyksiin, puuttuu jotakin ensiarvoisen tärkeää.
   Puolustuksen luonne on toisaalta jyrkkä, toisaalta hienotunteinen. jyrkkyyttä saavat osakseen katoliset jumaluusoppineet, nuo ”halpamaiset, veriset miehet”, niinkuin Melanchthon eräässä kirjeessään sanoo, jumaluusoppineet, jotka paavi Klemensin- häntä Luther sanoi ”pääkonnaksi” - johdolla omaksuivat leppymättömän asenteen kiihoittaen ja lujasti ohjissa pitäen keisaria. Lempeyttä sen sijaan osoitetaan keisarille ja ruhtinaille. Melanchthon kirjoittaa esipuheessaan mm.” ”Olen kirjoittanut mahdollisimman maltillisesti. Sen varalta, että jokin sanonta tuntuu ankarahkolta, täytyy minun etukäteen huomauttaa, että minä taistelen niitä jumaluusoppineita ja munkkeja vastaan, jotka kirjoittivat Kumoamuksen, en keisaria ja ruhtinaita vastaan, joita minä, niinkuin minun pitääkin, kunnioitan” (s. 58, 13). Kumouksen kirjoittajat ovat ”häikäilemättömiä sofisteja”, ”kehnoja, kokemattomia jumaluusoppineita”, ”aaseja”. Kaikesta huolimatta Melanchthon kuitenkin luonteensa mukaisesti jättää sovinnon oven ainakin raolle. Hän kirjoittaa, niin ikään esipuheessaan: ”Minun tapoihini on aina, mikäli suinkin mahdollista, kuulunut opin tavanmukaisen muodon säilyttäminen, että sovinto joskus olisi helpompi toteuttaa. Nytkään en siitä paljon poikkea, vaikka täydellä syyllä voisin vieroittaa aikamme ihmiset kauemmaksikin vastustajien mielipiteistä” (s. 58, 11).
   1537 Puolustus juhlallisesti julistettiin luterilaisen kirkon tunnustuskirjaksi.

SCHMALKALDENIN USKONKOHDAT YNNÄ PAAVIN VALTA JA YLIHERRUUS

Uskonpuhdistuksen alkuunpanijat olivat vuosien varrella tuon tuostakin ehdottaneet, että kutsuttaisiin koolle yleinen kirkolliskokous. Augsburgissa annettiinkin lupaus sellaisen pikaisesta kokoontumisesta. Vihdoin viimein lähetettiin kutsu kirkolliskokoukseen, joka oli pidettävä Mantovassa, pohjois-Italiassa, keväällä 1537. Siellä oli aikomus lopullisesti hävittää luterilainen harhaoppisuus. Luther aavisti, ettei kokouksessa keskusteltaisi opillisista kysymyksistä, varsinkaan autuuttavasta uskosta, vaan toisarvoisista, ulkonaisista asioista, ja että se siis ei tuottaisi toivottua tulosta. Kirkko on rappiotilassa, piispat ja tuomioherrat eivät välitä ihmisten sieluista eivätkä salli Kristuksen puhua omille lampailleen. ”Minua hirvittää ja minä olen peloissani, sillä hän varmaan kerran on Saksan maan menoksi pitävä enkelten kirkolliskokouksen ja hävittävä meidät kaikki tyynni yhtä perinpohjaisesti kuin Sodoman ja Gomorran, koska me tällä kirkolliskokouksellamme häntä niin ilkeästi ivailemme” (s. 245, 11). Todellisia tuloksia ei paavin johtamasta valan velvoituksin hänelle kuuliaisten piispojen kirkolliskokouksesta ole, kokouksesta, joka kutsutaan koolle nimen omaan luterilaisuuden tuhoamista varten, kokouksesta, jossa asianosaiset ovat tuomareina. ”Paavi mieluummin päästää koko kristikunnan tuhoutumaan ja kaikki sielut joutumaan kadotukseen kuin sallii edes vähäistä itsensä ja joukkonsa parantamista ja hirmuhallituksensa rajoittamista” (s. 243, 3). Pyhästä vihasta paavia kohtaan hehkuen Luther näihin aikoihin häntä ahdistava sairaus tuntui ennustavan pikaista kuolemaa määräsi hautakirjoituksekseen sanat: ”Pestis eram vivus, moriens ero mors tua, Papa”, - Eläessäni olin sinulle rutto, kuollessani olen oleva, paavi, kuolemasi.
   Luterilaisia hallitsi luja, sovitteluihin taipumaton mieliala. He asettuivat odottavalle kannalle. He päättivät mennä kirkolliskokoukseen, jos heidät sinne kutsutaan, mutta pysyä siitä poissa, jos heidät sinne haastetaan. Kutsun he aikoivat ottaa vastaan julkaisemalla julkisen vastalause en, jossa he ilmoittavat, etteivät tule suostumaan muuhun kirkolliskokoukseen kuin sellaiseen, joka on yleinen, vapaa, hurskas, kristillinen ja puolueeton, ja johon valitaan hurskaita, oppineita, puolueettomia ja luottamustanauttivia miehiä, kykeneviä tutkimaan uskonnollisia ristiriitoja Jumalan sanan mukaan. Toisaalta ajateltiin vastakokouksenkin koolle kutsumista ja sellaisten uskonkohtien muovailemista, jotka kaikki voisivat hyväksyä ja yksimielisinä puolustaa. Vastakokouksen pitämistä kuitenkin pidettiin ennenaikaisena, jopa lahkolaisuuden merkkinä. Vähimmäismääräisten uskonkohtien muovailemiseen Luther ryhtyi syksyllä 1536 ja vuoden lopulla hän neuvotteli työtoveriensa kanssa niiden johdosta. Muut hyväksyivät varauksitta Lutherin luonnoksen paitsi Melanchthon, joka oli valmis myöntämään paaville johtoaseman, kunhan tämä vain sallii evankeliumia saarnattavan. Asiaan puuttui mm. Saksin vaaliruhtinas, joka alun perin oli hankkeessa mukana. Eräässä Lutherille kirjoittamassaan kirjeessä hän lausuu, että jos paaville maisteri Philippin ehdotuksen mukaan rauhan vuoksi myönnetään oikeus hallita meitä, meidän piispojamme, meidän seurakunnanpaimeniamme ja saarnaajiamme, me asetumme vaaralle alttiiksi, me, jotka Jumala juuri on vapauttanut babylonialaisesta vankeudesta. Melanchthonin täytyi tällä kertaa peräytyä kovan vastustuksen tähden, mutta rauhasta Roomaan päin hän yhä unelmoi. ”jos paavi sallisi evankeliumin”. Tämän johdosta Andreas Osiander huomautti.. ”Toisin sanoen: jos perkele muuttuisi apostoliksi”.
   Helmikuussa 1537 kokoontui Schmalkaldeniin, lähelle Erfurtia, paljon jumaluusoppineita ja valtiovallan edustajia, joista Saksin vaaliruhtinas oli johtavassa asemassa. Hänen toiveensa oli, että Lutherin Uskonkohdat täällä virallisesti tunnustettaisiin ja että sen allekirjoittaisivat kaikki luterilaiset ruhtinaat, säädyt ja jumaluusoppineet. Toive ei kuitenkaan toteutunut. Lutherin tunnustus oli siksi jyrkkä kaikkiin suuntiin, että oli enemmän kuin todennäköistä, että eräät piirit eivät sitä allekirjoittaisi. Sehän ei ainoastaan sisältänyt jyrkkää kannanottoa ainoastaan reformoituun ja paavilaiseen suuntaan, vaan myös vääriä veljiä vastaan, niinkuin hän Uskonkohtiensa esipuheessa mainitsee. Varsinkin Herran ehtoollisen kohdasta muodostui kompastuskivi. Melanchthonkin oli yksityisesti Lutherin muovailua vastaan tässä asiassa, vaikkakaan hän ei tuonut kantaansa julkisuuteen.
   Schmalkaldenissa oli jumaluusoppineiden ensimmäisenä tehtävänä sekä Augsburgin tunnustuksen että sen Puolustuksen tarkistus ja nimikirjoituksin niihin tunnustautuminen, mikä tapahtuikin. Mutta kun kummassakaan tunnustuksessa ei ollut mitään paavinvaltaa käsittelevää kohtaa, valtiovallan taholta lausuttu vaatimus tämän aukon täyttämisestä tyydytettiin siten, että Melanchthonin tehtäväksi annettiin kysymystä koskevan tutkielman kirjoittaminen. Mitä tulee Lutherin Uskonkohtiin, ei niiden esittämisestä kokoukselle tullut mitään. Oli nimittäin pelättävissä, että niiden allekirjoittaminen merkitsisi valtiollisen Schmalkaldenin liiton hajoamista. Näin politiikka saneli ratkaisun. Kuvaavaa kuitenkin on, että kun Augsburgin tunnustuksen ja sen Puolustuksen allekirjoitti 32 jumaluusoppinutta, Lutherin Uskonkohtien alle ilmestyi 44 nimeä. Lutherin Uskonkohdat siis, vaikkakaan ne eivät saaneet virallista vahvistusta, murtautuivat voimakkaasti esiin; siihen riitti uskonpuhdistajan nimi ja hänen teoksensa iskevä voima. Eiväthän Lutherin katekismuksetkaan ole saaneet mitään virallista vahvistusta, mutta siitä huolimatta niillä on sijansa luterilaisen kirkon tunnustuskirjojen kokoelmassa.
   Schmalkaldenin Uskonkohtien merkitys on se, että siinä pannaan teljet sekä reformoidulle että salakalvinilaiselle katsomukselle. Edelleen sitä on pidettävä Ausburgin tunnustuksen mitä arvovaltaisimpana selityksenä. Se olikin tosiluteriIaisten voimakkaana tukena seuraavien vuosikymmenien vaikeissa opillisissa kiistoissa.
   Niinkuin mainittiin, annettiin Melanchthonin tehtäväksi kirjoittaa paavin ylivaltaa käsittelevä tutkielma. Varsin lyhyessä ajassa hän suorittikin saamansa tehtävän, ja välittömästi tämän jälkeen säädyt sen hyväksyivät ja jumaluusoppineet sen allekirjoittivat, vaikkakaan tästä ei mitään päätöstä ole olemassa. Tässä tutkielmassa Melanchthon yllättävästi kokonaan seuraa Lutherin tämän Uskonkohdissa esittämää kantaa kiistäen paavilta ylivallan iure humano, inhimillisen oikeuden mukaan. Hänen, ainaisen sovittelijan, täytyi myöntyä sen voimakkaan paavinvastaisen mielialan mukaan, joka Schmalkaldenissa silloin vallitsi. On luultavaa, että hän oli kuullut siitä ankarasta arvostelusta, jonka hänen paavinvaltaa koskeva varauksellinen Lutherin Uskonkohtien allekirjoituksensa oli saanut. Hän kirjoitti näihin aikoihin Justus Jonakselle: ”Minä olen kirjoittanut tämän [kirjoitelman] jonkin verran terävämmin kuin oikeastaan olisin halunnut tehdä”. Schmalkalden merkitsi Melanchthonille täyttä tappiota. Ehtoollisasiassa hän oli tahtonut sovitella etelään päin, mutta Lutherin Uskonkohtien runsas allekirjoittajien joukko näytti toista väriä. Ja nyt paavinvallan asiassa hänen täytyi luopua kannastaan Roomaan päin: hän julistaa paavin vastakristukseksi, Kristuksen todellisten tunnustajien julmaksi vainoojaksi, josta täytyy pysyä kokonaan erossa!
   On kummallista, mutta totta, että vain kaksitoista vuotta sen jälkeen kuin tutkielma oli julkaistu sekä latinaksi että saksankielisenä käännöksenä ja Melanchthon merkitty sen tekijäksi tämä teos (Stolzin ja Aurifaberin laitoksessa) merkitään ”oppineiden” tekemäksi, ja että jopa Yksimielisyyden kirja v:lta 1580 vielä esittää tutkielman saksankielestä latinaksi käännettynä! ”Schmalkaldeniin kokoontuneiden jumaluusoppineiden” kirjoittamaksi. Asia selittyy siten, että maisteri Dietrichin valmistama saksannos esitettiin virallisessa kokouksessa ja siitä tuli siis virallinen teksti.
   Tunnustuskirjamme käsittävät tutkielman Lutherin Uskonkohtien liitteeksi. Eräät tutkijat pitävät tätä erehdyksenä, sillä tutkielman piti muka oleman Augsburgin tunnustuksen ja sen Puolustuksen liitteenä. Tähän on sanottava, että tutkielma rakentuu täydellisesti Uskonkohdille ja että, jos tahdotaan puhua Augsburgin tunnustuksen ja sen Puolustuksen liitteestä, sellaiseksi voidaan käsittää Lutherin Uskonkohdat ynnä siihen oleellisesti liittyvä tutkielma.