Luterilaista uskoa

Erkki Koskenniemi, pastori

erkki.koskenniemi@gmail.com

A.E.Koskenniemen johdannot luterilaisiin tunnustuskirjoihin (Tunnustuskirjat, 1948)

 
Osa 4
​​

Osa 1 - osa 2 - osa 3- osa 4 - osa 5

 





ANTINOMINEN KIISTA

Synergismi sekoitti onnettomalla tavalla luonnon ja armon. Majorilaisuus taas hämmensi, niinkuin vast’ikään osoitettiin, vanhurskautuksen ja pyhityksen, Kristuksen meidän edestämme ja Kristuksen meissä. Kumpikin tehosti tekojen vanhurskautta suureksi uhkaksi kirkolle. Antinomilaisuus on kolmas rengas tässä ketjussa. Luther sanoo, että kirkossa sekä laki että evankeliumi on pidettävä voimassa ja saarnattava; evankeliumi edellyttää lakia ja on ilman sitä tarkoitukseton. Jos lakia halveksitaan, ei evankeliumikaari puhtaana pysy. Jos lain kimppuun hyökätään vaikka evankeliumin kunnian tähden, niin evankeliumi siitä enemmän kärsii. Luther samoin lausuu antinomilaisia käsittelevässä kirjoituksessaan 1539 Agricolasta ja hänen tapaisistaan: ”Näiden henkien avulla perkele ei pyri ryöstämään meiltä lakia, vaan lain täyttäjän, Kristuksen.” ja samassa kirjoituksessa hän sanoo: ”Saatana tahtoo minusta yhäti tehdä heikäläisen [antinomilaisen], ja varmaan minä saisin, jos olisin kuollut Schmalkadenissa, ikuisesti olla nimettynä heidän suojeluspyhimyksekseen.”
   Antinomilaisuus nosti päätään luterilaisessa kirkossa molemmin puolin Lutherin kuolemaa. Varhaisemman antinomilaisuuden alkuunpanija oli Lutherin ja Melanchthonin ystävä, uskonpuhdistuksen alkuvaiheissa mukana ollut Wittenbergin yliopiston opettaja, sittemmin Berlinin superintendentti Johannes Agricola. Luonteeltaan hän oli häikäilemätön. Vuodesta 1525 alkaen hän ilmaisi antinomilaisen kantansa aiheuttaen paljon häiriötä. Luther sanoi, että kukaan paaveista ei ole häntä kiusannut niin paljon kuin Agricola.
   Agricola väitti, että katumusta ei synnytä laki, vaan evankeliumi, joten kristillisessä kirkossa ei sovi lainkaan saarnata lakia. ”Kymmenen käskyä kuuluu raastupaan eikä saarnastuoliin. Kaikki ne, jotka ovat tekemisissä Mooseksen kanssa, menevät varmasti perkeleen huomaan. Hirteen Mooseksineen!”
    Pian Agricola sai mielestään hyvän tilaisuuden hyökkäykseen. Melanchthon näet oli erääseen seurakuntien tarkastajille kirjoittamaansa opastukseen kirjoittanut mm: ”Koska Kristus opetti parannusta ja syntien anteeksiantamusta, on seurakunnanpaimenien samoin opetettava näitä seurakunnilleen. Nykyään on yleistä puhua paljon uskosta, mutta ilman parannuksen saarnaa ei voida ymmärtää, mitä usko on”. Tähän Agricola vastasi kirjoittamalla lapsille tarkoitetun teoksen, jossa oikean parannuksen opetettiin syntyvän evankeliumista, samanaikaisesti parjaten Melanchthonia evankeliumin opin turmelemisesta. Lutherin ym. läsnä ollen järjestettiin 1527 näiden kahden miehen välinen keskustelu kysymyksestä, edellyttääkö usko parannusta. Luther sai toistaiseksi aikaan sopimuksen: erotettiin toisistaan yleinen usko ja vanhurskauttava usko; parannus edellyttää yleistä uskoa Jumalaan, mutta vanhurskauttava usko edellyttää lain synnyttämiä omantunnon kauhuja.
   Näin vain toistaiseksi. Kymmenen vuotta myöhemmin Agricola, tällä kertaa nimettömänä, jälleen toi esiin antinomilaisuutensa, tällä kertaa myös Lutheria vastaan hyökäten. Luther vaati, että häneltä evättaisin luento-oikeus yliopistossa. Agricola peruutti julkisesti harhansa palatakseen siihen ennen pitkää. Uudelleen hän lupasi peruuttaa, mutta tällä kertaa hän ei päässyt yhtä vähällä kuin ennen. Hänen täytyi pyytää Lutheria muovailemaan peruutuksen. Sen Luther tekikin julkaisemalla 1539 julkisen, ”eislebeniläiselle tohtorille ja saarnaajalle Caspar Güttelille” osoitetun ”Antinomilaisia vastaan” -nimisen kirjasen; tämä kirjanen oli itse asiassa kiivas hyökkäys Agricolaa vastaan. ”He ovat suunnitelleet itselleen uuden menetelmän: ensin on saarnattava armoa ja sen jälkeen vihan ilmestymistä, ettei todellakaan tarvitsisi kuulla eikä lausua laki -sanaa. Tämä on nukenkehto; tähän he mieltyen mieltyvät. He eivät huomaa, että Paavali aloittaa osoittamalla taivaasta ilmestyvään Jumalan vihaan ja tekee koko maailman syntiseksi ja Jumalan edessä velalliseksi. Todistaa erikoisesta sokeudesta ja typeryydestä se, että he luulevat ‘vihan ilmestymistä’ joksikin muuksi kuin laiksi, mikä on mahdotonta; sillä juuri se on tunnettu laki. Paavali sanoo: Laki saa aikaan vihaa. Todellakin suurta viisautta: poistavat lain, mutta kuitenkin opettavat vihan ilmestymistä!”
 Kaikki yritykset vaikuttaa Agricolan palauttamiseksi raukesivat tyhjiin. Vähää ennen kuolemaansa hän kirjoitti: ”Mitä evankeliumi saarnaa? Siihen vastataan: Evankeliumi saarnaa parannusta ja syntien anteeksiantamusta”. Hän harhaansa, niinkuin moni muu huomiota herättänyt harhaopettaja. Luther katkaisi kaikki suhteensa häneen ja hänen kannattajiinsa.
  Agricolan suuri harha oli se, että hän sekoitti keskenään lain ja evankeliumin. Ehdottomana tämän perusharhan seurauksena oli harhaantuminen muissakin opinkohdissa. Vanhurskautuksesta hän opetti siten, että se on parannuksen seurauksena, mikä vuorostaan johtuu rakkaudesta Jumalaan. Parannus taas on Agricolan mukaan sitä, että sydän kokee sen Jumalan rakkauden, joka kutsuu meitä Kristuksen tykö ja lahjoittaa meille hänen armonsa, kääntyy, omistaa Jumalan armon, kiittää häntä, joka on häntä niin armollisesti säästänyt, alkaa katua ja on sydämestään murheellinen syntiensä tähden, tahtoen niistä luopua, ja hylkää entisen syntielämänsä. ”Tämä on parannusta”, sanoo Agricola, ”uuden syntymisen ensimmäinen vaihe, Pyhän Hengen todellinen puhaltaminen ja henkäisy. Sitten sydämen valloittaa sellainen sydämellinen luottamus Jumalaan, että hän antaa sen hulluuden anteeksi eikä ole vihainen, koska se ei tietänyt parempaa. Se päättää tästä lähin olla milloinkaan tekemättä syntiä tai jotakin sellaista, j olla se käyttäytyisi sopimattomasti; näin se unohtavaisena osoittautuisi arvottomaksi saamaansa siunaukseen. Edelleen se toimii pelossa ja vapistuksessa autuutensa säilyttämiseksi. Tämä on syntien anteeksiantamus.”
   Tällainen on Agricolan oppi kääntymyksestä. Ensimmäisenä kivenä siinä on sekä Jumalan rakkauden kokeminen että tämän rakkauden kiitoksella omistaminen. Katumus edellyttää tätä kiitoksella omistamista. Sitten, kolmanneksi, seuraa sydämellinen luottamus siihen, että Jumala unohtaa meidän hulluutemme. Täten ilmaantuu ”parannuksen” jälkeen toinen osa, syntien anteeksiantamus. Täysin epäselväksi jää, mille kohdalle tässä ihmeellisessä rakennelmassa vanhurskautus sijoittuu. Epäselväksi jää kaikki muukin. Ennen kaikkea on sanottava tästä opista, että se tekemällä seurauksesta syyn ja päinvastoin lähenee roomalaista ja samalla puhdasta inhimillistä käsitystä. Ei ole mikään sattuma, että Agricola joutui paavilaisten kanssa muovailemaan Augsburgin Interimiä, jossa se, mikä on luterilaisuudessa oleellista, syrjäytettiin.
   1540 Agricola karkoitettiin Wittenbergistä. Sen jälkeen piti Luther viimeisen suuren tilaisuuden antinomilaisten vastustamiseksi. Tämän edellä hän jätti kansleri Brückille tiedonannon, jossa hän Agricolasta sanoo, että tämä ei siedä kuolettavaa, vihastuvaa, syyttävää, peljästyttävää ja tappavaa lakia; hän peittää perisynnin ja opettaa lakia ainoastaan tulevia tekosyntejä vastaan, ollen sitä mieltä, että kyllä hänkin lakia saarnaa. Sokeuksien sokeutta on, Luther kirjoittaa, että ei tahdota saarnata lakia ilman ja ennen evankeliumia. Kuinka on mahdollista saarnata syntien anteeksiantamusta, ellei sitä ennen ole olemassa mitään syntejä? Kuinka voi julistaa elämää, ellei sitä ennen ole kuolemaa? Ja kuinka voimme saarnata synneistä ja tuntea nämä synneiksi, ellei laki niitä ilmoita? Evankeliumi ei oman virkansa mukaisesti sano, kuka on syntinen ja mikä on syntiä. Se kyllä ilmoittaa, että täytyy olla olemassa vaikea vamma, koska näin vahva lääke on tarpeen, mutta se ei nimeä syntiä, laki vain sen tekee.”
    Yksimielisyyden ohje sanoo evankeliumin säilyttämisestä huolehtien: ”Koska lain ja evankeliumin toisistaan erottaminen luo erikoisen kirkasta valoa Jumalan sanan oikein erottamiseen ja pyhien profeettojen ja apostoli en kirjoitusten niiden oman luonteen mukaiseen selittämiseen ja ymmärtämiseen, on siitä erikoisen huolellisesti pidettävä kiinni, niin ettei näitä kahta oppia sekoiteta toisiinsa tai evankeliumista tehdä lakia, jolla Kristuksen evankeliumi pimentyy, murheenalaisilta omiltatunnoilta ryöstetään heidän lohdutuksensa, joka heillä muussa tapauksessa pyhästä evankeliumista on, kun sitä selvästi ja puhtaasti saarnataan, ja jonka turvin he vaikeimmissakin koettelemuksissa voivat kestää lain kauhistukset” (502, 1). Ohje varoittaa lain ja evankeliumin toisiinsa sekoittamisesta. ”Että näitä kahta, lain ja evankeliumin oppia ei hämmennettäisi ja toisiinsa sekoitettaisi eikä pantaisi toisen tehtäväksi sitä, mikä kuuluu toiselle - sillä siten helposti Kristuksen ansio ja hyvät teot joutuvat pimentoon ja evankeliumista tulee jälleen lain oppi, niinkuin on käynyt paavikunnassa, ja siten kristityiltä ryöstetään se lohdutus, joka heillä lain kauhistuksien voittamiseksi evankeliumista on, ja niin avautuu kirkossa jälleen ovi paavilaisuudelle -, niin on mitä uutterimmin opetettava ja säilytettävä todellista, varsinaista lain ja evankeliumin välistä eroa” (506, 27).  
 
Lutherin kuoleman jälkeen antinomilaisuus virisi eloon uudessa muodossa, siinä, jota käsitellään Täydellisen selityksen 6. luvussa. Sen pääasialliset edustajat olivat Andreas Poach, pastorina Erfurtissa ja lopuksi lähellä Jenaa, ja Anton Otto, pastorina Nordhausenissa. Nämä saivat vastustajikseen tunnetut jumaluusoppineet Mörlinin, Flaciuksen ym. Eräässä synodissa hyljättiin Majorin kannattajan Meniuksen oppi. Siellä lausuttiin käsitys, että vaikka lain opin kannalta onkin myönnettävä, että hyvät teot ovat välttämättömät autuutta silmälläpitäen, on kuitenkin olemassa monta pätevää syytä, joiden vuoksi sitä sanontaa on vältettävä.
   Tästä aiheutui niinsanottu toinen antinomilaisriita. Flacius, Mörlin ja aluksi myös Amsdorf olivat synodin päätöksen kannalla, Poach asettui vastarintaan, Poachin mukaan lailla ei ole mitään autuuden lupausta. Täydellisinkin lain täyttäminen on vain palkkaa ansaitsematon velvollisuuden täyttäminen ja siitä on seurauksena vain rangaistukseen joutumattomuus. Tämä ei kuitenkaan, sanoi Poach, koske sitä laintäyttämistä, jonka Kristus suoritti meidän puolestamme, sillä Kristus ei ollut velvoitettu täyttämään lakia. Hän täten meidän sijastamme suoritti hyvityksen jumalalliselle oikeudelle; nyt vanhurskaus voidaan lukea meidän hyväksemme iankaikkiseksi elämäksi. Otto sen sijaan teki erotuksen lain hengellisen ja yhteiskunnallisen tehtävän välillä; laki hengellisen tehtävänsä puolesta aiheuttaa synnin tuntemusta, yhteiskunnallisen tehtävänsä puolesta se pitää kurissa vanhaa ihmistä ja hillitsee vastahakoisia. Hyviin tekoihin ei lakia ensinkään tarvita; ainoastaan usko välimieheen, Kristukseen, on välttämätön sekä vanhurskautukseksi että hyvien tekojen syntymiseksi. ”Kristittyjen suurin taito on olla tietämättä mitään laista ja olla tuntematta lakia,” sanoi Otto Lutheria lainaten.
   Nämä miehet vastustivat lain kolmatta käyttöä sikäli kuin laista tehdään hyvien tekojen vaikutin; varsinaisesti ei heitä voida sanoa antinomilaisiksi. Oton vanavedessä kulki suunta, jonka keskuudessa uusiutuivat Agricolan harhat; siinä opetettiin mm. seuraavia asioita. Laki ei opeta hyviä tekoja eikä sillä saa kehoittaa hyviin tekoihin. Mooses ei tietänyt mitään meidän uskostamme. Evankeliumin saarnaajat eivät saa saarnata lakia, vaan ainoastaan evankeliumia. Uskova kristitty ei saa tehdä kerrassaan mitään, ei hyvää eikä pahaa; hän on kaiken kuuliaisuuden yläpuolella. Profeettojen nuhdesaarnat eivät ensinkään kuulu kristityille. Laki ei kuulu saarnastuoliin, vaan raastupaan. Lain kolmas käyttö on rienausta jumaluusopissa. Ei kukaan voi tulla autuaaksi, jos lain kolmas käyttö on totta.
   Näistä väitteistä keskusteltiin Altenburgissa vuosina 1568 ja 1569. Näihin voidaan vielä lisätä seuraavat oudot väitteet. Kristityt eli uudestisyntyneet ovat jumalallistetut, jopa he ovat itse Jumala eivätkä he voi tehdä syntiä. Ei Jumala ole antanut sinulle sanaansa sitä varten, että sinä sen kautta tulisit autuaaksi; se, joka ei Jumalasta etsi muuta kuin autuutta, etsii aivan yhtä paljon kuin täi syyhystä. Kristityt kaikkine hyvine tekoineen ovat perkeleen omia. Apostoli Paavalin puhe lain hengellisestä käytöstä kuuluu muka ainoastaan vanhurskautettaville eikä jo vanhurskautetuille. Myös Wittenbergin filippiläisten keskuudessa opetettiin, että evankeliumi, sanan ahtaammassakin merkityksessä on parannuksen sana. Tämä käsitys perustui Melanchthonin myöhempään paikoitellen epäselvään opetukseen evankeliumista parannuksensaarnana.

SALAKALVINILAINEN KIISTA

Yksimielisyyden ohje on kaikilta kohdiltaan yksinkertaisesti vain Lutherin opetusten toteamista. Ne monet ja monenlaiset kiistat, jotka sekä Lutherin eläessä että varsinkin hänen kuoltuaan järkyttivät luterilaista kirkkoa, olivat loppujen lopuksi omiaan osoittamaan, että Lutherin opetus kaikessa piti paikkansa, toisin sanoen, että hän opetti vain sitä iankaikkista, Jumalan sanaan perustuvaa totuutta, jonka täytyy pysyä kohdallaan. Isät oppivat yhä paremmin huomaamaan, että he opettaessaan Lutherin opetuksen mukaisesti eivät seuranneet ihmistä, vaan Jumalan sanaa. Samoinhan ne, jotka seurasivat Paavalia, eivät seuranneet ihmistä, vaan Kristuksen seuraajaa. -1. Kor. 11: 1. Yksimielisyyden ohjeen 7. ja 8. luku ihmeteltävästi osoittavat, että Lutherin opetus Herran ehtoollisesta ja Kristuksen persoonasta on täysin raamatullista. 7. luku opettaa Kristuksen ruumiin ja veren perusolemuksenomaista ja todellista läsnäoloa ehtoollisessa; näiden sakramentillinen yhtymys leivässä ja viinissä ja niiden kanssa ja ohella on todellinen, vaikkakin ylimaailmallinen. 8. luvussa taas on puhe Kristuksen persoonasta, hänen molempien luontojensa persoonallisesta yhtymyksestä sekä näiden luontojen keskinäi  - sestä yhteydestä ja erikoisesti jumalallisen luonnon osuudesta inhimilliseen luontoon. Varsinkin on tarkoituksena osoittaa –  Zwinglin ja Calvinin mielipiteitä vastaan –  että Kristuksen ruumiin ja veren läsnäolo ehtoollisessa on sopusoinnussa Kristuksen inhimillisen luonnon ynnä hänen Isän oikealla puolella istumisen kanssa.
   Nämä molemmat luvut liitettiin Yksimielisyyden ohjeeseen siinä tarkoituksessa, että ne vieraat käsitykset, joita Lutherin kuoleman jälkeen oli pesiytynyt seurakuntiin ja kouluihin, häviäisivät. Nämä vieraat käsitykset tunnetaan salakalvinilaisuuden nimellä. Kalvinilaisuudella ei tässä tarkoiteta, niinkuin nykyään, Calvinin oppia kokonaisuutena, jossa huomattavana tekijänä on ns. kaksinkertaisen edeltämääräämyksen oppi – toiset on määrätty autuuteen, toiset kadotukseen  – vaan hänen ehtoollisoppiaan, jonka hän itse 1549 kiteytti Consensus Tigurinus nimityksellä tunnettuun tunnustuskirjaan, jossa hän selittää ehtoollisopissa yhtyvänsä Zwingliin. Tätä tunnustusta, jonka Sveitsi, Ranska, Hollanti ja Englanti hyväksyivät, koetettiin voimakkaasti saada kaikkien protestanttien yhteiseksi tunnustukseksi. Luterilainen Saksa oli tässä suhteessa ankarasti painostettuna. Monin paikoin siinä onnistuttiinkin. Propaganda oli niin tehostettua, että, niinkuin Yksimielisyyden ohje (512, 6) sanoo, ”tällaisen mahtavan ja hurmaavan puheen ansiosta moni huomattava henkilö joutui petetyksi.” Sakramenttilaisten zwingliläisten, kalvinilaisten ja salakalvinilaisten kasvava vaikutus aiheutti 7. ja 8. luvun liittämisen Yksimielisyyden ohjeeseen.
    Calvin syntyi 1509 Ranskassa, mutta vaikutti pääasiallisesti Sweitsissä ja etelä-Saksassa. Hän solmi suhteita Lutheriin ja varsinkin Melanchthoniin. Lutheria hän suuresti ihaili. Ehtoollisopissaan hän täydellisesti kielsi Kristuksen ruumiin ja veren todellisen läsnäolon ehtoollisessa: Kristus on ylösnousemuksensa jälkeen paikallistunut taivaaseen. Mutta tämän ohessa hän käytti erehdyttävästi luterilaisia sanontoja. Tästä Yksimielisyyden ohje sanoo: ”Vaikka eräät sakramenttilaiset pyrkivät käyttämään sanontoja, jotka hyvin läheltä sivuavat Augsburgin tunnustuksen ja sitä kannattavien seurakuntien esitystapaa, ja tunnustavat, että uskovat pyhässä ehtoollisessa todella saavat Kristuksen ruumiin, mutta jotka heitä pakotettaessa tarkasti, vilpittömästi ja selvästi ilmaisemaan käsityksensä, kaikki selittävät mielipiteensä olevan, että Kristuksen todellinen, perusolemuksellinen ruumis ja veri on ehtoollisesta itse asiassa yhtä kaukana kuin korkein taivas maasta.  –  – Heidän käsityksensä mukaan Kristuksen ruumis on täällä maailmassa läsnäolevana ainoastaan respectu fidei, toisin sanoen: meidän niin näkyvien merkkien kuin saarnatun sanankin eloonherättämä uskomme kohottautuu ja nousee yli kaikkien taivasten, siellä todellisesti ja perusolemuksenomaisesti saaden ja nauttien, tosin vain hengeIlisellä tavalla, Kristuksen taivaassa läsnäolevan ruumiin, jopa Kristuksen itsensä kaikkine hyvine tekoineen.” (511, 2 s.). Calvin sanoo itse tunnustuksessaan: ”Kristusta, mikäli hän on ihminen, ei ole etsittävä mistään muualta kuin taivaasta eikä muulla tavalla kuin sydämellä ja uskon ymmärryksellä; mieletöntä ja Jumalatonta taikauskoa siis on sulkea hänet näihin maallisiin aineisiin”.     
   Niinkuin mainittiin, sai Calvinin ehtoollisoppi yhä kasvavaa kannatusta luterilaisilla alueilla, varsinkin etelä-Saksassa; Saksin vaaliruhtinaskunnassakin luterilaiset jumaluusoppineet ja monet vaikutusvaltaiset maallikotkin siihen salaa suostuivat. Näitä sanottiin salakalvinilaisiksi, koska he kaikesta huolimatta tunnustautuivat Augsburgin tunnustukseen ja sanoivat itseään tosiluterilaisiksi. Melanchthonia on pidettävä salakalvinilaisuuden isänä. Calvin julkisesti sanoi häntä liittolaisekseen ja oli kirjeenvaihdossa hänen kanssaan.
   Alussa Melanchthon oli ehtoollisopissa Lutherin kannalla ja hän sanoi Lutherin käsitystä kirkon alkuperäiseksi käsitykseksi. Vielä 1529 hän sanoi mieluummin kuolevansa kuin sallivansa kalvinilaisen opin seurakuntia saastuttavan. Augsburgin tunnustuksen ehtoollisoppiin hän varauksitta yhtyi. Samassa mielessä hän allekirjoitti Schmalkaldenin uskonkohdat. Muutamia kuukausia ennen kuolemaansa hän tunnusti, että Kristus on perusolemuksenomaisesti läsnä ehtoollisessa ja että hänet totisesti annetaan niille, jotka ottavat vastaan leivän ja viinin. Näin julkisesti, pitkin matkaa; mutta yksityisesti toisin. Silloin hän antoi ”oman filosofiansa”, niinkuin Lutherin oli hänestä tapana sanoa, olla määräävänä, ja niin hän toisin ajoin kallistui Lutheriin, toisin ajoin Calviniin; joskus hän oli taipuva pitämään asetussanoja vertauskuvallisina, Kun Wilrttenbergin uskonpuhdistaja Johann Brenz 1559 julkaisi ”Württenbergin jumaluusoppineiden tunnustuksen”, jossa tunnustetaan Kristuksen ruumiin ja veren todellinen läsnäolo ehtoollisessa ja niin ikään Kristuksen kaikkialla-läsnäolo hänen inhimillisenkin luontonsa puolesta, niin Melanchthon eräässä kirjeessään leimasi tämän opin ”mahdottomaksi ja typeräksi”.
   Nykyaikana on todettu, että Melanchthon myöhemmällä iällään tuntuvasti muutti mielipidettään ehtoollisasiassa; eräät ovat sitä mieltä, että ratkaiseva muutos on todettavissa jo 1530-luvun alussa. Tällä Melanchthon ilmeisesti tahtoi pitää sovittelutien avoinna sveitsiläisiin päin. Myöhempi Melanchton ei asiallisesti poikkea Calvinista.
   Ei näin ole kummeksittava sitä, että tällaisen johtomiehen oppilaista tuli ratkaisevasti kalvinilaismielisiä. Kun kalvinilaisuus oli voittanut Bremenin, näytti siltä, että Saksin vaaliruhtinaskunnassa kävisi samoin. Täällä oli monta vaikutusvaltaista melanchthonilaista eli filippistiä, niinkuin heitä nimitettiin. Mainittavimmat näistä salakalvinilaisista olivat Caspar Peucer, Melanchthonin vävy, ja Yrjö Cracow, lääketieteen professori. Edellinen julkaisi 1560 tunnustuskirjakokoelman, johon itse Melanchthon oli kirjoittanut esipuheen, millä teolla hän oudosti ja sopimattomasti anasti itselleen luterilaisessa kirkossa sijan, joka kuuluu ainoastaan Lutherille. Näissä ”Tunnustuskirjoissa” ei ole ainoatakaan Lutherin kirjaa, Augsburgin tunnustusta on muutettu ja samoin Puolustusta. Ilmeisesti tämän kirjan Corpus doctrinae christianae eli Philippicum, niinkuin sitä nimitettiin tarkoituksena oli syrjäyttää Luther ja nostaa kunniaan Melanchthon. Tästä tempauksesta joutui myös kalvinilaisuus välillisesti hyötymään. Ne papit, jotka eivät suostuneet allekirjoittamaan näitä uusia tunnustuskirjoja. pantiin joko viralta
tai lisäksi vankilaan tai ajettiin maanpakoon. Kun nämä vetosivat Lutherin kirjoihin, selitettiin heille, että Lutherin kirjat on tulkittava tämän uuden Tunnustuksen mukaan.
   Aikaa voittaen ilmestyi uusi, filippistinen katekismus, jonka alkulauseen oli kirjoittanut Wittenbergin jumaluusopillinen tiedekunta; Kristuksen persoonaa ja ehtoollista koskevat osat oli kirjoitettu täysin salakalvinilaisessa hengessä. Kun miehet sellaiset kuin Brenz, Andreae ja Chemnitz korottivat varoittavan äänen, leimattiin heidät vääräoppisiksi. Kirjan puolustajat myönsivät olevansa sovussa Calvinin kanssa, mutta väittivät oppinsa olevan sopusoinnussa vanhan kirkon opin kanssa, johon Calvinkin yhtyy. Filippisteillä oli luja selkänoja silloisessa vaaliruhtinaassa Augustissa, jolle uuden opin uskoteltiin olevan täysin luterilainen.
   Nyt näytti siltä, kun Saksin vaaliruhtinaskunta, jossa Luther oli vaikuttanut, ennen pitkää muuttuisi kalvinilaiseksi. 1573 ilmestyi hämäräperäinen kirja, jonka sveitsiläinen paperi viittasi tietylle suunnalle. Wittenbergin professorit eivät olleet siitä tietävinään, mutta levittivät sitä ylioppilaiden keskuuteen! Tässä kirjassa avoimesti kehuttiin reformoituja: he kannattavat vanhimpia tunnustuksia ja saavat kärsiä enemmän vainoa kuin luterilaiset; Luther meni liian pitkälle, on parasta seurata niitä miehiä, jotka ovat taistelleet Lutherin rinnalla, mutta olleet hillittyjä; ehtoollisesta puhuttakoon varovasti, kunnes siitä julkisesti jotakin varmaa päätetään; erimielisyys ehtoollisasiassa estää kirkkokuntia yhtymästä; riidanhaluiset miehet on poistettava johtavista asemista, pappien on edistettävä yhteyttä. Toisin sanoen: luterilaiset yhtykööt reformoituihin, nimensä saavat säilyttää. Tätä yhteyden harrastusta on nimitetty melanchthonilaisuudeksi.
   Nyt oli mitta täysi. Suuttumuksen myrsky nousi wittenbergiläisiä vastaan. Vaaliruhtinaskin oli vihdoin alkanut huomata, mihin oltiin menossa. Muuan ylhäisten naisten kautta käynyt juonittelukirjeenvaihto paljasti koko tilanteen. Salassa toimineet miehet pantiin vankilaan. Kiitosjumalanpalveluksia pidettiin, muistomitaleita lyötiin. Linnassa tapahtui jyrkkä ”vahdinvaihto”; nyt siellä kuunneltiin Andreaen, Chemnitzin, Selneccerin neuvoja. Nämä miehet johtivat nyt sitä valtavaa liikettä, jonka tulos on nähtävänä ikuisessa muistomerkissä, Yksimielisyyden -ohjeessa.


KRISTUKSEN ASTUMUS ALAS HELVETTIIN

Keskiajan jumaluusoppineet käsittivät tämän astumuksen siten, että Kristus henkensä puolesta meni kuolleitten asumukseen. Calvinin samoin kuin yleensä reformoitujen jumaluusoppineiden mukaan Kristuksen alasastumus ilmensi hänen kärsimyksiään ristillä. Luther sitävastoin raamatullisesti opetti, että Kristus sekä ruumiin että sielun puolesta, Jumalana ja ihmisenä astui helvettiin perkeleen valtakunnan kukistajana; mutta selittämättömäksi meiltä täytyy jäädä, kuinka .on tapahtunut se, että mies, joka on haudassa, kuitenkin astuu alas helvettiin.
   Tästä asiasta syntyi lyhytaikainen ”hampurilainen kirkkoriita”, Sen aiheutti hampurilainen Johannes Aepinus, joka vuodesta 1544 alkaen opetti että alasastumus kuuluu Kristuksen sovitustekoon: ruumis oli haudassa, mutta sielu meni helvettiin, siellä kärsimään Jumalan iankaikkisen vihan tulisuuden –  tätä sanontaa hän sittemmin miedonsi –  ja siten loppuun saattaakseen sovituksen sen täyteen määrään. Alasastumus oli siis Aepinuksen mukaan Kristuksen kärsimyksen syvin aste; voitto alkaa vasta ylösnousemuksessa. Aepinusta vastustettiin kiivaasti. Kun Melanchthonilta kysyttiin neuvoa, niin hän, tapansa ja luonteensa mukaisesti, ehdotti, että kiistelijät sopisivat keskenään, ettei syntyisi vielä vaikeampaa kiistaa -.
   Aepinus kuoli 1553, mutta kysymystä pohdittiin sen jälkeenkin. Kiistaan osallistuivat myös Osiander ja Flacius, edellinen, niinkuin odottaa sopii, osittain Aepinuksen puolella. Yksimielisyyden ohje määrittelee kantansa vain selostamalla Lutherin kannan (549s.).

EDELTÄMÄÄRÄÄMYS

Ensi näkemältä on outoa, että Yksimielisyyden ohjeeseen on liitetty 11., edeltämääräämystä käsittelevä luku. Ohje itse selittää asian seuraavasti: ”Augsburgin tunnustusta kannattavien jumaluusoppineiden kesken ei tähän mennessä ole ilmennyt mitään Jumalan lasten valitsemusta koskevaa julkista, pahennustaherättävää ja laajakantoista erimielisyyttä. Kun kuitenkin toisaalla tämä uskonkohta on joutunut varsin vaikean kiistan kohteeksi, kun meikäläistenkin keskuudessa kiistan oireita on havaittavissa, ja kun lisäksi jumaluusoppineet eivät aina käytä samaa sanontatapaa, niin me Jumalan armon avulla, mikäli meistä riippuu, vastaisuudessa jälkeläistemme keskuudessa epäsovun ja hajaantumisen tässä asiassa torjuaksemme olemme tahtoneet myös tässä asiassa antaa selvityksen, että kaikki tietäisivät, mikä tässäkin uskonkohdassa on meidän yksimielinen opetuksemme, uskomme ja tunnustuksemme” (554, 1).
    Tämä lausuma on sopusoinnussa tosi asiain kanssa. Vaikka reformoidussa maailmassa käytiinkin kiivasta taistelua edeltämääräämys- eli armovalitsemusopista, ei luterilaisessa kirkossa syntynyt kiistaa tästä asiasta eikä julkista yhteenottoa reformoitujen kanssa myös esiintynyt. Ei edes Lutherin ja Erasmuksen välille 1524 syntynyt kiista aiheuttanut mitään muutosta asiaintilaan. 11. luvun tarkoituksena siis ei ollut eikä voinutkaan olla niinkuin muissa kysymyksissä mikään kiistojen selvittely, vaan tältä taholta uhkaavan vaaran torjuminen. Tässä näemme Yksimielisyyden ohjeen valmistajien ja heidän johtamansa kirkon hellän huolen puhtaan opin säilymisestä: katse on varuillaan olevana ja valvovana suunnattu tulevaisuuteen. Tällainen asennoituminen ei ollut suinkaan vain teoreettinen. Todellista aihetta siihen oli. Armovalitsemuskysymys oli ennen Ohjeen hahmoittelua ”ilmassa” ja siitä tulee aina tulenarka kysymys, jos sitä käsitellään järjen mukaisesti, kun sitävastoin vastaus siihen tulee sopusointuisena, jos Jumalan sana ja usko saavat olla määräämässä.
   Calvin suoralta kädeltä hylkäsi Jumalan yleisen, Kristuksen lunastuksessa ilmestyneen armon; niin ikään hän hylkäsi armovälineiden tehon ja voiman. Sen sijaan hän opetti, että edeltämääräämys kadotukseen on armovalinnan looginen vastine. Synergistit toiselta puolen ratkaistessaan kysymystä, minkä tähden muutamat valitaan, mutta useimmat hyljätään, kyllä sivuuttivat Calvinin opin, mutta päättelivät, että lopullisena syynä ihmisten erilaiseen iankaikkisuuteen on heidän erilainen suhtautumisensa Jumalan armoon. Heidän käsityksensä mukaan siis ihmisessä itsessään on jotakin, joka viime kädessä hänen kohtalonsa ratkaisee. Tänä kriitillisenä aikana luterilaiset jumaluusoppineet kaukonäköisinä ryhtyivät profylaktiseen työhön, ennakkotorjuntaan, sillä selviö oli, että kiista ennemmin tai myöhemmin puhkeaisi. Tämän yhteydessä oli omassakin piirissä selvennettävä monia epätarkkoja sanontoja, joita synergistejä vastaan taisteltaessa oli tullut käytetyksi; perin varomattomia ajatuksia on runsaasti poimittavissa sellaisten miesten kuin Brenzin ja Amsdorfin teoksista. Tätä tarkoittaa Ohjeen sana: ”kun lisäksi jumaluusoppineet eivät aina käytä samaa sanontatapaa”.
   Synergistisessä edeltämääräämyskatsomuksessa kääntymyksen ja valitsemuksen suhde on hyvin läheinen. Väärä kääntymysoppi vie väärään valitsemusoppiin. Melanchthon synergistisen kääntymysopin isänä on myös muovaillut synergistisen valitsemusopin: Aluksi hän tässä asiassa, kuten useimmissa muissakin, kirjoitti samalla tavalla kuin Luther, vaikkakin tapansa mukaan ”filosofisemmin”, kallistuen Zwinglin puoleen; mutta vähitellen alkoi esiintyä horjumista. ”Puolustuksessa: hän tunnustaa välttäneensä valitsemusopin käsittelemistä; ja hän sanoo esittävänsä tämän asian siten, että praedestinatio on meidän uskomme ja tekojemme seurausta. Roomalaiskirjeen selityksessä vuodelta 1532 hän sanoo, että Jumalan armahtavaisuus tosin on valitsemuksen perinnäinen syy, mutta että jotakin on sen ohessa laskettava vastaanottajan osuudeksi, se nimittäin, ettei hän hylkää tarjottua armoa. Myöhemmässä opetuksessaan hän yhä selventää ja kehittää tätä samaa ajatusta. Dogmatiikassaan vuodelta 1548 hän sanoo: ”Koska lupaus on yleinen ja koska Jumalassa ei ole kahta toisilleen vastakkaista tahtoa, niin täytyy jokin eron aihe olla meissä: minkä tähden Saul hyljätään, mutta Daavid otetaan armoon, toisin sanoen: näissä kahdessa täytyy olla jotakin erilaista toimintaa.” Melanchthonin mielestä ainoa keino päästä siitä kolkosta opista, että Jumala on vastuussa sekä synnistä että iankaikkisesta kadotuksesta, on omaksua se ajatus, että ihmisellä on kyky soveltautua armo on (facultas applicandi se ad gratiam). Tämä on puhtaaksiviljeltyä synergismiä. Seeberg on luonnehtinut Melanchthonin käsitystä näin: ”Armo yksin pelastaa, mutta se pelastaa siten, että se antaa ihmiselle vapauden omakohtaiseen ratkaisuun. Tämä synergistinen oppi toistuu valitsemusopissa: Jumala valitsee kaikki ne ihmiset, jotka tahtovat uskoa.” Ja näin kuuluu pian pitkin linjaa: olemme valittuja, koska uskomme Jumalan Poikaan. Itse asiassa täten kuitenkin joutuu kielletyksi puhdas armo.
   Toisaalta taas Calvin yhä jyrkentää kantaansa edeltämääräämysopissa: ”Edeltämääräämykseksi nimitämme sitä Jumalan iankaikkista päätöstä, jolla hän itsessään on määrännyt, mitä hän kustakin ihmisestä tahtoo tulevaksi. Kaikkia ei näet luoda samaa kohtaloa silmälläpitäen, vaan toisille edeltäpäin määrätään iankaikkinen elämä, toisille iankaikkinen kadotus. Me siis sanomme jotakuta joko elämään tai kuolemaan edeltämäärätyksi sen mukaisesti kuin hän on luotu jompaakumpaa päämäärää varten.” Jumalan armo ilmenee muka siinä, ettei hän ”yleisesti ota kaikkia autuuden toivon piiriin, vaan antaa muutamille sen, minkä hän toisilta epää”, Calvinin edeltämääräämysoppi hallitsee reformoituja tunnustuksia (Consensus Genevensis, Conifessio Belgica, Confessio Gallicana, Formula Consensus Helvetica, Westminster Confession).
   Yksimielisyyden ohje sanoo (554, 1), ettei Augsburgin tunnustusta kannattavien jumaluusoppineiden keskuudessa ole ilmennyt mitään valitsemusta koskevaa laajakantoista erimielisyyttä. Kuitenkin heti sen jälkeen sanotaan, että ”meikäläistenkin keskuudessa on kiistan oireita havaittavissa”. Tämä tarkoittanee Strassburgissa 1561-63 sattunutta yhteenottoa, jossa luterilaisuus ja kalvinilaisuus olivat vastakkain. Luterilaisen uskonpuhdistuksen raivaajana oli täällä vaikuttanut innokas Juhana Marbach, entinen Lutherin pöytävieras, ynnä Mathesius, samoin entinen Lutherin pöytävieras. Marbach sai lujan vastustajan strassburgilaisesta professorista, italialaissyntyisestä Jerome Zanchi’sta, joka oli salakalvinilainen. Tämä mies, huolimatta siitä, että oli allekirjoittanut Augsburgin tunnustuksen, piti kiinni siitä, että kerran saatu usko ei voinut hävitä. Jumala antaa uskon vain kerran. Kieltäjä Pietarilta häipyi suun tunnustus, mutta ei sydämen usko. Tällaisen käsityksen hylkää Luther Schmalkaldenin uskonkohdissa seuraavin sanoin: ”On välttämätöntä tietää ja opettaa, että jos pyhät ihmiset, joissa vielä on perisynti ja jotka sitä tuntevat, sen joka päivä tuomitsevat ja sitä vastaan taistelevat, joskus lankeavat julkisyntiin, niinkuin esimerkiksi Daavid aviorikokseen, murhaan ja jumalanpilkkaan. heiltä silloin usko ja Henki ovat olleet kadonneina. Ei Pyhä Henki salli synnin vallita ja päästä ylivaltaan, niin että se pääsee toteutumaan, vaan hän torjuu ja estää sitä, niin ettei se saa tehdä mitä haluaa. Jos se taas toimii tahtonsa mukaisesti, ei siinä silloin ole Pyhää Henkeä eikä uskoa. Onhan kirjoitettu, niinkuin pyhä Johannes sanoo: ‘Ei yksikään Jumalasta syntynyt tee syntiä, eikä hän saata tehdä syntiä’” (262, 43). Melanchthon kertoo, että vuoden 1529 tienoilla eräät antinomilaiset väittivät, koska synti pysyy pyhissä koko heidän elämänsä ajan, pysyvänsä pyhinä ja säilyttävänsä Pyhän Hengen ja autuuden vaikka rikkovatkin avion ja tekevät muitakin syntejä omaatuntoaan vastaan. Monin paikoin on tällaiseen harhaan joutuneita: pitävät itseään pyhinä, vaikka jatkuvasti vastoin omaatuntoaan elävät synneissä. Puolueettomat jumaluusoppineet, Andreae etunenässä, laativat  1563 Ohjeen, jossa mm. hyljätään se oppi, että kerran saatua uskoa ei voida kadottaa. Tähän Zanchi yhtyi –  muodollisesti.
   Edeltämääräämysopista kokonaisuutena samassa Ohjeessa sanotaan, että valitsemusta ei ole tutkittava ylhäältä käsin alas, vaan alhaalta ylös, toisin sanoen Kristuksen teossa. Valitsemuksen oppi ei saa joutua ristiriitaan parannuksen ja vanhurskautuksen oppien kanssa; ei se myös saa riistää hämmentyneiltä omiltatunnoilta evankeliumin lohdutusta eikä mitenkään siirtää sijaltaan sitä totuutta, että pelastuksemme on alusta loppuun Jumalan työ. Kristus kuoli kaikkien puolesta ja ansaitsi jokaiselle autuuden. Vakaasti hän kutsuu jokaista uskolla, joka on armon lahja, osallistumaan sen nauttimiseen. jää salaisuudeksi, minkä tähden moni ei saa uskon lahjaa. Tämä tosiasia johtaa miettimään Kristuksen sanaa, jossa hän kiittää Isää siitä, että on salannut tämän ymmärtäväisiltä ja ilmoittanut sen lapsenmielisille (Matt. 11: 25). Raskautetut omattunnot älkööt kiusautuko ajatellessaan Jumalan salattuja teitä, vaan katsokoot Kristuksessa ilmoitettuun Jumalan tahtoon, sillä Kristus kutsuu tykönsä kaikkia syntisiä. Luterilainen kirkko pitää kiinni siitä, että edeltämääräämys on armovalinta, toisin sanoen yksipuolinen: vain pelastukseen. Ohje sanoo: Jumalan iankaikkinen armovalinta eli predestinatio ”ei samanaikaisesti koske hurskaita ja jumalattomia, vaan ainoastaan Jumalan lapsia, jotka ovat valitut ja määrätyt iankaikkiseen elämään ‘ennen maailman perustamista’, niinkuin Paavali sanoo Efesolaiskirjeensä 1. luvussa: Hän on valinnut meidät Kristuksessa  Jeesuksessa ja ‘määrännyt meidät lapseuteen’” (554, 5). ”Valinnassaan Jumala taas ei vain edeltänäe ja -tiedä valittujen autuutta, vaan se on myös Jumalan armollisen tahdon ja mieli suosion ansiosta Kristuksessa se peruste, joka autuudestamme ja kaikesta, mikä on yhteydessä sen kanssa, huolehtii, sen vaikuttaa, sitä auttaa ja edistää. Juuri sille onkin meidän autuutemme niin lujaan perustettu, etteivät ‘helvetin portit’ sitä voita, niinkuin on kirjoitettu: ‘Minun lampaitani ei kukaan ryöstä minun kädestäni’, ja taas: ‘ja uskoivat, kaikki, jotka olivat säädetyt iankaikkiseen elämään’” (555, 8). Ohje hylkää Jumalaa pilkkaavana sen käsityksen, että valitsemuksen aiheena olisi myös jokin meissä oleva (447, 20), sillä siten ”riistetään kristityiltä kaikki se lohdutus, mikä heillä on pyhässä evankeliumissa ja pyhien sakramenttien käytössä” (447, 21).
   Miten siis on edeltämääräärnystä hurskaalla tavalla sovellettava? Siihen Ohje vastaa seuraavasti: ”Totuttauduttakoon olemaan mietiskelemättä Jumalan sinällistä, salaista, peitettyä ja tutkimatonta edeltätietämystä; mietittäköön sen sijaan sitä, millainen Jumalan neuvo, tarkoitus ja valinnanpäätös on Kristuksessa, siinä oikeassa ja todellisessa ‘elämän kirjassa’, joka sanan kautta meille ilmoitetaan, ja kuinka koko Jumalan suunnitelmaa, neuvoa, tahtoa ja valinnanpäätöstä kaikkea sitä, mihin kuuluu meidän lunastuksemme, kutsumisemme, vanhurskaaksi ja autuaaksitekemisemme katsottaisiin kokonaisuutena, aivan kuin Paavali käsittelee ja selittää tätä uskonkohtaa Roomalaiskirjeen 8.  luvussa ja Efesolaiskirjeen 1. luvussa ja Kristus vertauksessaan, Matteuksen evankeliumin 22. luvussa” (556, 13 s.).
   Ihmisen omana syynä on pidettävä sitä, että hän sanan voimasta ei käänny tai käännyttyään jälleen lankeaa. Ohje selittää: ”Syynä siihen, etteivät ne kaikki, jotka sitä [Jumalan sanaa] kuulevat, usko, ja sen vuoksi niin moni tuomitaan sitä syvemmälle kadotukseen, ei ole se, ettei Jumala muka olisi suonut heille autuutta. He itse ovat siihen syypäät: he eivät ole kuulleet sanaa oppimisen tarkoituksessa, vaan ainoastaan sitä halveksiakseen, pilkatakseen ja häpäistäkseen; he ovat vastustaneet Pyhää Henkeä, joka tahtoi heissä sanan välityksellä vaikuttaa, sellaisen esimerkin tarjoavat meille Kristuksen aikaiset fariseukset joukkoineen” (566, 78). Jumala kohtelee jokaista ihmistä täydellä todella. Ellei näin olisi, merkitsisi se sitä, että Jumalassa olisi kaksi tahtoa, toinen todellinen, toinen näennäinen (559, 34 s.).
   On sanottu, että edeltämääräämys ei ole sopusoinnussa ihmisen vapaan tahdon ja hänen kääntymyksensä opin kanssa. Mutta jos opetamme vapaata tahtoa ja kääntymystä raamatullisesti, ei mitään ristiriitaa synny. Ristiriitainen opetus synnyttää joko pelkomieltä ja synkkää epäilystä tai epävarmuutta, joka sitten vaihtuu epätoivoksi (477, 47; 479, 57 s.). Ohjeen tekijät ovat olleet tietoiset näistäkin vaaroista.
   Yksimielisyyden ohje käsittelee edeltämääräämyksen oppia suhteellisen laajasti. Eikä aiheetta. Tämä oppi ei ole todella mikään kehällinen oppi, vaan varsin keskeinen. ”Se houkuttelee ja kutsuu kaikkia raskautettuja ja murheellisia syntiskurjia parannukseen ja heidän syntiensä tuntemukseen ja lupaa Pyhän Hengen puhdistukseksi ja uudistukseksi. Näin se antaa murheellisille, kiusatuille ihmisille mitä vakaimman lohdutuksen, kun nämä saavat tietää, että heidän autuuttaan ei ole jätetty heidän omaan varaansa, vaan sen Jumalan armollisen valinnan varaan, jonka hän on ilmoittanut Kristuksessa, jonka kädestä kukaan ei ole meitä ryöstävät (568, 89 s.). Tämä uskonkohta on ”lohdullinen, mikäli sitä oikein tutkistellaan” (444, 1). Muutoin ei päästä synnin, Jumalan vihan ja tuomion syvyyksien yli.

MUITA HARHAOPPISIA JA LAHKOJA

Tämä otsake on Ohjeen Täydellisen selityksen viimeisellä luvulla. Tähänastisten lukujen tarkoitus jakaantuu kahtaalle: toisaalta pyritään estämään sisäisten kiistojen vallallepääsemistä luterilaisessa kirkossa ja toisaalta tehdään tehottomaksi paavilaiselta taholta tullut ivaileva puhe luterilaisen kirkon toivottomasta rikkinäisyydestä. Ohje osoittaa sitovasti, että luterilaisella kirkolla on tarjottavana tehokas vastus kaikille ulkoapäin tuleville hyökkäyksille. Siinä tuomitaan kaikki samat harhat, jotka vanhassakin kirkossa tuomittiin; samoin ne lahkot ja vääräuskoisuudet, jotka äskenmainituissakin [Yksimielisyyden ohjetta edeltävissä] teoksissa on hyljätty, ja kolmanneksi verekset harhat, jotka Ohje harhoiksi osoittaa (456, 16 ss.).
    Augsburgin tunnustuksessa ja sen jälkeen ilmestyneissä tunnustuskirjoissa on mainittu kasteenuusijat, antitrinitaarit ym. (vrt. 25, 6; 27, 4; 28, 3; 30, 3; 74, 66; 135, 2; 169, 13; 192, 43; 233, 48; 392, 55; 393, 58).
   Jo ennen Augsburgin valtiopäiviä 1530 ja nimen omaan näillä valtiopäivillä paavilaiset joko pitivät luterilaisia ja kasteenuusijoita ynnä muita lahkoja samana tai luulivat luterilaisuuden syntyneen näistä lahkoista. Ohje sanoo tämän johdosta: ”Ettei kaikessa hiljaisuudessa meidän omiksemme katsottaisi mainittujen harhaoppisten ja lahkojen harhoja, niin me emme ole voineet tämän vastustamiseksi koko kristikunnan kuultavaksi olla tunnustamatta, ettei meillä ole mitään osuutta mainittuihin harhoihin eikä yhteistä niiden kanssa, vaan että me kaiken sen hylkäämme ja tuomitsemme vääränä ja vääräoppisena, pyhien profeettojen ja apostolien kirjoitusten niinkuin myös meidän kristillisen ja Jumalan sanaan lujasti perustuvan Augsburgin tunnustuksemme vastaisena (570, 7 s.).
  Kasteenuusijain lahko syntyi Sveitsin uskonpuhdistuksen liepeillä. Sveitsistä se levisi Schwabiin, Tyroliin, Itävaltaan jne. Kasteenuusijain yhteiskunnanvastainen asenne teki heistä valtion vihollisia. Esivallan määräyksestä surmattiin tai pantiin vankeuteen varsinkin paljon johtomiehiä, pappeja ja maallikoita.
   Ohje luettelee (s. 570 ja s.) kasteenuusijoiden harhat. Kasteenuusijat eivät hyväksyneet lastenkastetta, ei vanhurskautusta armon perusteella eikä sakramentteja. Näiden asemesta he harrastivat sen aikaista mystiikkaa ja rakkauden käskyä. He pyrkivät sielun täydellisen yhteyteen Jumalan kanssa ja uskoivat, että sydämen ääni vieroittaa synnistä.
   Kasteenuusijoiden johtajista mainitsemme Ingolstadtin professorin Balthasar Hubmaierin. Hän oli Eckin oppilas, vuodesta 1510 professori, sittemmin saarnaaja Regensburgissa. Lutherin kirjoitusten vaikutuksesta hän ryhtyi ZwingIin kanssa ajamaan uskonpuhdistuksen asiaa, kunnes hän käännyttyään lastenkasteen vastustajaksi pääsiäispäivänä 1525 60:n muun mukana kastatti itsensä uudestaan. Sen jälkeen hän itse kastoi 300 henkeä. Sveitsistä hän pakeni Määriin, jossa kastoi 12,000 henkeä. Hän poltettiin julmalla tavalla Wienissä 1528. Kolme päivää tämän jälkeen hänen vaimonsa hukutettiin Tonavaan.
   Hubmaier piti lastenkastetta kauhistavana epäjumalanpalveluksena. Lapset eivät kykene tekemään heitä kastettaessa välttämätöntä julkista tunnustusta. Lasten kastamiselle ei ole raamatullista perustusta. Lastenkaste riistää meiltä todellisen kasteen, kun uskotaan, että lapset on kastettu, vaikka he todellisuudessa ovat kaikkea muuta, mutta ei kastettuja. ”Koska luuloteltu lastenkaste ei ole kaste, ei niitä, jotka nyt Kristuksen asetuksen mukaisesti saavat vesikasteen, voida syyttää kasteen uusimisesta.”
   Ehtoollisessa leipä ei ole, selitti Hubmaier, Kristuksen ruumis, vaan siitä muistuttaja. Ei viinikään ole Kristuksen veri, vaan ainoastaan sen muisto, että hän on vuodattanut verensä pesemään kaikki uskovat heidän synneistään.
   Ohje mainitsee myös schwenckfeldiläiset. Saksalainen Caspar Schwenckfeldkin oli alussa uskonpuhdistuksen aktiivinen edistäjä. Hän joutui Karlstadtin ja Münzerin tuttavuuteen ja teki Lutherille omituisia ehdotuksia uskonpuhdistuksen tehostamiseksi. Luther sanoi, että Schwenckfeld on Schlesiaan sytyttänyt tulen, jota tähän mennessä ei ole sammutettu ja joka on hänessä palava iankaikkisesti. Schwenckfeld perusti myöhemmin etelä-Saksaan ”Kristuksen kunnian rakastajien” piirejä.
   Schwenckfeld oli sitä mieltä, että kun suhteellisesti harvat Lutherin julistamaa evankeliumia kuullessaan paransivat elämänsä, heiltä vielä puuttui ”jotakin”. Armoa ei anneta ulkonaisella sanalla, kirjoituksella tai sakramentilla; sen antaa vain Jumalan suusta lähtenyt kaikkivaltias, iankaikkinen sana. Kaikki ulkonainen on vain Jumalan kuvausta; ei se tuo Jumalaa sielun tykö, ei se synnytä uskoa eikä jumalallisen elämän sisäistä kokemusta. Ei Jumala tarvitse ulkonaisia keinoja sisäistä armoa antaessaan. Kristuksenkin täytyi lihan puolesta tulla korotetuksi voidakseen lähettää Pyhän Hengen. Schwenckfeld piti, outoa kylläkin, Raamatun ja saarnan tarpeellisina.
   Kaikki muukin muovautui tämän mukaiseksi. Vanhurskautus ei ollut vain syntien anteeksiantamusta, vaan myös sydämen uudistusta. Ehtoollisessa Kristus todellisesti saadaan, mutta ei leivässä ja viinissä, vaan kokonaan hengellisellä tavalla. Kaste on taivaallisen ylimmäisen papin,   Jeesuksen Kristuksen kaste; se tapahtuu Pyhällä Hengellä ja tulella uskovassa sydämessä.
   Antitrinitaarien lahkon jo Augsburgin tunnustus mainitsee (25 s.) käyttäen heistä nimitystä ”vanhat ja uudet samosatalaiset”. ”Uudet samosatalaiset” aloittivat vaikutuksensa heti uskonpuhdistuksen alkuvaiheessa Italiassa, Espanjassa, Sveitsissä ja Saksassa. Ohje nimittää heitä (572 s.) ”uusareiolaisiksi” ja ”antitrinitaareiksi”; näistä useimmat olivat lähtöisin Italian humanistisista skeptikkopiireistä. Heistä Puolustus sanoo (131, 27) mm.” ”Moni heistä [paaveista] jopa julkisesti ivailee kaikkia uskonnollisia menoja, tai, mikäli jotakin hyväksyy, hyväksyy sellaista, mikä on sopusoinnussa inhimillisen järjen kanssa, kaikkea muuta pitävät tarunomaisena ja runoilijoiden kirjoittamien näytelmien veroisena.” Paavi Leo X:hän oli moinen vapaamielinen, joka sanoi kirkon suuresti hyötyneen Kristustarusta.
   Antwerpenin kristityille 1525 kirjoittamassaan varoituskirjeessään Luther sanoo mm. perkeleen nykyään ryhtyvän uusiin keinoihin. ”Tämä ei tahdo tietää kasteesta mitään, tuo kieltää sakramentin, toinen taas sijoittaa tämän maailmanajan ja viimeisen tuomion välille vielä yhden maailmanajan; muutamat opettavat että Kristus ei ole Jumala, kuka sanoo mitäkin.” ”Niinpä on teidänkin tykönne tullut kummittelija eksyttämään teitä. Varokaa! Tässä muutamia hänen juonistaan: jokaisella ihmisellä on Pyhä Henki; Pyhä Henki on yksinkertaisesti vain samaa kuin meidän järkemme ja ymmärryksemme. Jokainen ihminen uskoo. Ei ole mitään helvettiä eikä kadotusta, ainoastaan liha tuomitaan. Jokaisella sielulla on iankaikkinen elämä. Sillä, jolla ei ole Pyhää Henkeä, ei ole syntiäkään, sillä hänellä ei ole mitään ymmärrystä”.
   Muutamia vuosia myöhemmin Luther kiittää Bugenhagenia siitä, että tämä on julkaissut erään kolminaisuutta käsittelevän Athanasiuksen kirjoituksen.’ Hän sanoo sitä terveelliseksi ”tällä meidän varsin turmeltuneella ajallamme, jolloin saatanan palvelijat yleisesti hyökkäävät kaikkia uskonkohtia vastaan; eräät skeptikot ja epikurolaiset alkavat ivailla varsinkin kolminaisuuden uskon kohtaa. Heitä eivät avusta ainoastaan italialaiset humanistit ja kaunopuhujat muka -, vaan myös eräät italialais-saksalaiset kyykäärmeet, jotka levittävät Jumalattomuutta, jolle he keskuudessaan niin onnellisina naureskelevat, että sitä tuskin voi todeksi uskoa.”
   Eräät antitrinitaarit liittyivät läheisesti kasteenuusijoihin.
   Antitrinitaareista kuuluisin lienee espanjalaissyntyinen Miguel Serveto. Hän julkaisi ”Seitsemän kirjaa kolminaisuusopin harhoista.” Tässä ja eräässä toisessakin laajassa teoksessaan hän selitti kolminaisuusopin epäraamatulliseksi ja saatanalliseksi opiksi. Perisynnin ja lastenkasteen hän hylkäsi. Kun hän oli matkalla Italiaan Sveitsin kautta Calvin toimitti hänet vangituksi; hän tuomittiin vaarallisena kerettiläisenä kuolemaan ja poltettiin roviolla lokakuun 27. päivänä 1553.
   Siebenbürgenissä sai antitrinitaarisuus Frans Davidiksen toimesta mitä jyrkimmän muodon. Hän oli opiskellut Wittenbergissä ja liittyi luterilaisiin 1552, mutta muutamien vuosien kuluttua siirtyi kalvinilaisten puolelle. Vähitellen hänestä tuli antitrinitaari. Hän väitti, että kolminaisuusopista johtui kaikki kirkossa tavattava epäjumalanpalvelus. Kristusta ei ole palvottava (ns. nonadorantismi) , koska häntä, vaikka olikin yliluonnollisella tavalla syntynyt Mariasta, ei ollut olemassa iankaikkisuudessa. Pyhä Henki on ainoastaan Jumalan voima. Davidis hylkäsi lastenkasteen ja ehtoollisen. Hallitsija ja monet ylimykset kannattivat Davidista, josta tehtiin Siebenbürgin unitaarisen kirkon päämies. Mutta pian hän hallitsijan vaihduttua joutui vankilaan, jossa kuoli 1579.
   Puolassa vaikutti I500-luvun lopulla italialainen Faustus Sozzinia (nimi latinalaisena Socinus), joka sinne perusti unitaarisen yhteisön. Tämän yhteisön oppi sisältyy ns. Rakowin katekismukseen: ”Niiden Puolan kuningaskunnan seurakuntien katekismus, jotka vakuuttavat, että kukaan muu ei ole se Israelin ainoa Jumala kuin meidän Herramme  Jeesuksen Kristuksen Isä”. Siinä opetetaan, että on ainoastaan yksi jumaluuden persoona. Kristus on pelkkä ihminen, joka synnittömän elämänsä palkaksi on saanut kaiken vallan taivaissa ja maan päällä ja jota sen tähden voidaan kunnioittaa. Perisyntiä ei ole. Jumala antaa anteeksi erehdykset ihmisen hyvän aikomuksen tähden; siihen ei sovitusta tarvita. Sovitusoppi on turmiollinen. Väärät ja perkeleet kerran hävitetään.
   Puolustus oikein sanoo, että kaikki kolminaisuusopin vastustajat ”ovat Kristuksen seurakunnan ulkopuolella, ovat epäjumalanpalvelijoita ja häpäisevät Jumalaa” (59, 1). Tämän tuomion Yksimielisyyden ohje vahvistaa (573, 39).