Luterilaista uskoa

Erkki Koskenniemi, pastori

erkki.koskenniemi@gmail.com

A.E.Koskenniemen johdannot luterilaisiin tunnustuskirjoihin (Tunnustuskirjat, 1948)

 
Osa 5

Osa 1 - osa 2 - osa 3- osa 4 - osa 5

 













KUINKA YKSIMIELISYYDEN OHJE SYNTYI?

Jo 1553 Flacius ja Gallus julkaisivat vetoomuksen, jonka tarkoituksena oli saada aikaan opillisesti kestävä kanta ehdonvallanasioissa. Vetoomuksessaan he ehdottivat, että useiden julkisiin kiistoihin osallistumattomien miesten tehtäväksi annettaisiin heidän ja Interimiä kannattavien miesten mielipide-eroavaisuuksien selvittely. Tämä ja useat sitä seuranneet vetoomukset kaikuivat kuuroille korville: Wittenbergissä vaiettiin täydellisesti. 1556 pitivät eräät luterilaiset Weimarissa kokouksen, jossa pohdittiin rauhan asiaa. Rauhaa ei heidän mielestään kuitenkaan voitu rakentaa ummistamalla silmät menneiltä vaikeilta ristiriidoilta, minkä tähden he asettivat rauhan ehdoksi sen, että selvästi ilmaistaan majorilaisuuteen, ehdonvallanasioissa väärään myöntyväisyyteen ja niin ikään Zwingliin, Osianderiin ja Schwenckfeldiin kohdistuva tuomio.
   Tämän jälkeen Flacius ehdotti, että yritettäisiin saada aikaan sovinto jumaluusoppineitten kesken, mikä sitten julkisesti todistein vahvistettaisiin. Siinä paavi julistettaisiin vastakristukseksi, Augsburgin ”samarialainen” Interim hyljättäisiin, sanonta hyvien tekojen välttämättömyydestä autuuden saavuttamiseksi tuomittaisiin ja niin ikään tuomittaisiin Zwinglin ja Osianderin harhat. ”Hyvä Herrani tietää, että minä päivittäin ja hetkittäin vakavasti mietin ja suunnittelen adiafora-asian poistamista päiväjärjestyksestä kristillisellä tavalla”. Flacius yritti myös päästä henkilökohtaiseen kosketukseen Melanchthonin kanssa, mutta Melanchthon turvallisuutensa kannalta suorastaan pelkäsi Flaciuksen tapaamista ja keskustelua hänen kanssaan, varsinkin kun kukaan hänen ystävistään ei halunnut olla mukana. Tätä seurasi harvinainen kirjeenvaihto. Flacius pyysi, että Melanchthon julkisesti luopuisi kannastaan ehdonvallanasiassa. Melanchthon avoimesti tunnusti kantansa kestämättömäksi, mutta lopetti kirjeenvaihdon tähän ilmeisesti Flaciusta kohtaan tuntemansa vastenmielisyyden tähden. Flacius ei kuitenkaan pysähtynyt aloittamallaan tiellä. Hän pyysi puolueettomia alasaksalaisia toimimaan välittäjinä. Näiden arvovaltainen lähetystö saapui Wittenbergiin alussa vuotta 1557. Esitetyt Flaciuksen teesit sisälsivät mm. sen vaatimuksen, että kaikki Augsburgin tunnustuksen kanssa ristiriitaiset kohdat, varsinkin hyvien tekojen välttämättömyysvaatimus, oli poistettava vanhurskautusopista. Lähetystö kertoo ehdotuksen tehneen Melanchthoniin niin järkyttävän vaikutuksen, että peljättiin hänen sairastuvan. Melanchthon syytti lähetystöä vehkeilystä Flaciuksen hyväksi: hän ei ollut opettanut vanhurskautusoppia vastaan. Flacius saapui eräiden samanmielisten kanssa Wittenbergin läheisyyteen seuratakseen asian kehitystä. Seurasi muutamia dramaattisia päiviä. Lopputuloksena oli Melanchthonin täydellinen kieltäytyminen: hän ei aikonut vastata yksin, sillä asia oli monen asia; elleivät Flacius ja hänen kannattajansa olleet tyytyväisiä, ratkaiskoon kirkko.
   Samana vuonna, maaliskuussa, päätettiin Regensburgin valtiopäivillä, että Wormsissa oli sovun aikaansaamiseksi pidettävä neuvottelukokous valtakunnan luterilaisten ja katolilaisten kesken. Luterilaisetpitivät alustavan neuvottelun. Siinä päätettiin, että kaikki luterilaisten keskinäiset erimielisyydet lopetettaisiin ja että tämä tiedoitettaisiin katolilaisille. Gallus, Flacius ynnä moni muu pani päätöstä vastaan vastalauseensa. Näin rikkinäisin rintamin oli siis kokous pidettävä. Roomalaiset pitivät kiinni Leipzigin Interimissä tehdyistä myönnytyksistä, ja heillä oli luja yliote luterilaisten ollessa erimielisiä. Luterilaisilla oli Wormsissa valmistava kokous. Juhana Fredrik herttua oli toivonut, että Wormsissa puhuttaisiin kuin yksi mies ja kuin yhdestä suusta. Näin ei tapahtunut. Tässäkin tapauksessa Melanchthon, jonka takana oli enemmistö, saneli huojuvan kannan. Juhana Fredrik oli lujasti päättänyt, että hänen alaisensa jumaluusoppineet eivät saa osallistua neuvotteluun sellaisten luterilaisten kanssa, jotka kieltäytyvät hylkäämästä Augsburgin tunnustuksesta poikkeavia oppeja eivätkä tunnusta näitä jumaluusoppineita Augsburgin tunnustuksen, Puolustuksen ja Schmalkaldenin uskon kohtien uskollisiksi kannattajiksi. Silloin filippiläiset myöntyivät siihen, että thüringiIäiset saisivat vapaasti ilmaista käsityksensä neuvottelukokouksessa.
   Kokouksessa muuan katolinen piispa tahtoi tietää, sulkivatko luterilaiset Augsburgin tunnustuksen piiristä zwingliläiset, kalvinilaiset, Osianderin ja Flaciuksen kannattajat. Eräs jesuiitta lisäksi kysyi, pidetäänkö Osianderia, Majoria ym. Augsburgin tunnustuksen kannattajina. Melanchthon vastasi, että kaikki läsnäolevat ovat Augsburgin tunnustuksen kannattajia. Kun thüringiläiset aikoivat esittää vastalauseensa, pidettiin luterilaisten erikoiskokous, jossa uhattiin evätä heiltä pääsy seuraaviin kokouksiin, jos esittävät vastalauseen. Tuloksena oli, että thüringiläiset jättivät kirjallisen vastalauseen kokouksen puheenjohtajalle ja poistuivat Wormsista. Katolilaiset kieltäytyivät keskustelemasta jäljellejääneiden kanssa, koska valtiopäivien edellyttämä pohja puuttui.
   Wormsin kokous merkitsi luterilaisten ja fiIippiläisten välisten suhteiden äärimmilleen kärjistymistä, vieläpä mahdollisimman julkisessa muodossa. Se merkitsi myös poliittista takaiskua luterilaisille maille. ja lopuksi se merkitsi vihollisten, paavilaisten silmissä sitä, että Augsburgin tunnustus oli siirtynyt muistojen joukkoon.
   Nyt ryhtyivät luterilaiset ruhtinaat puuhaamaan yhteisymmärrystä. Sen näkyvänä tuloksena oli 1558 allekirjoitettu Frankfurtin sopimus. Siinä nämä ruhtinaat vielä kerran juhlallisesti selittävät pitäytyvänsä Pyhään Raamattuun, vanhan kirkon tunnustuksiin, Augsburgin tunnustukseen vuodelta 1530 ja sen Puolustukseen. Edelleen siinä selostetaan oppeja vanhurskautuksesta, hyvistä teoista, ehtoollisesta ja ehdonvallanasioista, mutta ylimalkaisesti ja melanchthonilaisessa hengessä.
   Sopimus ei saanut odotettua hyväksymistä asianomaisilta tahoilta. jumaluusoppineista etupäässä Flacius vastusti sitä. Herttua Juhana Fredrikin toimesta julkaistiin Kumoamuskirja, jossa luterilaiset paljastivat filippistien harhat. Näin oli jakaantuminen aivan kuin vakiintunut.
   Mutta luterilaiset eivät väsyneet. He alkoivat 1559 puuhata yleistä luterilaista kokousta. Puuhaa kannatettiin hyvin laajalti. Melanchthon vastusti sitä ankarasti.  Kolme viikkoa ennen 1560 tapahtunutta kuolemaansa hän kirjoitti sairaalloisesti: ”Kun nuo ulkokultaiset [flaciukselaiset] eivät voi vuodattaa minun vertani, he koettavat karkoittaa minut. Jo kauan sittenhän he ovat sanoneet, etteivät he minulle Saksassa jätä jalanalaakaan maata”.
   Vaaliruhtinas Augustin kieltäytyminen oli kuitenkin pääasiallisena syynä suunnitelman epäonnistumiseen.
   Nyt vuorostaan ruhtinaat yrittivät saada luterilaisten kokoomusta aikaan. Tämän oli määrä tapahtua Augsburgin tunnustuksen ympärillä allekirjoittamalla tämä tunnustus. Ruhtinaat kokoontuivatkin Naumburgiin alussa vuotta 1561. Vertailtuaan Augsburgin tunnustuksen eri laitoksia toisiinsa he päättivät allekirjoittaa vuoden 1530 laitoksen. Parin kalvinilaismielisen ruhtinaan ehdotuksesta kokouksen enemmistö päätti kuitenkin esipuheessa mainita vuoden 1540 laitoksen, johon Melanchthon oli tehnyt omia lisäyksiään. Silloin luterilaiset poistuivat kaupungista. Tälläkin kertaa siis yritys raukesi. Asia jäi lepäämään moneksi vuodeksi.
    Rauhan ikävä ja toteuttaminen ruumiillistuivat vihdoin kahdessa jalossa miehessä: Jacob Andreaessa ja Martin Chemnitzissä. Esittelemme nämä luterilaisuuden historiassa tärkeät miehet.  
    Jacob Andreae oli syntyään württembergiläinen. Hän syntyi 1528, tuli 1549 Tübingenin seurakunnan pastoriksi ja myöhemmin Tübingenin superintendentiksi ja samalla yliopiston professoriksi. Hän kuoli 1590. Hänen sydämensä asiana oli luterilaisen kirkon yhteyden aikaansaaminen; siihen hän käytti aivan poikkeuksellisen tarmonsa.
   1567 Andreae siirtyi vaaliruhtinas Augustin palvelukseen eläen Saksissa kirkon suuria asioita johtamassa vuoteen 1580 saakka. Hänen asemansa oli hyvin vaikea, sillä häneen kohdistivat hyökkäyksiä niin filippistit kuin luterilaisetkin, jälkimmäiset varsinkin sen tähden, että hän eräässä vaiheessa ehtoollisopissa kulki fiIippististä tietä.
   Andreaen rinnalla toimi pohjoissaksalainen Martin Chemnitz. Hän oli Andreaeta vähän vanhempi. Vuodesta 1545 hän opiskeli Wittenbergissä Melanchthonin johdolla, kunnes lopulta itse luennoitsi samassa yliopistossa. Chemnitz oli luterilaisen kirkon suuri jumaluusoppinut. Hänen kynästään lähteneillä teoksilla on pysyvä arvo. Paavilaiset sanoivat Lutherista ja hänestä: ”Teillä luterilaisilla on kaksi Marttia; ellei jälkimmäistä olisi ollut, edellinen ei olisi säilyttänyt asemaansa”.
   Nämä kaksi suurmiestä tutustuivat toisiinsa 1568. Välittömästi sen jälkeen alkoi heidän yhteistyönsä tunnustuksen alalla. Pääasiallisesti heidän työnsä tuloksena voidaan pitää luterilaisen kirkon todellista yhtymystä, jossa koossapitävänä tekijänä on Lutherin usko, ja tämän yhtymyksen näkyvää muistomerkkiä, Yksimielisyyden kirjaa.
   Andreae teki ensimmäisen yhdistämisyrityksensä laajalla pohjalla: hän vielä oloja tuntemattomana asettui yhteyteen myös filippistien kanssa, jotka suunnittelivat yhtymistä kalvinilaisten kanssa. Yhtymys häämöitti jo tosiasiana, mutta wittenbergiIäisten kannanotto särki sen.   
    Seuraavassa yrityksessään Andreae jätti wittenbergiläiset syrjään ja kohdisti ponnistuksensa todellisten luterilaisten yhdistämiseksi. Nämä olivat hajalla, jopa tunnustuksellisesti epävarmoja. Kokeilutarkoituksessa ja myös kansan laajoja kerroksia ajatellen hän julkaisi ”Kuusi kristillistä saarnaa”, joissa käsiteltiin sellaisia opillisia kysymyksiä, jotka olivat askarruttaneet kristittyjen mieliä aina Interimin ajoilta saakka. Ystävien kehoituksesta Andreae muovaili saamansa tunnustuksen muotoon. Näin syntyi teos, joka tunnetaan Schwabilaisen yksimielisyyden nimellä. Se on Yksimielisyyden ohjeen niinsanoaksemme ensimmäinen luonnos. Se sisältää yksitoista kohtaa, jotka käsittelevät perisyntiä, vapaata tahtoa, uskonvanhurskautta, hyviä tekoja, lakia ja evankeliumia, lain kolmatta käyttöä, ehdonvallanasioita, ehtoollista, Kristuksen persoonaa, iankaikkista valitsemusta ja lahkoja; kahta viimeksimainittua ei ollut saarnakokoelmassa.
    Andreae toimitti tämän tunnustuksen mm. Chemnitzin tutkittavaksi. Chemnitzin johdolla valmistui melkoisesti muutettu vastaehdotus, joka mm. sisälsi Melanchthonin ajatuksia, sellaisiakin, jotka oli hyljätty. Ajan oloon Melanchthonin lausumat vaihdettiin yksinomaan Lutherin lausumiin, niinkuin lopullisessa Yksimielisyyden ohjeessakin on laita.
    Salakalvinilaisuuden äkillinen romahdus Saksin vaaliruhtinaskunnassa 1574 joudutti yksimielisyyden saavuttamista luterilaisessa kirkossa. Se liesi, jossa loppumattomia epäilyksiä oli lietsottu, oli sammunut. Jarrutus, joka juuri täällä oli voimakkain, lakkasi. Vaaliruhtinas August, jonka silmät vihdoinkin olivat auenneet näkemään sen turmion, johon salakalvinilaisuus oli syöksemäisillään luterilaisuuden, ryhtyi harvinaisella tarmolla työskentelemään luterilaisen yhteyden toteuttamiseksi, jopa hän omakohtaisesti uhrasi suuria summia asian edistämiseksi. Puolisonsa kanssa hän hartaasti rukoilemistaan rukoili neuvottelujen menestymiseksi. Hän pyysi Hennebergin kreivi Georg Ernstiä panemaan alulle tunnustuskirjatyön: eri tahoilla syntyneet tunnustukset oli seulottava ja yhdistettävä yhdeksi ainoaksi opilliseksi ohjeeksi. Yritys toteutui: ohjeeksi tarkoitettu teos valmistulkin ja se allekirjoitettiin Maulbronnin luostarissa, Württenbergissä 1576. Tämä tunnustus oli edellisiä tunnustuksia huomattavasti lyhyempi. Se tunnetaan Maulbronnin ohjeen nimellä. Näin oli jälleen astuttu askel eteenpäin oikeaan suuntaan.
   Samoihin aikoihin Andreae kehoitti vaaliruhtinasta kutsumaan koolle huomattavien jumaluusoppineiden kokouksen pohtimaan asiaa, itse ehdottaen mukaan kutsuttaviksi Chemnitzin sekä David Chytraeuksen Rostockista. Vaaliruhtinas jätti Andreaen ehdotuksen kahdelletoista vaaliruhtinaskuntansa jumaluusoppineelIe; näiden johtajana oli Nikolaus Selneccer. Selneccer, joka tällöin oli professorina Leipzigissä, oli aikanaan saanut syviä vaikutteita Melanchthonilta. Flaciuksen jälkeen hän oli professorina Jenassa. Myöhemmin hän jälleen toimi Leipzigissä. Salakalvinilaisuuden valtakautena hänen jumaluusopillinen kantansa oli epämääräinen, mutta sittemmin hänestä tuli luterilaisen taistelun eturivin mies, jopa hän vaati Lutherin Galatalaiskirjeen seIitykselle tunnustuskirjan arvoa. Selneccerin osuus Yksimielisyyden ohjeen valmistamisessa ei ole suuri, mutta hän oli kiinteästi ja täydestä sydämestä mukana.
    Kun oli päästy näin pitkälle, järjesti Saksin vaaliruhtinas yleisen luterilaisten jumaluusoppineitten kokouksen pidettäväksi Torgaussa touko-kesäkuun vaihteessa 1576. Huomattavimmat osanottajat olivat Selneccer, Andreae, Chemnitz, Andreas Musculus, Brandenburgin yleissuperintendentti, Kristoffer Cornerus (Körner) ja Chytraeus. Neuvottelujen tulokset sisällytettiin ns. Torgaun kirjaan. Eniten oli harkittu perisynnin ja vapaan tahdon oppeja.
   Torgaun kirja rakentuu tarkistetulle ns. Schwabilais-saksilaiselle yksimielisyyden kirjalle; huomioon on myös otettu kohtia Maulbronnin ohjeesta. Se sisältää kaikki ne asiat, jotka ovat Yksimielisyyden ohjeessa, ja sen ovat allekirjoittaneet äskenmainitut kuusi miestä.
   ”Minä olin äärimmäisen hämmästynyt”, kirjoittaa tämän johdosta Chemnitz, ”ja voin tuskin uskoa, että kaikki järjestyi niinkuin se järjestyi. Se tuntui minusta unennäöltä”.
Torgaun kokouksen kehoituksesta tarkasti Saksin vaaliruhtinas kirjan. Hän lähetti sen jäljennökset ympäri luterilaisen Saksan pyytäen lausuntoja. Valtaosa saapuneista lausunnoista puolsi kirjan hyväksymistä ja käyttöönottamista. Muutamissa valitettiin kirjaa liian laajaksi. Tämän johdosta Andreae vaaliruhtinaan suostumuksella valmisti siitä sen supistelman, joka, myöhemmin tarkistettuna, on ensimmäisenä osana Yksimielisyyden ohjeessa. Vaaliruhtinaan määräyksestä kolme miestä, Andreae, Selneccer ja Chemnitz kokoontuivat maaliskuun 1. päivänä 1577 Magdeburgin lähellä sijaitsevaan Bergenin luostariin antaakseen uudelle tunnustukselle viimeistellyn muodon, sitten kun kaikki huomautukset ensin oli punnittu. Myöhemmin saapuivat edellisten lisäksi Musculus, Cornerus ja Chytraeus, jotka edellisten kanssa tutkivat myöhemmin saapuneet arvostelut. Vaikka paljon erilaisia muutoksia tehtiin, - esimerkiksi 9. luvussa korvattiin Lutherin saarna sen nykyisellä muodolla -, on kuitenkin sanottava, että mitään opillista muutosta ei tapahtunut. Viimeisessä istunnossa tehtiin vain mitättömiä korjauksia ”Täydelliseen selitykseen”. Toukokuussa 1577 tarkistettu Torgaun kirja annettiin vaaliruhtinas AugustiIIe. Tämä kirja tunnetaan Bergenin kirjan, Täydellisen selityksen (Solida declaratio) ja vielä Yksimielisyyden ohjeen (Formula concordiae) nimellä. Tietenkin myös Andreaen valmistama Supistelma (Epitome) tarkistettiin samalla tavalla kuin Täydellinen selityskin. Teos sai edelleen jumaluusoppineiden tekemän esipuheen, jonka ruhtinaat allekirjoittivat.
   Kirja ilmestyi kesäkuun 25. päivänä 1580, jolloin päivälleen oli kulunut viisikymmentä vuotta Augsburgin tunnustuksen julkilukemisesta. Sen oli allekirjoittanut 86 valtiosäätyä ja 8-9,000 jumaluusoppinutta.
   Yksimielisyyden ohjeen tarkoituksena oli saattaa jälleen käytäntöön Lutherin, uskonpuhdistajan, oppi, joka aika ajoin näytti kokonaan joutuvan syrjään. Se koettaa tarkkaan ja uskollisesti tuoda esiin alkuperäisen luterilaisuuden, joka jyrkästi ja oleellisesti eroaa ei ainoastaan Rooman opista ja kalvinilaisuudesta, vaan myös sitä vastaan nousseesta filippiläisyydestä. Siitä voitaisiin poimia epälukuisia kohtia osoittamaan, kuinka Luther kaikissa tärkeissä kysymyksissä pannaan puhumaan omalla suulla. Luther saa siinä varauksettoman tunnustuksen ja kunnioituksen. ”Hyvä Jumala on näinä viimeisinä aikoina erikoisessa armossaan kalliin Jumalan miehen tohtori Lutherin uskollisella palveluksella paavilaisuuden kauheasta pimeydestä jälleen tuonut valkeuteen sanansa totuuden” (453, 5). Jos olisi seurattu Lutheria, ei minkäänlaista opillista sekasortoa olisi tullut. ”Me tunnustaudumme niihin julkisiin kirjoituksiin, joita aina on käytetty yhteisinä tunnustuksina Augsburgin tunnustuksen omaksuneissa seurakunnissa  - - niin kauan kuin kaikkialla ja kaikissa uskonkohdissa yksimielisesti pysyttiin Jumalan sanan puhtaassa opissa sellaisena kuin sen autuas tohtori Luther on selittänyt” (453, 2). Arvovaltainen on Ohjeen päätekijän ja sen henkeä syvälti tutkineen Andreaen henkilökohtainen tunnustus. Eräässä kirjeessään Torgaun kokousta selostaessaan hän sanoo mm.” ”Minä uskallan vakuuttaa ja kunnioittavasti ilmoitan Saksin mainehikkaan vaaliruhtinaan tähtäävän vain siihen, että Lutherin oppi, joka on ollut osittain pimentyneenä, osittain turmeltuna, osittain sekä salaa että julkisesti tuomittuna, on puhtaana ja väärentämättömänä jälleen palautettava ennalleen kouluihin ja kirkkoihin, ja niin elää Luther, toisin sanoen Kristus, jonka uskollinen palvelija Luther oli. Mitä enempää te voitte toivoa? Tässä [Torgaun kirjassa] mikään ei ole kaunisteltua, mikään ei ole naamioitua, mikään ei ole salattua, vaan kaikki on sopusoinnussa Lutherin hengen kanssa, joka on Kristuksen.” Yksimielisyyden ohje on Lutherin jumaluusoppia.
   Tosin on arvovaltaisella taholla pidetty selviönä, että Ohje käy keskitietä Lutherin ja Melanchthonin käsitysten välillä, että se on ”melanchthonilaista luterilaisuutta”, Jos melanchthonilaisuudelIa ymmärretään sitä Melanchthonin katsomusta, jolla hän vähitellen alkoi loitota Lutherista ja Lutherille uskollisista jumaluusoppineista ja joka vuosien varrella yhä selvemmin sai harhan luonteen, ei puhe keskitiestä pidä paikkaansa. Melanchthonin suunta oli käytäntöön katsoen alun alkaen väärällä tavalla ekumeenisuutta, kirkkojen yhteyttä tavoitteleva. Hän tasoitteli ja tinki alati, mikäli uskalsi. Mutta tämä tasoittelu -  niin lausuu eräs tunnettu nykyajan jumaluusoppinut -  merkitsi vaaraa keskeisille reformatorisille totuuksille. Katsoihan Melanchthon esimerkiksi Leipzigin Interimiin sisältyvät vanhurskautusopin miedonnukset sellaisiksi, että niihin voi suhtautua suopeasti ja toivoi niiden pohjalla katolilaisten ja luterilaisten voivan yhtyä. Yksimielisyyden ohjeelle on tällainen aivan vierasta. Lausutaanhan jo sen esipuheessa selvät sanat Augsburgin tunnustuksen toisesta painoksesta, joka oli Melanchthonin muuntelema: sitä voidaan selitellä niin, että epäpuhdas oppi saa siitä tukea (s. 7); ja edelleen lausutaan samassa esipuheessa, että tämä häilyväisyys on saattanut ”monen hurskaan ihmisen peloissaan kaihtamaan meidän seurakuntiamme ja koulujamme, oppiamme, uskoamme ja tunnustustamme” (s. 5). Varsin huomattava on vielä se sanonta, että Augsburgin tunnustuksen toista painosta ei tahdota hyljätä enempää kuin muitakaan arvoisan Philipp Melanchthonin hyödykkäitä kirjoituksia ”mikäli ne ovat sopusoinnussa uskon ohjeen, Yksimielisyyden kirjan kanssa” (8. s.). Tämä sanonta on tietenkin ymmärrettävä sillä perustavalla varauksella, minkä Ohje itse selvästi asettaa: ” Jumalan sanan täytyy olla kaiken opin ainoana ohjeena ja normina; kenenkään ihmisen teoksia ei ole pidettävä sen veroisina: sen alle pitää kaiken olla alistettuna” (455, 9).
   On vielä väitetty Ohjeen äärimmäisen kireällä tunnustuksella tekevän karhunpalveluksen luterilaisuudelle: se karkoittaa monta totuuden etsijää vastakkaiseen leiriin. Ja tosiasia onkin, että heti alussa varsin laajalti erottiin Ohjeen kannattajista ja kuljetettiin omia teitä reformoitujen nimellä. Tämä tietysti merkitsi huomattavaa heikkenemistä ulkonaisessa suhteessa. Sisäisesti katsoen luterilaisuus sen sijaan varman tunnustuksen saatuaan suuresti lujittui. Seuraava opillinen kehitys osoitti vahvan tunnustuksen oikeutuksen. Tunnustuksessa jyrkkyys näet ei ainoastaan ole sallittava; se on ainoa mahdollinen. Kuinka loukkaannuttiinkaan muinoin moniin Jeesuksen koviin sanoihin! Paavali, joka rakkaudessa heltyi kyyneliin, oli opissa niin jyrkkä, että kirosi taivaan enkelinkin, joka opettaisi toisin kuin hän. Loukkaantuuhan nykyään moni jumaluusoppinut jopa Apostoliseen uskontunnustukseen. Ne tuhannet ja taas tuhannet, jotka allekirjoittivat Yksimielisyyden ohjeen - useimmat luterilaiset ruhtinaat, professorit, saarnaajat, seurakunnat ja muut yhteisöt-  tällä teollaan tunnustivat sen välttämättömyyden. He eivät allekirjoittaneet sellaista asiakirjaa, joka muka sisälsi uusia löytöjä opin alalla, vaan asiakirjan, joka sisälsi vanhat, koetellut opit, vanhan totuuden, jonka he uurastuksellaan tahtoivat uudelleen nostaa kunniaan sen häpeän keskeltä ja siitä alennustilasta, johon sen surkea ja valitettava opillinen sota oli saattanut. Oli yksinkertaisesti kysymys elämästä ja kuolemasta: oliko Lutherin evankeliumi, opetus ja julistus säilyvä, vai oliko se muunneltuna, ehkä luterilaisena vain nimeltään, viettävä kituvaa elämää. Rakennetaanko sellainen yhteys, joka on verrattavissa siihen valtakuntaan, joka itse asiassa riitaantuu itsensä kanssa, ja lopuksi ”talo kaatuu talon päälle” (Luuk. 11: 17)? Uusi, tinkimätön ja tarkasti määritelty tunnustus oli kaaosmaiseksi kehittymään päässeen kirkollisen tilanteen selvittämiseksi välttämätön.
   Ohjeella oli  -   - niinkuin jokaisella tunnustuksella on ennen kaikkea myönteinen merkitys. Torjuntamerkitys on tärkeä, mutta tärkeämpi on yhdistävä ja rakentava merkitys. Suuren riemun tuottavat aina tunnustuskirjat niille, jotka sydämensä halusta niitä tutkivat. Nämä molemmat puolet käyvät ilmi niistä sanoista, jotka päättävät Ohjeen 11. luvun: ”Meillä on sydämellinen halu ja rakkaus sellaiseen yksimielisyyteen ja, mikäli meistä riippuu, sydämestämme me innolla halajamme kaikin voimin sitä edistää, jonka kautta Jumalan kunnia jää loukkaamattomaksi, pyhän evankeliumin jumalallisesta totuudesta ei mitään murene, pienimmällekään harhalle ei anneta vähääkään tilaa, syntisraukat saatetaan todelliseen ja oikeaan parannukseen, heidät lohdutetaan evankeliumilla, vahvistetaan uudessa kuuliaisuudessa, joten he ainoastaan Kristuksen ansion kautta tulevat vanhurskaiksi ja iankaikkisesti autuaiksi. (569, 96).  
   Ohjeen valmistajilla on lopuksi sydämessä huoli siitä, että tämä heidän tunnustuksensa samoin kuin sitä edeltäneet tunnustukset jäisivät jälkeentulevaistenkin omanomaksi tunnustukseksi. Samoin Ohjeen esipuheen allekirjoittajat vakaasti kehoittavat siinä opettamaan sitä nuorisoa, jota kasvatetaan seurakunnanpalvelukseen ja pyhään saarnavirkaan, ”että puhdas oppi ja uskon tunnustaminen Pyhän Hengen avulla ja tuella säilyisi ja leviäisi jälkeentulevaistemmekin keskuudessa harhaan ainoan Vapahtajamme ja autuaaksitekijämme   Jeesuksen Kristuksen ihanaan tulemukseen saakka” (s. 10).


Evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuskirjojen kokoelmaan on liitteeksi Ruotsissa ja Suomessa ollut tapana lisätä

UPSALAN KOKOUKSEN PÄÄTÖS vuodelta 1593

Uskonpuhdistus Ruotsissa ja Suomessa kulki suuressa määrin toisia teitä kuin sen emämaassa Saksassa. Täällä ei ollut sellaisia ankaria opillisia taisteluja kuin siellä. Uskonpuhdistus edistyi suhteellisen rauhallisesti Olavi ja Lauri Pietarinpojan tarmokkaalla ja kaukonäköisellä johdolla. Luterilaiseen Saksaan ei ollut mitään lähempää yhteyttä. Tunnustuskirjojen tarpeellisuutta ei myöskään tunnettu. Lauri Pietarinpojan Kirkkojärjestyksessä vuodelta 1571 sanotaan ylimalkaisesti: ”jos tahdotaan lyhyesti tietää, mitä evankeliumi on niin ei ole ketään, joka niin sanoin kuin esikuvin voi sitä paremmin opettaa kuin Herramme Jeesus Kristus itse”. Evankeliumin saarna taas on ”yksinkertaisesti sitä, että saarnataan syntien anteeksiantamusta” ja että ”sen yhteydessä saarnataan parannusta.” Tarkemmin ei määritellä, mitä evankeliumin saarna on. Kun Kirkkojärjestys 1572 Upsalan kirkolliskokouksessa hyväksyttiin, lausuttiin päätöksessä nimenomaan, että tahdotaan pysyä siinä lujassa ja horjumattomassa opissa, joka sisältyy ja apostolisiin kirjoituksiin ja jota, Jumalan kiitos, valtakunnassa jo pitkän ajan on saarnattu, kaikin kohdin ilman turhaa ja väärää sivuoppia, ja edelleen, että tahdotaan paeta kaikkea väärää ja harhauttavaa opetusta, jolla oikea ja totuudellinen oppi saattaa joutua loukatuksi, ja torjua se. Viimeiset sanat tarkoittavat valtakuntaan tunkeutunutta kalvinilaisuutta. Näin välillisesti tunnustauduttiin Saksan luterilaisuuteen.
   Ennen pitkää kuitenkin uhkasi Ruotsin kirkkoa toinen vaara, edellistä vakavampi. Valtakunnassa oli hallitsija vaihtunut: siksi oli noussut Juhana III. Hän oli kiinnostunut jumaluusopillisista ja varsinkin liturgisista asioista. Hänelle häämöitti kirkko, jolla olisi suora jatkuvaisuus vanhaan kirkkoon saakka. Hän määräsi papiston tutkimaan kirkkoisiä. mutta harrastamaan uskonpuhdistusta varovasti. Sitten ilmestyi paljon pahaa verta synnyttänyt Liturgia, ns. ”Punainen kirja”, joka tosin sisälsi liturgisessa suhteessa hyviä aloitteita, mutta jossa kuitenkin oli niin paljon roomalaisia seremonioita, että evankeliumi niihin hukkui. Kiista  Liturgiasta nousi ja vähitellen vahvistui, monien lisätekijöiden ansiosta. Helmikuussa 1593 kokoontunut kirkolliskokous sai ratkaistavakseen suuren ja tärkeän kysymyksen. Todella ahdistavassa tilanteessa sen oli selvästi sanottava, mitä se tahtoi ja mihin se pyrki. Nyt oli saatava opissa ja jumalanpalveluksessa selvä pohja; ellei sitä saataisi, ei kukaan voi ennustaa, kuinka surulliseksi Ruotsin kohtalo on muodostuva. Oli kysymys elämästä ja kuolemasta.
   Upsalan kokous valitsi pohjaksi Augsburgin tunnustuksen. Se merkitsi rintamaa kalvinilaisuutta ja muuta lahkolaisuutta vastaan. ”Me sanoudumme irti kaikista sakramenttilaisten, zwingliläisten ja kalvinilaisten harhoista ja samoin me kieltäydymme milloinkaan antamasta tilaa kasteenuusijoille ja keillekään muille harhaoppisille, heitä hyväksymästä ja heihin suostumasta” (s. 580). Upsalan kokouksessa hyväksyttiin tunnustukseksi ennen kaikkea Pyhä Raamattu ja kolme vanhaa yleistä tunnustusta. Sitäpaitsi pitäydyttiin 1572:n Kirkkojärjestykseen, jota kuitenkaan ei aseteta tunnustusten rinnalle.
   Kokouksen päätöksessä sanotaan, että allekirjoittajat -  niiden joukossa Suomen edustajina piispa Sorolainen ja 265 muuta pappia- velvoittautuvat olemaan päätökselle uskollisia hamaan kuolemaan asti. Allekirjoitus tapahtui ”vapaaehtoisesti ja uskollisin sydämin.” Paitsi papistoa allekirjoittivat sen ritaristo ja aateli, kauppiaat ja yhteinen kansa”.
   Vasta niin myöhään kuin 1663 Ruotsin hallitus kehoittaa opetusvirassa olevia perehtymään kaikkiin tunnustuskirjoihin. 1686 kirkkolaissa sanotaan, että valtakunnan kaikkien alamaisten on tunnustautuminen ainoastaan siihen kristilliseen oppiin, joka on - - selitetty Yksimielisyyden kirjassa.