Terveys ja sairaus UT:n näkökulmasta

Terveys ja sairaus UT:n näkökulmasta





Uuden testamentin eri traditiokerroksissa kerrotaan usein sairaudesta ja paranemisesta. Kuvaukset ovat kuitenkin usein hyvin niukkoja. Kuulijat ymmärsivät asiat enemmän ja paremmin kuin me, koska he tiesivät asenteet ja taustat, jotka ovat käyneet meille oudoiksi. Toisaalta moderni lukija näyttää lankeavan toistuvasti siihen käsitykseen, että nykyihminen ymmärtää kaiken muinaisaikojen sivistymättömiä ihmisiä paremmin. Tältä pohjalta tutkijat ovat tehneet paranemiskertomusten äärellä suurimmat virheensä muutenkin, mutta erityisesti on muistettava, että antiikin aikaa ei pidä käsitellä yhtenä suurena kokonaisuutena. Tuohonkin aikaan oli oppineita ja oppimattomia ihmisiä ja eri kansojen parissa asenteet vaihtelivat suuresti. Olisi syytä ottaa nöyrästi aikaa opiskeluun ja kysyä, millaisia taustoja Uuden testamentin paranemiskertomuksilla on. Vasta sen jälkeen kertomukset voidaan ymmärtää syvemmin.



Kreikkalais-roomalainen maailma


Kreikkalais-roomalaisessa kulttuurissa sairauksia pyrittiin parantamaan monista eri lähtökohdista. Meidän olisi opeteltava näkemään niistä kolme, jotka toki sekoittuivat toisiinsa.


Ensiksikin antiikin aikana lääketiede saavutti tason, jolle se pääsi kulttuurin murtumisen myötä vasta monien pitkien vuosisatojen jälkeen. Hippokrateen nimiin pantu lääketieteellinen viisaus ja farmakologia saivat jatkoa erityisesti hellenistisen kauden Aleksandriassa, monien tieteiden keskuksessa. Tämän parantamisen lähtökohdissa oli varsin vähän tai ei ollenkaan maagisia elementtejä. Perinne jatkui eri puolilla Välimeren maailmaa, ja sitä edustivat muun muassa Soranos ja Galenos. Esimerkiksi roomalaisten sotilaslääkärien ja muiden antiikin lääkärien tietoa ja tarkkaa havainnointikykyä voi lukija edelleen vain ihailla.


Ihmiset etsivät terveyttä toisaalta myös jumalien temppeleistä. Monen kreikkalaisen temppelin tienoilta on kaivettu esille valtava röykkiö pieniä savipatsaita. Niissä on kuvattu ihmisen sairastava kehon osa, ja karsivat ihmiset ovat tuoneet ne aikanaan jumalille ja  toivoneet  paranevansa. Tämän linjan suuri menestystarina oli Asklepioksen temppelien levittäytyminen kaikkialle maan ääriin. Alkuaan Thessaliassa palvotun hengen temppeleitä oli satoja ympäri Välimeren aluetta. Epidauroksen temppelin piirtokirjoitukset kertovat ihmisten hädästä ja paranemisen toivosta. Ne on käännetty suomeksi, ja ne tarjoavat harvinaisen ikkunan tuon ajan ihmisen elämään.


Kolmas lähtökohta oli turvautuminen siihen, mitä me olemme lähes mahdottomia määrittelyvaikeuksia uhmaten tottuneet kutsumaan magiaksi. Magialla voitiin vahingoittaa mutta myös parantaa. Tätä tietotaitoa näyttää levittäneen  tehokkaasti se, että vanhat taidot ja tekniikat koottiin ja kirjattiin Egyptissä ensimmäisellä  vuosisadalla  eKr (kokoelma tunnetaan nimellä PGM).  Osittain   tämän   toimitustyön ja osittain itämaisten vaikutteiden vuoksi myöhäisantiikki oli magian ja henkien kulta-aikaa. Magia on ollut yleistä kaikkialla Välimeren piirissa niin kauan kuin lähteemme voivat kertoa.


Ei-kristillisen antiikin parissa on siis nähtävissä kolme eri tapaa etsiä paranemista. Niitä voi vain harvoin asettaa  toistensa vaihtoehdoiksi. Asklepioksen temppeleissä ihmiset saattoivat etsiä jumalallista parantajaa, mutta samalla tulijoille tarjottiin kylpylä ’lomaa ja kaikkea mahdollista profaania hoitoa. On lisäksi karkea virhe katsoa magiaan turvautuminen vain alemman kansan harrastukseksi. Jeesuksen ajan kreikkalainen ja roomalainen eliitti oli varsin innoissaan, kun puhuttiin tietäjistä ja eksoottisesta viisaudesta. Joku kirjailija saattoi olla hyvin skeptinen kaikkea yliluonnollista kohtaan, toinen osoittaa olevansa syvällä uskomusten ja taikojen maailmassa. Lisäksi esimerkiksi varsin oppinut Plinius onnistui paikoin sekoittamaan perusteellisesti toisiinsa koululääketieteen ja magiaan perustuvan kansanlääketieteen. Antiikin ihmistä ei pidä yrittää puristaa yhteen muottiin.



Varhainen juutalaisuus ja rabbien aika


Vanhan ja Uuden testamentin väliin asettuu varhaisen juutalaisuuden aika, jota seurasi rabbiinisen juutalaisuuden kausi. Juuri tämän ajan juutalaisten asenteet ovat Raamatun lukijalle hyvin kiintoisa tarkastelun aihe yleensäkin, ja niin myös puhuttaessa sairaudesta ja paranemisesta. Jos aiemmin tutkijat etsivät ahkerasti varhaisen kristinuskon kosketuskohtia kreikkalaiseen ja roomalaiseen maailmaan, nykyään ymmärretään entistä paremmin varhaisen juutalaisuuden merkitys. Juuri tämä on se tausta, jolta varhainen kirkko lähti liikkeelle. Tosin myös tässä kohdin on muistettava, että varhainen juutalaisuus ei muodostanut yhtä  kiveen  hakattua  kokonaisuutta. Muutama kirjoittaja, kuten Filon ja Josefos, ovat jättäneet jälkeensä laajan tuotannon. Tämän lisäksi rabbien opetukset koottiin laajuudeltaan  valtaviin  kokoelmiin.  Mutta sen  lisäksi on säilynyt satoja yksittäisiä teoksia ja katkelmia, jotka heijastelevat hyvin erilaisia käsityksiä, myös sairaudesta ja terveydestä.


Muutamat tutkijat ovat väittäneet hämmästyttävänkin yksisilmäisesti, että varhainen juutalaisuus torjui lääketieteen ja lääkärit. Ensimmäisen kriittisen kysymyksen esittää terve järki. Uskooko joku tosiaan, että Jeesuksen ajan juutalaiset eivät hoitaneet sairasta, sitoneet haavaa eivätkä koettaneet auttaa hädässä olevia läheisiään? Jo Vanhassa testamentissa mainitaan usein asioita, jotka osoittavat lääkäreiden olleen työssä noihinkin aikoihin (2. Moos. 21:18—19; Jes. 1:4-9, Jer. 8:22 ja Jer. 46:11). Merkittävämpi kysymys on, millaisia hoitoa torjuttiin silloin, kun tekstit puhuvat kielteiseen sävyyn siitä, että joku etsii paranemista parantajilta eikä Jumalalta.


On toki selvää, ettei hurskas juutalainen voinut kuvitellakaan menevänsä Asklepioksen temppeliin terveyttä hakemaan. Tämän lisäksi varhaiset juutalaiset opettajat suhtautuivat varsin nihkeästi sellaiseen parantamiseen, joka saatettiin jollakin lailla liittää magiaan. Juutalaiset tekstit eivät juuri mainitse eivätkä varsinkaan ylistä oman joukkonsa ihmeparantajia. Päinvastoin opettajat näyttävät suhtautuneen heihin kriittisesti. Samalla kuitenkin käy ilmi, että heitä oli olemassa ja että opettajat eivät voineet  vain  sivuuttaa  heitä.  Vanhan testamentin noituudelle  ja taikuudelle langettama  tiukka  tuomio  (esimerkiksi 5. Moos. 18:9—12) johti opettajat torjumaan magian. Torjunta oli jatkuvaa ja kovakätistä — tunnettu opettaja Simon ben Sheta kuuluu hirttäneen yhtenä päivänä kahdeksankymmentä noitaa. Siitä huolimatta parantamista ja parantajia ei voinut vain yksinkertaisesti kieltää. Tekstit kertovat pitkästä ja vaikeasta painista, joka vain paheni magian merkityksen kasvaessa  myöhäisantiikin aikana.



Umpikuja ja U-käännös


Lähes koko viime vuosisadan ajan Jeesuksen ihmeiden tutkimista hallitsi teoria, joka on  hylätty vasta viime vuosikymmeninä ja jonka aallot lyövät edelleen rantaan. Tutkijat olettivat, että ihmeillä ei ollut suurta merkitystä juutalaisten parissa mutta että ne olivat kreikkalaisten parissa hyvin  tarkeitä.  Uskottiin, että maata kiersi suuri joukko kreikkalaisia ihmeparantajia, joihin kohdistui erilaista jumalallista kunnioitusta. Koska ihmeet olivat tämän käsityksen mukaan tärkeitä kreikkalaisille mutta eivät juutalaisille, radikaali raamattukritiikki irrotti evankeliumien kertomukset täysin historiallisen Jeesuksen elämästä. Evankeliumien ihmeparantamiset olivat näiden tutkijoiden mukaan vain osoitus siitä, miten kreikkalainen uskonnollisuus oli syrjäyttänyt juutalaisen: Juutalaisesta opettajasta oli tehty kreikkalaisen mallin mukainen ihmeparantaja ja jumalihminen, Jumalan Poika, jota kumarrettiin ja kunnioitettiin.


Kesti vuosikymmeniä ennen kuin kupla suostui puhkeamaan. Todellisuudessa Jeesuksen ajalta tai edes muutamalta vuosisadalta häntä ennen ei ole pystytty esittelemään yhtään kreikkalaista ihmeparantajaa, saati että heille olisi osoitettu näiden ihmeiden vuoksi jumalallista kunnioitusta. Tällaiset kiertelevät suurmiehet eivät kuulu perinteiseen kreikkalaiseen eivätkä roomalaiseen uskonnollisuuteen vaan ennemminkin itään. Heitä tosin ilmaantuu kreikkalais-roomalaiseen kulttuuriin mutta vasta vuoden 200 vaiheilla, ja silloinkin valtaosa heistä on kotoisin imperiumin itäisistä osista. Ajallisesti he eivät siis kuulu Uuden testamentin maailmaan vaan myöhempään aikakauteen. Tämän kulttuurimuutoksen vaikutukset ovat selvästi nähtävissä muun muassa apokryfisissa apostolien teoissa. Niissä esimerkiksi Pietari ja Paavali tekevät mielikuvituksellisia ihmeitä.


Ihmeidentekijöitä siis luultiin löytyvän kreikkalaisesta maailmasta, mutta lähempi tarkastelu osoitti tutkijoiden yksinkertaisesti innostuneen liikaa. Samalla he olivat hämmästyttävästi unohtaneet varhaisen juutalaisen kirjallisuuden. Viime vuosikymmeninä tutkijat ovatkin keskittyneet  siihen  rikkaaseen ja runsaaseen ihmeuskon traditioon, joka käy ilmi näistä teksteistä.



Juutalaisia ihmeidentekijöitä: Historian suuret hahmot elävät


Tutkijat eivät siis ole kyenneet mainitsemaan Jeesuksen ajalta yhtään kreikkalaista tai roomalaista ihmeidentekijää. Juutalaisia on helppo mainita kymmenen. Nämä hahmot ovat hyvin erilaisia, mutta useimpien taustalla on Vanha testamentti ja sen kertomukset.


Israelin usko suureen Jumalaan jätti varsin pienen roolin ihmiselle,  joka  oli  hänen  palveluksessaan.  Suurimmatkin Raamatun hahmot, kuten Abraham  ja Mooses,  ovat vaikeissa  tilanteissa neuvottomia tai pelkäävät. Kun ihmeitä tehdään, niitä tekee Jumala. Siitä huolimatta niillä ihmisillä, joita hän käytti apunaan, on oma roolinsa, ja myöhemmät tekstit saattavat kasvattaa tai pienentää sitä. Kaikesta huolimatta koko Israelin usko keskitti huomionsa kaikkivaltiaaseen Jumalaan, joka tekee suuria ihmeitä. Vanhan testamentin usko ei  tuntenut  ehdottomia luonnonlakeja, joita ”ihmeet” merkillisellä tavalla rikkoivat. Se tunsi Kaikkivaltiaan ja hänen suuret tekonsa. Osa niistä näyttää meidän mielestämme seuraavan ”luonnonlakeja” — ei ole aivan kummallista, että nainen saa lapsen, mutta juuri siitä puhkesi Hannan kiitosvirsi (1. Sam. 2). Toisinaan Jumalan armollinen toiminta nähtiin asioissa, jotka ovat toisin silmin katsottuna täysin arkisia. Toisinaan, kuten esimerkiksi Elian  herättäessä ihmisen  kuolleista  (1. Kun. 17), Jumalan teot olivat kuitenkin hämmästyttäviä ja niiden poikkeavuus kaikille ilmeistä. Hänen kunniaansa soivat psalmit, kuten psalmi 66 (”Kuinka pelottavia ovatkaan sinun tekosi!”), ja hänen suurten tekojensa toistumiseen kohdistuivat suuret odotukset. Tulee vielä aika, jolloin Jumala muistaa kansansa:


”Silloin aukenevat sokeiden silmät ja kuurojen korvat avautuvat, rampa hyppii silloin kuin kauris, mykän kieli laulaa riemuaan. Lähteitä puhkeaa autiomaahan, vuolaina virtaavat purot arolla. Hehkuva hiekka muuttuu lammikoiksi, janoinen maa pulppuaviksi lähteiksi. Siellä, missä hyeenat lepäilivät, kasvaa silloin rantakaislaa ja papyrusta.” (Jes. 35. 5—5.)


Ihmeet siis teki viime kädessä Jumala, mutta hän saattoi käyttää palveluksessaan myös ihmistä. Vanhassa testamentissa ehkä merkittävin ihmeidentekijä oli Mooses, mies, joka johti kansan pois Egyptistä ja halki erämaan Luvatun maan porteille. Mooseksen merkitystä myöhemmälle Israelin uskolle on vaikea korostaa liikaa. Meidän saattaa olla vaikea ymmärtää, miten tarkoin juutalaiset tutkivat jokaisen tavun häntä koskevista kertomuksista. Tämä koskee myös ihmekertomuksia, joita kerrottiin  uudelleen ja uudelleen, joko  pienin  tai  merkittävin  muutoksin.  Merkittävä rooli oli myös muilla kansan johtajilla, kuten Joosualla tai Simsonilla. Ihmeitä kerrottiin mielellään uudelleen, ja pienikin kirjoitusten viittaus ihmeeseen saattoi herättää henkiin vilkkaan tradition. Moni Vanhan testamentin hahmo esiintyi ihmeidentekijänä varhaisessa juutalaisuudessa, vaikka Vanha testamentti ei kerro näistä tapahtumista mitään. Jotkut näistä uusista kertomuksista liittyvät tavalla tai toisella parantamiseen. Abraham toimii eksorsistina, tai kirjoittaja saattaa tuntea sen laulun, jolla Daavid karkotti pahan hengen Saulin luota tai profeetta Hesekiel herättää henkiin kuolleita tai kuolevia.


Rikkaasta perinteestä on syytä nostaa esiin erityisesti Salomon hahmo. Vanha testamentti kuvaa Salomon kuninkaaksi, jonka legendaarinen viisaus herätti kansainvälistä huomiota. Myöhemmässä perinteessä katsottiin, että tämä viisaus kattoi kaiken mahdollisen tiedon — myös okkultistisen tiedon. Näin Salomon viisaus tuli oveksi, jonka kautta suuri määrä Välimeren magiaa ja demonologiaa virtasi juutalaiseen maailmaan. Näitä keinoja saatettiin käyttää myös ihmisiä parannettaessa. Toisinaan juutalaiset tekstit varoittavat  tästä  muistuttaen  epäjumalanpalvelukseen langenneen kuninkaan ikävästä lopusta.


Juutalaisia ihmeidentekijöitä – suuriin saappaisiin


Vanhan testamentin  ihmeet  olivat siis varhaisessa juutalaisuudessa  läsnä  jatkuvasti,  koska  kertomuksia  luettiin  ahkerasti   ja kerrottiin uudelleen uusina versioina. Tämän lisäksi Vanha testamentti viittaa usein tuleviin aikoihin ja silloin tapahtuviin ihmeisiin. Profeettojen sanat, joista Jesajan tärkeä luku 35 on lainattu yllä, pysyivät vapautustaan odottavan kansan mielissä. Ehkä kaikkein tärkein oli kuitenkin Mooseksen välittämä Jumalan sana: 


Siksi minä annan heidän omien jälkeläistensä joukosta nousta profeetan, joka on sinun kaltaisesi.” (5. Moos. 18:18.)


Tuntemamme juutalaiset ihmeidentekijät, jotka elivät Jeesuksen aikoihin, liittyivät usein hyvin tiiviisti Vanhan testamentin synnyttämiin perinteisiin ja odotuksiin. Ihmeet ja politiikka kuuluivat siis yhteen tavalla, jota meidän on vaikea omasta kokemuspiiristämme ymmärtää. Ihmeet eivät olleet vain kummallisia kokemuksia, vaan ne olivat ”tunnustekoja”: tekoja, jotka osoittivat, että esille oli astunut Jumalan valitsema johtaja. Moni pyrki kansanjohtajaksi toimimalla kuin Mooses  tai Joosua. He saattoivat pyrkiä pysäyttämään Jordanin tai murtamaan Jerusalemin muurit kuten Joosua. Näin he kokosivat suuria joukkoja vastustamaan roomalaisia miehittäjät. Lopputulos oli kerta kerran jälkeen sama: roomalainen sotajoukko murskasi säälimättä pienetkin yritykset koota kansaa toistamaan Vanhan testamentin ihmeet. Kansanjoukot saattoivat olla aseistautuneita mutta myös aivan rauhanomaisia ja koostua etupäässä vanhuksista, naisista ja lapsista. Siitit huolimatta veri virtasi valtoimenaan.


Kaikki juutalaiset ihmeidentekijät eivät kuitenkaan olleet poliittisesti aktiivisia. Jotkut toimivat  ammattilaisina päättäjien hoveissa tai kansan parissa — tästä varsin yleisestä ilmiöstä tarjoavat hyvän esimerkin Apostolien tekojen luvun 13 mainitsema Barjesus sekä luvun  19  mainitsemat  ”ylipappi”  Skeuaan  seitsemän poikaa. Tarkoin emme tietää, millaisia ihmeitä nämä joukot väittivät tekevänsä: Todennäköisesti he pitivät itseään Salomon viisauden seuraajina ja kansainvälisinä kykyinä. Mutta tunnemme toki myös toisenlaisia ihmeidentekijöitä, jotka liittyivät ihmisten arkielämään. Honi-niminen mies hankki sitkeällä rukouksellaan sateen pitkän kuivan kauden jälkeen, ja häntä etsittiin auttajaksi toisenlaisissakin ongelmissa. Hanina ben Dosa, rabbien mukaan viimeinen ”tekojen mies”, rukoili kuolevien ihmisten puolesta ja tiesi, kuka kuoli ja kuka parani. Rabbiininen traditio teki pikkuhiljaa sekä Honista että Haninasta rabbin, vaikka kumpikaan ei ilmeisesti sellaisena toiminut. Sitä ennen sirpaleinen traditio todistaa, miten epäluuloisesti heihin ja vastaavanlaisiin parantajiin suhtauduttiin.



Suuret lupaukset täyttyvät


Jeesuksen tekemät ihmeet on sijoitettava yllä kuvattuun kontekstiin. Kirjoituksia tuntevat juutalaiset odottivat, että Jumala puuttuisi historian kulkuun ja armahtaisi sorrettua kansaansa. Vielä joskus erämaa kukkisi, rampa hyppisi riemusta ja mykkä laulaisi suuren Jumalan kunniaa.

Avainkysymyksen Jeesukselle esittävät Johannes Kastajan opetuslapset, jotka heidän opettajansa lähetti kysymään, kuka Jeesus oli. Jeesus kehottaa heitä katsomaan ympärilleen ja katsomaan, miten Jesajan ennustukset toteutuvat ja köyhille julistetaan evankeliumia. Jumala oli muistanut kansaansa. Jumalan valtakunta oli tullut lähelle (Matt. 11; Luuk. 7). Pato oli murtunut ja suuret vedet olivat lähteneet liikkeelle.


Johannes Kastajan kysymys saa tämän päivän Raamatun lukijan mietteliääksi. Ihmeet ja evankeliumi kuuluvat Uudessa testamentissa yhteen. Jeesuksen ihmeet olivat tavallaan Jumalan valtakunnan avaimia: Ne eivät olleet vain kummallisia tapauksia, joita ihmiset kokoontuivat hämmästelemään. Ihmeet osoittivat selvästi Kristukseen ja hänen tehtäväänsä.  Turhan usein käy meidän keskellämme niin, että ihmeet irrotetaan evankeliumista. Silloin halli voi olla täynnä väkeä, joka kohisee ihmeistä. Osaako se kohista myös Jeesuksesta ja hänen pelastustyöstään?



Markus – korutonta kerrontaa


Jokaisella Jeesuksen ihmeistä kertovalla evankelistalla on omat erityispiirteensä. Tosin Luukas seuraa lähteitään niin uskollisesti, että yksiselitteinen linja ei tahdo hahmottua. Toisin on Markuksen kohdalla, joka oli evankelistoista ensimmäinen.


Markuksen evankeliumia hallitsee tietynlainen koruttomuus ja yksinkertaisuus. Se saattaa peittää lukijan silmiltä evankelistan oman intention, joka on kuitenkin helppo oppia hahmottamaan. Juuri ihmekertomukset ovat tästä erinomainen esimerkki. Markus kertoo niitä monia, usein peräkkäin, ja korostetun lyhyesti. Sokea saa näkönsä, kuuro kuulee, demonin vaivaama vapautuu. Yksittäinen kertomus on kuin yksittäinen värikäs kivi. Se ei näytä kertovan mitään, vain sen, että yksi ihminen sai näkönsä takaisin tai pystyi jälleen kävelemiään. Tarvitaan kokonaisuus, mosaiikki, jossa palat liittyvät toisiinsa. Niistä muodostuu kokonaisuus:  Jumala  on  muistanut  kansaansa ja lähettänyt sen keskelle Kristuksensa. Suuret lupaukset toteutuvat.



Matteus – varo magiaa


Matteus kertoo lähes kaikki Markuksen evankeliumin parantamiskertomukset. Antiikin ajan kirjarullaksi Matteuksen teos lähentelee maksimikokoa, ja siksi hän on yleensäkin joutunut supistamaan Markuksen kerrontaa. Ihmekertomuksissa käy usein ilmi, että tämä on tehty hyvin taitavasti: kertomus on aiempaa lyhyempi mutta sisältää useimmiten kaikki elementit. Silti jokin näyttää myös muuttuneen.


Matteus on jättänyt  pois  vain  muutamia  ihmekertomuksia. Yhdessä niistä Markus kuvaa varsin yksityiskohtaisesti sen, miten Jeesus parantaa kuuron ja mykän ja kertoo käytetyn sanankin (effatha). Toisessa on tarkoin kuvattuna Jeesuksen eksorsismi. Kun kaikki Matteuksen parantamiskertomukset luetaan läpi, huomataan, että Matteus ei juuri kuvaa parantamisen yksityiskohtia. Ilmeisesti hän ei ole ainoastaan lyhentänyt kertomuksia, vaan toimitustyöstä on luettavissa varoitus: magian kanssa ei ole leikkimistä. Vanha testamentti torjuu noituuden ankarasti, ja juutalaiset opettajat olivat tässä asiassa hyvin tarkkoja. Matteus ei kerro Jeesuksen parantamistyöstä neuvoakseen muille oikeaa tekniikkaa.


Johannes – pysähdy ja pohdi


Jo nopea vilkaisu Johanneksen evankeliumiin osoittaa, että Jeesuksen ihmeitä käsitellään aivan toisin kuin aiemmissa evankeliumeissa. Nyt kertomuksia on merkittävästi vähemmän, mutta niitä käsitellään huomattavasti tarkemmin. Siinä, missä Markus kertoo hyvin lyhyesti sokean parantamisesta, Johannekselle Simon sokean paraneminen (Joh. 9) on vasta esityksen alku. Tämän jälkeen käydään läpi ihmisen suhde Jeesukseen. Lopulta on kyse siitä, kuka on sokea ja kuka näkee. Aivan sama tapahtuu viidennessä luvussa, jossa ramman parantaminen johtaa syvällisiin keskusteluihin, ja yhdennessätoista luvussa, jossa kuolleen Lasaruksen herättäminen johdattaa keskustelemaan todellisesta elämästä ja todellisesta kuolemasta. Ihmekertomukset ovat siis avoimesti teologisia ja uskonopillisia.

 

Heikkoudessa täydelliseksi tuleva voima


Apostoli Paavalin kirjeet avaavat kristilliselle opetukselle aivan uudenlaisen näkökulman terveyteen ja sairauteen. Toki myös Paavalin kohdalla puhutaan apostoliuden vahvistavista tunnusteoista, joihin hän itse ylpeänä viittaa (2. Kor. 12:12). Merkittävintä ei ole kuitenkaan opetus parantamisihmeistä, olivatpa ne Jeesuksen tai apostolin itsensä tekemiä, vaan puhe apostolin omasta sairaudesta. Avainlähteiksi nousevat silloin Toinen korinttilaiskirje ja Galatalaiskirje.


Toisesta korinttolaiskirjeestä kay ilmi, miten Paavali joutui taistelemaan seurakunnasta, joka uhkasi kääntää hänelle selkänsä. Sen keskellä vaikutti ihmisiin, joilla oli suuria kykyjä ja suuria kokemuksia. Paavali viittaa toki siihen, että hänenkin meriittilistastaan olisi yhtä ja toista esille  nostettavaa.  Silti hän ei kersku voimallaan vaan kivullaan, sairaudellaan ja heikkoudellaan. Tästä sairaudesta, jota emme pysty määrittämään, hän puhuu koskettavasti Galatalaiskirjeessä (4:1314). Näkyvästi ja rumasti sairaan miehen ei pitänyt olla uskottava puhuessaan Jumalan ylitsevuotavasta hyvyydestä. Hän oli rukoillut kolmesti, että  Herra  ottaisi  ”Saatanan  enkelin”  rusikoimasta  häntä: 


”Mutta hän  on  vastannut  minulle:  ’Minun  armoni  riittää sinulle. Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa.’ Sen tähden ylpeilen mieluimmin heikkoudestani, jotta minuun asettuisi Kristuksen voima.” (2. Kor. 12:9.)


Paavali kirjoittaa siis voimasta, joka tulee täydelliseksi heikkoudessa. Niin tehdessään hän ui vahvassa juutalaisessa traditiovirrassa. Jumalan voima ei ole aina kaikille ilmeinen eivätkä hänen omansa terveitä ja vahvoja. Teologit ovat tottuneet puhumaan kahdesta toisilleen vastakkaisesta opetuksesta. ”Kunnian teologiassa” Jumalan voima on jokaiselle ihmiselle ilmeinen: Tapahtuu suuria ihmeitä, Jumalan omat ovat terveitä, viisaita ja taitavia, ja suuret väkijoukot lähtevät seuraamaan Jumalaa. ”Ristin teologiassa” Jumala salaa voimansa ja kätkee sen heikkouteen. Faraon luo ei lähetetä armeijaa vaan Mooses, mukanaan mahtava sotajoukko eli vaimo, aasi ja poika. Suuren Samuelin äidiksi valitaan lapsettomuuden häpeää kantava Hanna (1. Sam. 2), jonka ylistysvirsi on Marian kiitosvirren tausta. Jo Jobin kirja lyö säpäleiksi yritykset hahmottaa Jumalaa näkemämme todellisuuden perusteella. Kirjoittaessaan syvällisesti kärsimyksestä Paavali osoittaa, että Jumalan aikomuksia ei määritetä empiirisin keinoin: Jumalan sanomatonta hyvyyttä opitaan kunnioittamaan tuskan, ahdistuksen ja kivun keskellä, siis siellä, missä kaikki oma kokemus johtaisi kiroamaan Jumalaa, jos sellainen on olemassa (Room. 5:1—5). 


Täydellisimmillään ”ristin teologia” on nähtävissä siellä, mistä se saa nimensä. Ristillä kuoli ihmisten hylkäämä ja Jumalan kiroama mies, josta tuli koko maailman Vapahtaja (Gal. 3:13). Kirkon piirissä ei voida koskaan puhua sairaudesta muistamatta häntä, jota sanotaan kipujen mieheksi ja sairauden tuttavaksi.



Ihminen on kokonaisuus


Modernilla lukijalla on siis opeteltavanaan useita uusia näkökulmia ennen kuin on mahdollista päästä sisälle Uuden testamentin opetuksiin. On syytä nostaa esille vielä yksi asia, jonka erityisesti länsimainen kristitty on tottunut näkemään toisin. Näyttää silta, että olemme tottuneet jakamaan oman elämämme sekä yhteiskunnan että yksilöiden tasolla hyvinkin tarkoin erilaisiin sektoreihin. Politiikka ja uskonto ovat kaksi erillistä aluetta. Käyvän uskontulkinnan mukaan usko on yksityisasia  ja kuuluu ennen muuta ihmisen tunne-elämän alueelle. Terveys tai talovelat eivät ole enää uskonnollinen asia, eivätkä ne kuulu seurakunnalle vaan terveydenhoidolle ja pankkiireille. Uskonto on privatisoitu ja rajattu joko tiedon tai tunteen kapealle sektorille.



Mukavilta kulmasohvilta käsin matka Jeesuksen ajan maailmaan on pitkä. Noihin aikoihin politiikkaa  ja  uskontoa oli mahdoton erottaa toisistaan  — Johannes  Kastaja  käy  hyvästä esimerkistä. Mutta myös yksittäisen ihmisen elämänalueet muodostavat täyden ympyrän, eikä uskoa voi rajata vain  tiedon tai tunteen alueelle. Paras oppikirja on Psalmien kirja. Siellä vihollisten vaino mutta myös sairaus ja fyysinen kipu ovat  arkista todellisuutta. Katumuspsalmien kaava on puhutteleva: Vihollisten vainosta tai fyysisestä kivusta karsiva ihminen huutaa avukseen Jumalaa. Samalla hän tietää, että hänen syntinsä merkitsevät kuin synkkää pilveä, jonka läpi rukous ei pääse. Siksi ihminen huutaa hädissään ja pyytää Jumalaa antamaan avun ja hänen syntinsä anteeksi: 


”Jos sinä, Herra, pidät mielessäsi synnit, Herra, kuka silloin kestää? Mutta sinun on armo, sina annat anteeksi, että me eläisimme sinun pelossasi. Minä odotan sinua, Herra, odotan sinua koko sielustani ja panen toivoni sinun sanaasi.” (Ps. 130:3—5.)


Aika ennen antibiootteja ja kipulääkkeitä asetti ihmisen hyvin pienelle paikalle, taistelemaan elämästään koko olemuksellaan. Juuri sen keskeltä nousevat koskettavat avunhuudot mutta myös kauneimmat kiitosvirret suuren Jumalan puoleen. On erityisesti huomattava, ettei psalmien kuvaama ihminen ole murheellinen eikä onnellinen yksinään. Hänen elämänsä ja toivonsa liittyvät aina niihin Jumalan lupauksiin, jotka on annettu Jumalan kansalle. Jos kristityn elämä eristetään ympäröivästä yhteisöstä ja ihmisen omasta arkitodellisuudesta, on turha ihmetellä sitä, miksi kristinusko ei kosketa tavallista suomalaista. Mutta jos ihminen hädissään huutaa apua ja armoa suurelta Jumalalta, välimatka Raamatun ja nykyajan ihmisen välillä supistuu olemattomaksi.


Synti, sairaus ja kuolema


Meidän on vaikea ymmärtää sitä kokonaisuutta, johon monet Jeesuksen ajan juutalaiset  liittivät  sairauden  ja  kuoleman.  Siitä kertoo havainnollisesti meillä  vähiten  tunnettu  teos,  Adamin ja Eevan elämä. Sen mukaan Adam teki kuolemaa ja kokosi poikansa kuolinvuoteensa ympärille. Pojat — tosin satoja vuosia eläneet — kysyivät, miksi heidät oli pyydetty paikalle ja miksi isa makasi vuoteellaan. Adam vastasi heille: ”Poikani, minä olen sairas ja tuskissani.” Pojat kysyivät: ”Isä, mitä tarkoittaa olla sairas ja tuskissaan?”


Jumala loi ihmisen synnittömäksi, eikä hänen luonaan ollut syntiä, sairautta eikä kuolemaa. Ne tulivat maailmaan synnin palkkana. Riemuvuosien kirja, joka kirjoitettiin toisella vuosisadalla eKr., selittää entisajan ihmisten pitkän elämän niin, että noihin aikoihin ihmiset noudattivat paremmin Jumalan tahtoa ja elivät pitempään. Ihmiskunta on kuitenkin kulkenut kohti yhä suurempaa syntiä, ja siksi sairaudet ja kuolema ovat lyhentäneet yleistä elinikää. Tämän kirjan mukaan elinikä lyhenee edelleen, kunnes lapset syntyvät harmaapaisina — ”meill ukkoina jo syntyy sylilapset”, kuten Eino Leino on asian muotoillut. Mutta kirjoittaja odottaa aikaa, jolloin Jumalan laki on taas kunniassa ja elinaika alkaa taas nousta.


Molemmat kertomukset ovat variaatioita siitä, mikä suomalaisessa kristillisyydessä torjutaan ehdottomasti. Siitä huolimatta monet varhaisen juutalaisuuden tekstit osoittavat, että synnillä, sairaudella ja kuolemalla on suhde. Sama suhde tulee näkyvän psalmeissa. Suhde ei kuitenkaan ole — ainakaan psalmeissa tai Uudessa testamentissa — sellainen, jota Jobin kirjassa Jobin ystävät tarjosivat: Jobin kärsimyksen taustalla piti heidän mukaansa olla hänen tekemänsä synti. Sen sijaan voidaan hyvin liikkua yleisemmällä tasolla. Tässä maailmassa ei olisi sairautta eikä kuolemaa, ellei ihminen olisi kääntänyt selkäänsä Jumalalle ja langennut syntiin.


Piirrettäessä synnin ja sairauden suhdetta on oltava todella varovainen. Vanhan, kauniin ohjeen mukaan kärsivää ihmistä on pyhästi pideltävä. Ei pidä ryhtyä väittämään, että ihmisen kärsimys on seurausta hänen tekemästään synnistä. Esimerkiksi Roomalaiskirjeen 7. luvun näkökulmasta emme silloin olisi nähneet elämässämme yhtään onnellista päivää. Silti monen suomalaisen teologin kammoama asia tarjoaa puhuttelevan näkökulman siihen, mitä tapahtui Jeesuksen toiminnassa. Sitä voidaan kuvata monesta näkökulmasta, mutta yksi niistä on restauraatio, ennalleen saattaminen. Näkökulma on avattu esimerkiksi Roomalaiskirjeen 5. luvussa, jossa ei tosin puhuta erikseen sairaudesta mutta kuolemasta kylläkin. Kristus on uusi Adam, uuden ihmissuvun perustaja, uusi alku ja kaiken ennalleen saattaja.


Jotakin tästä koko ihmissuvun lankeemuksen korjaamisesta murtautui synnin, sairauden ja kuoleman maailmaan silloin, kun Jeesus puhutteli sairaita: ”Sinun uskosi on parantanut/pelastanut sinut” (Mark. 5:34; 10:52) tai sanoi sairaalle: ”Sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi” (Mark. 2:5). Kysymys on suuresta kokonaisuudesta, Jumalan valtakunnasta, johon syntinen ja sairas ihminen kutsuttiin.


Kaikki Jeesuksen kerran parantamat ihmiset ovat  sittemmin  kuolleen.  Ruumiillinen paraneminen  oli  tarpeellista  mutta vain hetkellistä. Varsinainen paraneminen liittyy siihen, että synti on otettu pois ja syntinen asetettu uudelleen yhteyteen Kaikkivaltiaan kanssa.