Jumala ja jumalat

Jumala ja jumalat

Jumala ja jumalat

Miten Jeesuksen ajan juutalainen usko suhtautui kreikkalaisten ja roomalaisten jumaliin?

Ympäröivä antiikin kulttuuri aiheutti juutalaisille useita haasteita. Yksi niistä oli suhtautuminen pakanoiden jumaliin. Juutalaisuus oli kyllä monoteistinen uskonto, mutta jo tämä oli monimutkaisempi kysymys kuin useimmiten ymmärretään. Toinen ja ehkä vielä vaikeampi kysymys oli suhtautuminen muiden uskontojen korkeimpaan jumaluuteen – oliko sillä jotakin tekemistä juutalaisen uskon kanssa vai ei? Nämä kysymykset ovat varsin ajankohtaisia nyt, kun arvioidaan uskontodialogin merkitystä lähetystyölle. Kristillinen Kirkko seurasi pitkälti äitiuskontoaan, mutta yksi asia merkitsi suurtakin muutosta: Juutalaisuus oli harvoin missionaarinen uskonto, mutta kristinuskon ytimessä oli alusta lähtien evankeliumin vieminen kaikille kansoille.


Monoteismi ja monoteismi


Modernit tutkijat ovat määritelleet monoteismin usein hyvin ahtaasti. Yksinkertainen kysymyssarja tuo esille määrittelyn vaikeudet. Onko sellainen ihminen monoteisti, joka uskoo että ei ole muita jumalia kuin yksi ainoa?  Mutta onko myös sellainen, joka uskoo että tämän ainoan Jumalan palveluksessa on enkeleitä ja henkiä?  Entä sellainen, jonka uskon mukaan on olemassa myös pahoja, Jumalaa vastaan kapinoivia henkiä ja pahoja enkeleitä? Ja miten sellainen, jonka mielestä pakanoiden palvomat jumalat ovat juuri noita pahoja enkeleitä ja henkiä?


   Psalmin 96:5 kreikkalainen käännös tuo esille juutalaisen uskon: 

”Kaikki pakanoiden jumalat ovat demoneita”.


  Tämä ajatus on ollut juutalaisuudessa ilmeisen yleinen, ja Uuden testamentin puolella siihen yhtyy apostoli Paavali sanoessaan, että mitä pakanat uhraavat he uhraavat demoneille:

Tarkoitan sitä, että epäjumalien palvelijat uhraavat pahoille hengille eivätkä Jumalalle, enkä halua teidän joutuvan yhteyteen pahojen henkien kanssa, 1. Kor. 10:20.  


Qumranissa jaettiin tunnetusti olevainen pimeyden ja valkeuden maailmaan, ja vaikka Jumala valon maailmassa kontrolloi suvereenisti pimeyden mahtia, Belialilla on omat enkelivaltansa.  Usko enkeleihin on ollut yleinen piirre useimmissa juutalaisuuden haaroissa vaikka ei kaikissa. Näin vastaukset kysymyksiin osoittavat nopeasti, että monoteismi on huomattavasti monisäikeisempi asia kuin tutkijan kirjoituspöydän takaa saattaa näyttää. Tiukkoja määritelmiä soveltava löytää varhaisen juutalaisuuden piiristä harvoja monoteistejä jos ainuttakaan.


    Viime vuosikymmeninä tutkijat ovat yhä selvemmin havainneet vaikeudet monoteismin määrittelyssä. Monolatria – vain yhden Jumalan palveleminen – on helpompi käsite.  Tässä kuten useinkin maailma ei tahdo hahmottua tutkijan päähänsä asettamien silmälasien kautta.


Kreikkalaisroomalainen antiikki ja polyteismi


Kreikkalaisen ja samoin roomalaisen uskonnon perusteisiin kuului monien jumalolentojen kunnioittaminen.  Ikiajoista lähtien kreikkalaiset palvoivat yliluonnollisia olentoja, jotka asuivat meressä, joissa, metsissä tai viljelysmailla.  Tästä peruslähtökohdasta on erotettava monet ja eri suuntiin käyvät kirjalliset tai teoreettiset rakennelmat. On tietenkin virhe puristaa kreikkalais-roomalainen uskonnollisuus esim. Homeroksen esittämiin Olympoksen jumaliin. Heistä voidaan jo Odysseiassa puhua varsin kepeästi, mistä ehkä paras esimerkki on Areksen ja Afroditeen paljastuva aviorikos (Odysseia, 8,266-366).  Todellinen uskonnollisuus oli syvemmällä – Homeroskaan ei puhu koskaan kepeästi ”kohtalosta” eikä esim. Paavalin Efesoksessa kohtaama Artemiin palvonta tuonut paljonkaan mieleen olympolaisen pantheonin Artemista.


   Välimeren maailmassa uskonnollinen suvaitsevaisuus ja kulttien liikkumavara oli polyteismistä eli monijumalaisuudesta johtuen suuri.  Kulttien identifikaatio yli kulttuurirajojen oli helppoa ja se käy hyvin ilmi jumalien nimityksistä. Roomalaiset eivät tunnistaneet omaksi ylijumalakseen Juppiteriksi ainoastaan kreikkalaisten Zeusta, jota he ilman muuta nimittivät kotoisella nimellään.  Aivan samoin he tulkitsivat myös egyptiläisten Ammonin kultin saman jumalan palvomiseksi (Iuppiter Hammon).  Tässä mielessä heillä ei ollut mitään vaikeutta tulkita myöskään juutalaisten Jumalaa samaksi jumaluudeksi (tosin sapatin vuoksi usein Saturnukseksi!). Tapa katsoa kaikki ylijumalat samaksi hahmoksi ei ollut vain roomalainen uskonnollinen piirre, vaan se oli yleinen kaikkien kreikkalaista filosofista koulutusta saaneiden parissa. Varsinkin Aleksanteri Suuren laajan valloitusretken jälkeen tieto eri kansojen elämäntavoista saavutti kaikki sivistyneet ihmiset. Kaikki eivät enää tahtoneet olla vain Ateenan tai Korintin kansalaisia, vaan erityisesti stoalaiset mielsivät itsensä kosmopoliiteiksi, maailmankansalaisiksi. He katsoivat myös kaikkien kansojen palvelevan viime kädessä samaa jumaluutta eri nimillä.  Erityisesti 160-luvun e.Kr. tapahtumien jälkeen juutalaisten palvontamenoja pidettiin antijuutalaisen propagandan takia outoina ja barbaarisina. Tuodessaan Zeun kultin Jerusalemin temppeliin Antiokhos Epifanes ei kuitenkaan tahtonut häpäistä temppeliä, vaan tahtoi samaa jumalaa palvottavan samoin kuin muutkin kansat häntä palvovat.


Murtumia polyteismissä?


Jos polyteismi kuului kreikkalaisen uskonnollisuuden peruslähtökohtiin, kreikkalais-roomalainen kulttuuri tarjosi huomattavan määrän aineksia ensin juutalaiselle ja sitten kristitylle polyteismin kriitikolle.  Jo Ksenofanes (n. 578-475) oli arvostellut voimakkaasti antropomorfista kulttia eli jumalien esittämistä ihmishahmoisina ja uskonut, että todellisuudessa on olemassa vain yksi jumaluus.  Platon (427-347 e.Kr.) korottaa demiurgin muiden jumalolentojen ulkopuolelle. Varhaisten kyynikkojen mukaan nomoo, ihmisten sopimusten perusteella. on olemassa useita jumalia, mutta kata fysin, luonnostaan, vain yksi jumala.  Tämä yksi jumaluus, theos, theotes /  deus, esiintyy filosofisessa ja teologisessa kirjallisuudessa halki hellenistisen ja keisariajan ilman että samalla kiistetään muiden jumalien olemassaoloa tai heidän palvontaansa.  Nämä jaksot tarjosivat silti erinomaisia kiinnekohtia juutalaiselle ja myöhemmin kristilliselle sivistyneistölle.


    Monien filosofien tapaan puhua ”jumalasta” tai ”jumaluudesta” liittyy paljon muuta juutalaisten kannalta kiintoisaa keskustelua.  Homeroksen myyttien kritiikillä on ikivanhat juuret. Platon halusi karkottaa ihannevaltiostaan runoilijat, koska he halventavat jumalia taruillaan.  Näin oli luotu pohja keskustelulle ”runoilijoiden jumaluusopista” ja ”todellisesta jumaluusopista”.   Roomalainen Varro (116-27 e.Kr) jonka ajatukset on tallentanut Augustinus teoksessaan Jumalan valtio, kuvaa tarkasti vanhan roomalaisen polyteismin jumalolento jumalolennolta ja erottaa sen jälkeen toisistaan runoilijoiden edustaman tarunomaisen, julkisuuteen kuuluvan ja ns. luonnollisen jumaluusopin (fabulare, civile, naturale, Augustinus Jumalan valtio 6,5 -).  Näistä ensimmäinen loukkaa hänen mielestään jumalien kunniaa, toinen on valtion harjoittamaa kulttia ja kolmas filosofien vapaata pohdintaa jumaluuden olemuksesta.  Myös esimerkiksi Cicero (106-43 e.Kr.) ja Seneca (4 e.Kr.-65 j.Kr.) esittivät perustavaa laatua olevaa antropomorfisten jumalien kritiikkiä ja esim. egyptiläisten palvomien jumalien (käärmeet, härät, kissat) pilkkaaminen oli yleistä (esim. Juvenalis, n. 60-135).   


Johdonmukaiseen kulttien torjumiseen kreikkalais-roomalainen ajattelu johti harvoin.  Lähimmäksi sitä tulee epikurolaisten ja heidän edeltäjiensä teologia, jonka mukaan jumalat ovat kaukana eivätkä puutu ihmisten asioihin eikä heitä siksi tarvitse palvoa temppeleissä – tästä syystä heitä pidettiin usein virheellisesti ateisteina. 


    Näin siis juutalainen usko eli polyteistisen maailman keskellä, mutta samalla kreikkalais-roomalainen maailma tarjosi huomattavan määrän kosketuskohtia juutalaiselle monoteismille ja myöhemmin kristilliselle uskolle. Miten näitä kosketuskohtia käsiteltiin?



Epäjumalien patsaat – helppo maali


Päälinja löytyy vaikeuksitta profeettojen kirjoituksista (Jesaja, Jeremia):  On vain yksi Jumala, kaikki muut ovat vain kiveä, puuta tai  metallia.  Niiden palvominen on turhaa, typerää ja väärin ja se herättää vain Jumalan vihan:

Puolet puusta hän polttaa, paistaa sen päällä lihaa, syö, tulee kylläiseksi, lämmittelee ja sanoo: ”Hohhoijaa! Siinäpä kunnon tuli. Jo alkaa tarjeta!”  Mutta lopusta puusta hän veistää itselleen jumalan, patsaan, jota hän kumartaa ja palvoo. Hän rukoilee sitä ja sanoo: - Pelasta minut! Olethan sinä minun jumalani! Mitään he eivät tiedä, mitään eivät ymmärrä! Heidän silmänsä ovat tahmautuneet umpeen, eivät he näe, heidän sydämensä on turtunut, eivät he tajua.  Eivät he ota opikseen, ei heillä ole älyä eikä ymmärrystä sanoa: - Puolet siitä poltin tulisijassa, hiilloksella paistoin leipää, paistoin lihaa ja söin. Ja sen rippeistä minä tein tuollaisen iljetyksen! Puupölkkyäkö tässä pitäisi kumartaa? Tyhjän perässä juoksija! Hänen harhautunut sydämensä eksyttää hänet. Ei hän osaa pelastaa itseään, ei sanoa itselleen: - Petosta! Minun käteni pitää kiinni tyhjästä! (Jes. 44:16-20)


”Kuule, Israelin kansa, mitä Herra sinulle puhuu! Näin sanoo Herra: - Älkää omaksuko vieraiden kansojen tapoja, älkää peläten tuijottako taivaan merkkejä, niin kuin nuo pakanat tekevät. Heidän uskomuksensa ovat typeriä kuvitelmia. He kaatavat metsästä puun, ja puuseppä muodostelee sen taltallaan,  hän koristelee sen hopealla ja kullalla ja kiinnittää sen paikoilleen vasaralla ja nauloilla, ettei se kaadu. Tällaisia ovat heidän jumalansa.  Ne ovat kuin linnunpelättimet kurkkumaalla, eivät ne osaa puhua. Ne eivät pysty liikkumaan itse, niitä täytyy kantaa paikasta toiseen. Älkää pelätkö niitä, eivät ne tee teille pahaa, mutta ei niistä apuakaan ole. (Jer. 10:1-5).


Tähän samaan linjaukseen liittyvät useat varhaiset juutalaiset tekstit.  Mielenkiinto on kohdistunut erityisesti Abrahamiin ja hänen lähtöönsä Kaldean Uurista.  Tähän tapahtumana liittyy useita VT:n kannalta katsoen uusia kertomuksia.  Poimin monista esille vain muutamia:


   Riemuvuosien kirja (n. 150) kertoo, miten Mastema eli Saatana opetti ihmiset veistämään epäjumalien kuvia. Abraham tajuaa tämän mielettömyyden ja pyytää isäänsä luopumaan mykkien jumalien palvelemisesta.  Jumala kutsui 14-vuotiaan  Abrahamin ja antoi hänelle vallan hallita koko maata vainoavia korppeja eli demoneita.  Hänen käskystään korppilaumat poistuivat pelloilta, mikä herätti maan asukkaista suurta ihmetystä. 


   Ensimmäisellä vuosisadalla j.Kr. kirjoitettu Abrahamin apokalypsi kertoo, miten Abrahamin isä elätti itsensä tekemällä jumalia muiden palvottavaksi. Nuori poika Abraham vei niitä torille muiden ostettavaksi.  Abraham näki, miten muutamat jumalat putoilivat kärryiltä ja menivät rikki. Yhden näistä hän pani uuniin ja paistoi tulessa isälleen leivän. Tämä jumala osoittautui siis paremmaksi kuin kaikki muut, koska siitä oli jotain hyötyä. Abraham ymmärsi, että näiden jumalien pitäisi kunnioittaa hänen isäänsä eikä päinvastoin. Apokalypsi sisältää Riemuvuosien kirjan tapaan myös yksilöidymmän kertomuksen siitä, miten Jumala kutsui Abrahamin.


    Nyt mainitut tekstit osoittavat juutalaisen uskon päälinjan rajun taistelun polyteismiä vastaan.  Se ei kuitenkaan näytä yleensä tähdänneen pakanoiden käännyttämiseen pois näistä kulteista, koska juutalainen usko oli ilmeisen harvoin luonteeltaan missionaarista, vaikka jumalaapelkääväisiä oli merkittävä määrä kuuntelemassa synagogaopetusta.  Juutalaisten tekstien kohderyhmänä oli ilmeisesti lähinnä oma kansa, joka joutui elämään jatkuvasti vähemmistönä monia jumalia palvelevan enemmistön keskellä.


Murtumia juutalaisessa monoteismissä?


Eläessään vähemmistönä polyteistisen maailman keskellä juutalainen monoteismi joutui jatkuvaan testiin.  Makkabilaiskapina 160-luvulla e.Kr. osoittaa, että monet olivat valmiita kidutuskuolemaan ennemmin kuin palvelemaan epäjumalia. Kaikin osin juutalaisuus ei kestänyt painetta säröilemättä.  Yksittäisten luopioiden määrää emme tunne, vaikka nimiä mainitaan (tunnetuimpana Filonin sukulainen Tiberius Alexander).  Sen sijaan jo Herodes Suuri ja hänen jälkeensä moni muukin hallitsija näyttää eläneen tässä suhteessa kaksoiselämää: Jerusalemin temppelin rakentaja varoi palvomasta kreikkalaisia jumalia Palestiinassa, mutta näyttää tehneen niin Palestiinan ulkopuolella.  Hän lähetti lahjoja kreikkalaisten jumalien temppeliin ja myös rakennutti niitä itse.  Samaa kerrotaan myös hänen seuraajistaan.  


   Mitä korkeammalla yhteiskunnassa oltiin ja mitä enemmän assimiloiduttiin kreikkalaiseen kulttuuriin, sitä enemmän oli kosketuskohtia myös pakanallisiin kultteihin ja tilanteita, joissa oli joustettava. Jerusalemin tuhon jälkeen Vespasianusten kunniakierrosta kuvannut Josefos tuskin välttyi tilanteilta, joihin hän jerusalemilaisena pappina ja ylimyksenä ei olisi koskaan ryhtynyt. Ajatuksen tasolla syvästikin kreikkalaiseen filosofiaan assimiloitunut Filon Aleksandreialainen (1. vs. j. Kr.) herättää edelleen tutkijoiden huomiota kovalla asenteellaan luopioita kohtaan.  Vastaava yksiselitteisen tuomitseva linja esiintyy monissa samanaikaisissa juutalaisissa lähteissä, myös myöhemmin rabbiinisen kirjallisuuden varhaisimmassa kokoomateoksessa Mishnassa.


Jumala ja korkein jumala?


Suurimman vaikeuden juutalaisille oppineille tuotti kreikkalaisten ja roomalaisten puhe korkeimmasta jumalasta.  Mitä silloin tehdään, kun pakanat eivät puhu omista patsaistaan, vaan korkeimmasta jumaluudesta? Kuten edellä kirjoitin, tämäkin perinne oli siellä pitkä. Roomalaisille kreikkalaisten Zeus oli heidän oma Juppiterinsa, egyptiläisten Ammon Iuppiter Hamon ja juutalaisten palvoma jumaluus tietenkin sama Juppiter. Periaatteessa juutalainen kirjoittaja saattoi suhtautua asiaan kolmella eri tavalla:


  1) On olemassa korkein jumaluus, jota eri kansat palvovat eri nimellä vaikka mahdollisesti väärällä tavalla

  2) Pakanakansat palvovat korkeinta jumaluutta, mutta tämä jumaluus ei todellakaan ole Zeus / Juppiter

 3) Pakanoiden korkeimmalla jumalalla ei ole mitään tekemistä Israelin Jumalan kanssa


Kaikki nämä kolme tapaa esiintyvät tavalla tai toisella juutalaisissa teksteissä.  Useinkin käy niin, että sama teksti sisältää hyvinkin eri suuntiin meneviä lausumia. Esimerkiksi Septuagintan syntylegendan kertova Aristeaan kirje ( 1. vs. e.Kr.) yhdistää toisiinsa kaksi ensimmäistä. 


 Josefos (1. vs. J.Kr.) , joka ei ollut filosofisena ajattelijana kaikkein terävimmillään, sukkuloi vaikeuksitta eri suuntiin. Vakavammin asiaan suhtautuu Filon, jolta häneltäkin lipsahtelee varsin erilaisia lausumia. Koska hän oli saanut hyvin perusteellisen kreikkalaisen koulutuksen, on syytä luoda lyhyt katsaus hänen ajatuksiinsa.


   Filon lainaa teoksissaan usein kreikkalaisia runoilijoita ja osoittaa näin tehdessään ilmiömäistä taituruutta.  Hän lainaa epäilemättä ulkomuistista Homerosta, Hesiodosta ja Pindarosta ja panee heidän säkeensä palvelemaan hänen omaa retoriikkaansa. Tässä yhteydessä hän on hyvin tarkka: Lainatessaan runoilijoiden viisautta hän korjaa heidän tekstiään: Hänen lainauksissaan ei esiinny Zeus vaan theos ja vastaavasti theos yksikössä eikä theoi monikossa. Joko Filon itse tai hänen juutalaiset opettajansa olivat oppineet käyttämään runoutta kriittisesti.  Suurta viisautta ja auktoriteettia ei edusta Zeus, jonka nimeä Filon ei juuri suuhunsa ota, vaan ”jumala”. Kreikkalaiset myytit hänen käyttöönsä pelastaa allegorinen selitystapa: Vaikkapa Homeroksen runojen viisaus on kätkettynä yksinkertaisiin ja jumalattomilta vaikuttavien tarujen alle.


 Mutta entä silloin, kun Filon osallistuu pitkän linjan filosofisiin keskusteluihin vaikkapa siitä, onko tämä maailma kaitselmuksen hallinnassa vai ei? Filonilla ei ole mitään vaikeuksia valita puoltaan, vaan hän liittyy vahvasti niihin filosofeihin, joiden mukaan korkein jumaluus johtaa tätä maailmaa.  Laulaessaan noita lauluja Filon ei ole turhan tarkka kuorokavereistaan. Kysymyksenasettelu on täysin kreikkalainen ja Filon osallistuu siihen kreikkalaisena oppineena eikä kärjistä tilannetta kysymällä mikä on nimeltään maailmaa johdattava jumaluus. Lisäksi hänkin tulee toisinaan lainanneeksi myös säkeitä, joissa mainitaan pakanajumalia nimeltä tai kerrotaan heidän synnystään tai toiminnastaan.


    Juutalaiset kirjoittajat eivät siis laula nyt käsiteltävästä asiasta keskenään yhdellä äänellä eikä edes tietty kirjoittaja laula aina samaa ääntä. Syitä tälle on monia. Vanha testamentti kertoo myönteisessä valossa, miten Kyyros ja Danielin kirjan kuninkaat puhuvat korkeimmasta jumaluudesta. Vaikka joku saattoi Josefoksen tavoin tarkentaa Kyyroksen ediktiä lisäämällä siihen että kyseessä on nimenomaan juutalaisten Jumala, asiaa saatettiin katsoa useammasta kulmasta. Erityisesti Filonin kohdalla myös elämäntilanne vaihteli suuresti. Filon kirjoitti osan kirjoituksistaan tilanteessa, jossa hän kävi keskusteluja syvästi juutalaisesta uskosta kiinnostuneiden kreikkalaisten kanssa. Osan hän taas kirjoitti vaiheessa, jolloin itsemääräämisoikeutensa menettämisestä raivostuneet aleksandrialaiset raahasivat juutalaisia pitkin katuja ja polttivat heidän synagogiaan. Olisi ihme, ellei tilanteen vaihtuminen vaikuttaisi tekstin sävyyn ja asenteisiin.


Juutalainen perintö ja Kirkko


Juutalainen perinne virtasi nyt käsiteltävässä aiheessa niin kuin useimmissa muissakin kristilliseen Kirkkoon.  Varhaisen Kirkon suhtautuminen polyteismiin vaatii oman ja varsin haastavan artikkelinsa, ja tyydyn tässä vain muutamiin näkökulmiin. Marttyyrit eivät suostuneet kumartamaan pakanajumalien kuvia edes pakon edessä.  Kristillinen teologia sai juutalaiselta uskolta kaikki ne aseet, joilla se kohtasi kreikkalaisen ja roomalaisen uskonnollisuuden.  Satoja vuosia kestänyt lähetystilanne pakotti myös pohtimaan lähemmin niitä kysymyksiä, joissa juutalaiset kirjoittajat horjuivat. Enää ei ollut kysymys vain filosofisesta pohdinnasta tai ”heidän” uskonnollisuutensa järjettömyydestä, vaan kreikkalais-roomalaisten uskontojen edustajat olivat lähetyskenttä.  Korkeimman jumaluuden identiteetistä puhuttiin entistä harvemmin sekavasti ja ristiriitaisesti.


   Loistava osoitus tästä on Augustinuksen monumentaalinen Jumalan valtio. Tässä teoksessa Augustinus tyrmää kaiken perinteisen pakanajumalien palvonnan ja käyttää mustaa mönjää säästelemättä kaikki ne mahdollisuudet, jota juutalainen ja kristillinen perinne hänelle tarjoaa. Samalla hän kuitenkin käy tarkoin läpi samaa filosofista keskustelua, johon Filon ja hänen edeltäjänsä olivat osallistuneet Aleksandreiassa. Hän tekee kaikkensa valloittaakseen antiikin ajan vahvan filosofisen deismin perinteen, erottaakseen sen Juppiterin ja muiden ylijumalien palveluksesta ja liittääkseen sen Raamatun Jumalan kunnioittamiseen. Tässä niin kuin muuallakin kreikkalaisen ja roomalaisen sivistyksen parhaat osat virtaavat yhteen heprealaisen uskon kanssa ja muodostavat luovuttamattoman osan eurooppalaista sivistystä, kristillisen antiikin.