Palestiina Hallintoa ja sosiologinen näkökulma

Palestiina Hallintoa ja sosiologinen näkökulma

Palestiina Hallintoa ja sosiologinen näkökulma

Miten Jeesuksen ajan Palestiinaa hallittiin? Millaisia ihmisiä siellä asui?


Tunnemme muutamia antiikin aikaisia hallitusmuotoja, ennen muuta Aristoteleen nimiin kirjoitetun teoksen Ateenalaisten valtiomuoto (Athenaion politeia) pohjalta. Tarun mukaan Aristoteles esitti oppilaalleen Aleksanteri Suurelle toivomuksen, että tämä lähettäisi matkoiltaan kaikki löytämänsä valtiomuotojen esitykset. Aristoteleen kokoelmiin kuului näitä kuulemma 158. Niiden joukossa oli tuskin Palestiinan juutalaisten valtiomuotoa. Lisäksi teos olisi joutunut välittömästi museoon ja uusien kirjoittajilla olisi ollut kiirettä tulevina vuosisatoina. Valta ja vallanpitäjät vaihtuivat eikä asioita ja säädöksiä ollut kirjattuina kuten meidän aikanamme. Voimme jollakin tavoin analysoida Rooman tapaisten valtioiden hallinnon pitkää historiaa. Palestiinan juutalaisten kohdalla joudumme tyytymään päälinjoihin ja olettamuksiin.



Pian Pompeiuksen jälkeen Syyrian prokonsuli Gabinius asetti (v. 57 eKr.) viisi neuvostoa hallinnoimaan maata: Niiden sijaintipaikat olivat Jerusalem, Gadara, Amathos, Jeriko ja Sepforis (Josefos, Ant. 14,90-91; Juutalaissota 1,170). Näiden neuvostojen valtuuksista meillä ei ole tarkkaa kuvaa, vielä vähemmän niiden asemasta Herodeksen aikana. Ilmeisesti niiden tarkoitus oli rajoittaa Hyrkanoksen tehtävät temppelin piiriin. 


Nuori, lahjakas ja häikäilemätön Herodes sai valtansa kumartamalla oikeaan aikaan oikeaa roomalaista ruhtinasta. Hänen koko politiikkansa osoittaa kuninkaan ymmärtäneen asemansa: Roomalaisilla oli tapana hallita valloittamiaan kansoja näiden oman eliitin avulla. Herodes ja hänen poikansa olivat vallassa niin kauan kuin he hoitivat tehtävänsä paremmin kuin roomalaiset itse. Roomalaisilla ei ollut minkäänlaisia aikomuksia jättää tuoretta Syyrian provinssiaan niiden haltuun, jotka mahdollisesti tunsivat sympatiaa aiemmin itäistä Välimerta terrorisoineita merirosvoja tai idän parthilaisia kohtaan. Mitä ikinä Palestiinasta saattoi puuttua, lojaalisuus valloittajaa kohtaan ei saanut koskaan olla epävarmaa. Herodes piti herransa tyytyväisinä ja vallan omissa käsissään. Paikallisilla neuvostoilla oli tuskin itsenäistä roolia. 


Herodeksen seuraajille jaettiin vain osia edeltäjän vallasta. Osaa maasta - Jerusalemia ja sen temppeliä - hallitsi etnarkin asemassa ylipappi ja suuri neuvosto. Loppuja hallitsivat sotilaskomentajat, jotka olivat Syyrian legaatin alaisia, tai Herodeksen suvun nukkehallitsijat.

Josefoksen mukaan (Ant. 14, 190-195) Caesar salli juutalaisten elää isiltä perittyjen tapojensa mukaisesti. Tämä varmaankin merkitsi jonkinlaista itsehallintoa, mutta emme valitettavasti tiedä tarkoin sen rajoja. Mishna kertoo paljonkin Suuren neuvoston toiminnasta, mutta luottamus parisataa vuotta myöhemmin koottuun tekstiin on ymmärrettävästi koetteilla. E.P. Sanders kirjoitti tärkeässä kirjassaan Judaism. Practice and Belief 63 BCE - 66 CE (2. painos 1994) mielenkiintoisen kappaleen ”Who Ran What”, jossa hän osoitti ongelmat esimerkki tapauksien valossa. Sandersin esimerkit ovat valaisevia, mutta niitä voisi helposti luetella lisää. Kärsimyshistoria kertoo, että kuolemantuomion langettaminen (ius gladii) oli roomalaisten oikeus, mutta mitä muuta he pidättivät itselleen? Kuka luki oikeutta Galilean maaseutukylissä, kuka Nasaretissa ja kuka Jerikossa? Yleensä kreikkalais-roomalainen maailma otti hyvin huomioon erilaiset kansanryhmät - varmaan siis Palestiinan kreikkalaiset saattoivat elää rauhassa omaa elämäänsä Jerusalemissa, Sepforiksessa ja ehkä Galilean pikkukylissä. Yksityiskohtien kohdalla olemme toivottomassa pimeydessä.



Viime vuosisadan loppupuolella voimistui sosiologinen näkökulma Uuden testamentin maailmaan. Siitä käsin Jeesuksen ajan Palestiina muuttuu yhä mielenkiintoisemmaksi. Se ei ollut suinkaan ”juutalaisten” asuttama maa: Paitsi että maassa asui paljon ei-juutalaista väestöä, ”juutalaiset” jakautuivat sosiologisesti moniin erilaisiin ryhmiin. 

Perusasetelma on ollut jako köyhiin maalaisiin ja rikkaisiin kaupunkilaisiin, ja Jerusalemissa jako kärjistyi. Temppelikultilla oli valtava taloudellinen merkitys: Eri puolilta maailmaa tulevat juutalaiset tarvitsivat paitsi majoitusta ja ruokaa myös uhrieläimiä ja valuuttaa, jolla saattoivat maksaa temppelin maksut. Uhrieläimiä tuottivat ympäröivän maaseudun tilat, joiden omistajat todennäköisesti miehittivät myös Suuren neuvoston. On tuskin syytä epäillä Josefoksen sanoja, kun hän kertoo Jerusalemin asukkaiden - siis oligarkkien - torjuneen ennen juutalaissotaa kapinallisten hyökkäystä rinta rinnan roomalaisten kanssa (Juutalaissota 2,261-263). Temppeli ja turismi olivat painavia syitä säilyttää tilanne sellaisena kuin se oli. Kaupunkilaisten yli pappien ja köyhien maalaisten välillä oli ilmeisen syvä kuilu.



Sosiologinen näkökulma on ohjannut raamatuntutkijoita yhä enemmän kysymään, millaisista ryhmistä ja millaisista yhteiskuntakerroksista on kyse niissä lähteissä, joita meillä on Uuden testamentin ajalta. Josefoksen mukaan siis roomalaiset ja Jerusalemin asukkaat torjuivat yhteisvoimin joidenkin juutalaiskapinallisten hyökkäyksen kaupunkiin. Ketkä silloin kapinoivat ja ketkä torjuivat kapinaa ja minkä vuoksi? Missä määrin jännitteitä oli oman kansan keskuudessa ja minkä verran roomalaisten ja muiden muukalaisten kanssa? Keitä ja mistä yhteiskuntaluokista olivat ne, jotka liittyivät Jeesus-liikkeen varhaisiin vaiheisiin? Mitä Galileasta tulleet pyhiinvaeltajat ajattelivat nähdessään Jeesuksen puhdistamassa temppeliä? Mielenkiintoinen havainto on myös se, että Jerusalemiin tullessaan kapinalliset polttivat ensi töikseen arkiston ja sen mukana kaikki velkakirjat (Juutalaissota 2,245). Modernien sosiaalisten mallien soveltaminen niukkoihin lähteisiin voi johtaa hyvinkin hedelmällisiin tuloksiin.