Palestiinan juutalaisten historiaa

Aleksanteri Suuren valloitusretki saattoi uuteen tilanteeseen kaikki hänen valloittamansa kansakunnat, myös juutalaiset. Nuoren valloittajakuninkaan äkillinen kuolema v. 323 eKr. johti sekavaan tilanteeseen. Muutaman vuosikymmenen jälkeen tilanne vakiintui ja Aleksanterin sotapäälliköt jakoivat keskenään valtakunnan.  Makedonian otti Antigonos, Egyptin Ptolemaios ja kooltaan valtavan mutta nopeasti supistuneen Syyrian Seleukos. Nämä kolme valtakuntaa hallitsivat itäistä Välimerta pitkään. Nyt valtaa pitivät kaikkialla kreikkalaisittain sivistyneet hallitsijat, jotka edistivät kreikkalaista kulttuuria.

Palestiina jäi alkuun Egyptin haltuun, mutta siirtyi sodan jälkeen v. 200 e.Kr. Syyrialle, kuten juutalaisten johtavan luokan enemmistö oli todennäköisesti itse halunnut. Monisäikeiset suhteet Syyrian kreikkalaisten ja juutalaisten yläluokan välillä johtivat kuitenkin jo muutaman vuosikymmenen jälkeen syvään kriisiin. Yhtenä elementtinä siinä oli epäilemättä, että osa juutalaisesta ylimystöstä omaksui hanakasti myös juutalaiselle uskolle vieraita osia kreikkalaisesta kulttuurista, mitä toiset vastustivat alusta lähtien (1. Makk. 1). Kuningas Antiokhos IV Epifanes valloitti Jerusalemin ja pyrki tekemään temppelikultin yhdenmukaiseksi muiden ylijumalien palveluksen kanssa v. 167. Erityisesti maaseudun kansa nousi kapinaan, ja tämä ns. makkabilaiskapina johti yllättävään menestykseen ja suurkuninkaan joukkojen vetäytymiseen. Tapahtumiin alkoi tässä vaiheessa vaikuttaa myös itäisen Välimeren alueelle valtaansa ulottava Rooma, johon juutalaiset suhtautuivat alussa hyvin myönteisesti. Juutalaiset kävivät vuosikymmenien ajan syyrialaisten kanssa sotia, joissa osapuolet jakautuivat yhä uudelleen: Syyrian vallantavoittelijat etsivät tukea juutalaisilta ja päinvastoin, eikä mikään näyttänyt olevan pyhää kenellekään. Joka tapauksessa juutalaiset saivat ajetuksi syyrialaiset ja heidän liittolaisensa pois Jerusalemin yläkaupungin linnoituksesta v. 141 ja näin taistelluksi itselleen oman valtion, ns. hasmonealaisten valtakunnan. Niinä aikoina Aristobulos käytti ensimmäisenä itsestään kuninkaan arvonimeä.

Yhä voimakkaammaksi alueella käyvä Rooma lisäsi vaikutusvaltaansa Palestiinassa. Viimeistään sen jälkeen, kun Pompeius Suuri tuli joukkoineen Jerusalemiin v. 63 eKr., Palestiinassa ei kukaan käyttänyt valtaa muuten kuin roomalaisten armosta. Hasmonealaisten kuningaskunta oli ohi ja roomalaiset jakoivat valtaa osittain Herodeksen suvun nukkehallitsijoille, osittain juutalaisten ylimystölle tai hallitsivat Palestiinaa suoraan (ks. taulukkoa artikkelin lopussa). Tämä tilanne jatkui juutalaissodan (66-74) alkuun asti ja uudenlaisena sen jälkeen.

Raamatuntutkijoiden peruskysymyksiä on muutaman viimeisen vuosisadan ajan ollut, missä määrin kreikkalainen kulttuuri on vaikuttanut Uuteen testamenttiin. 1800-luvun lopulta 1900-luvun puolelle kenttää hallitsi ns. uskonnonhistoriallinen koulu (esim. Wilhelm Heitmüller ja Wilhelm Bousset). Sen mukaan Uuden testamentin tutkimus alkaa sen ymmärtämisestä, että varhainen kristinusko oli synkretistinen uskonto. Juutalaisesta Palestiinasta alkunsa saanut liike muuttui ratkaisevasti tullessaan kreikkalaiseen maailmaan. Puhe vaikkapa Jeesuksen jumaluudesta, hänen sovitustyöstään ja hänen ihmeistään oli tämän käsityksen mukaan lainaa niiltä kreikkalaisilta, joille evankeliumi suuresta opettajasta vietiin. Vasta lähetystyöntekijät siis tekivät juutalaisesta opettajasta kreikkalaisen puolijumalan. Martin Hengelin suurteos Judentum und Hellenismus (ensimmäinen painos v. 1969) ja hänen sitä seuraavat tutkimuksensa muuttivat käsityksiä dramaattisesti. Tämän näkökulman mukaan juutalaiset olivat Jeesuksen aikaan mennessä eläneet kolmesataa vuotta kreikkaa puhuvien vallanpitäjien alaisuudessa. Palestiinassa asui runsaasti ei-juutalaisia, kreikkaa puhuvia ihmisiä, ja heidän kulttuurinsa oli Jeesuksen ajan juutalaisille jo vanhastaan tuttu. Itse asiassa Jerusalem oli vahvasti kaksikielinen kaupunki: Kiveen hakatuista piirtokirjoituksista jopa 33 % on kreikankielisiä ja 7 % kaksikielisiä (kreikka ja heprea/aramea). Varovaisesti arvioiden kaupungissa oli 10-20 prosentin kreikkaa puhuva vähemmistö, joista monet olivat juutalaisia (ns. hellenistejä). Näin perusajatus siitä, että kreikkalaisia täytyi etsiä Palestiinan ulkopuolelta ja että evankeliumi piti heitä varten kirjoittaa uudelleen, osoittautui tutkijoiden valtaenemmistön hellimäksi saippuakuplaksi.

Hengelin jälkeen tutkijat ovat vaihtaneet vilkkaasti käsityksiä siitä, miten voimakkaasti kreikkalainen kulttuuri oli läsnä Palestiinassa ja erityisesti Jerusalemissa. Vuosikymmenien jälkeen tämä keskustelu on edelleen kesken, ja muutamat tutkijat kiistävät Hengelin käsitykset. Galileaa ympäröivät kreikkalaiset kaupungit, mutta missä määrin vaikutus säteili Jeesuksen ajan maaseutukyliin ja vaikkapa Nasaretin kaupunkiin? Millaisen koulutuksen juutalaiset antoivat omille nuorille tähdilleen, kuten Josefokselle ja Saulus Tarsolaiselle? Millaista oli elämä Herodeksen hovissa, kun kuningas tuki avoimesti kreikkalaista kulttuuria ja rakennutti - vaikka ei aivan juutalaisilla alueilla - mm. temppeleitä kreikkalaisten jumalille? Enää ei puhuta vain kreikkalaisen kulttuurin tunkeutumisesta Palestiinan juutalaisuuteen (penetraatio), vaan kahden kulttuurin vuorovaikutuksesta, jossa molemmat vaikuttivat toisiinsa (interpenetraatio). Tutkittavaa aihepiirissä jää vielä seuraaville sukupolvillekin.