Jumala kutsui Abrahamin Kaksoisvirran maasta ja antoi hänelle lupauksen maasta. Tämä lupaus on luettavissa Raamatusta useasta kohdasta. Mutta mitä se merkitsee tällä hetkellä meille? Kysymys jakaa kristikuntaa voimakkaasti. Joillekin on itsestään selvää, että Israel kuuluu israelilaisille nyt ja aina. Toiset – itse asiassa Kirkon ikivanha perinne – näkevät asian hyvinkin toisin.

Moninkertaiset lupaukset

Lupaus omasta maasta on aivan keskeisimpiä Jumalan antamia lupauksia Abrahamille. Jumala ottaa hänet kaukaa Kaksoisvirran maasta ja johdattaa hänet maahan, jossa hän ei ollut koskaan käynyt.

Herra sanoi Abramille: ”Lähde maastasi, asuinsijoiltasi ja isäsi kodista siihen maahan, jonka minä sinulle osoitan. Minä teen sinusta suuren kansan ja siunaan sinua, ja sinun nimesi on oleva suuri ja siinä on oleva siunaus. Minä siunaan niitä, jotka siunaavat sinua, ja kiroan ne, jotka sinua kiroavat, ja sinun saamasi siunaus tulee siunaukseksi kaikille maailman kansoille.”

Herra ilmestyi Abramille ja sanoi: ”Sinun jälkeläisillesi minä annan tämän maan.” Ja Abram rakensi sinne alttarin Herralle, joka oli ilmestynyt hänelle. (1. Moos. 12:1-3; 7)

Kun Jumala alkaa puhua Abrahamille, lupaus omasta maasta kuuluu siis ensimmäiseen lauseeseen. Tämä lupaus toistetaan Abrahamille (1. Moos. 13:14-18) ja vielä yksityiskohtaisemmin, rajat määritellen luvussa 15 (j. 18-21). Se annetaan myös hänen jälkeläisilleen, ja se kuuluu Vanhan testamentin ytimeen. Kun Jaakob lähtee maasta (1. Moos. 28:12-19) ja kun hän palaa sinne (1. Moos. 35_9-15), Jumala antaa lupauksensa. Vanha Jaakob vannottaa poikaansa ja vaatii viemään hänen ruumiinsa pois Egyptistä ja hautaamaan hänet pyhään maahan (1. Moos. 47:29-31; ks. myös 1. Moos. 43:3-4). Myös Joosefin jäännökset tuodaan maahan, jonka Herra antoi kansalleen (1. Moos. 50_25). Mooseksen tehtävä on johdattaa kansa pois Egyptistä, Kanaanin maahan. Jumalan lupausten voimalla Joosua tuo kansan yli Jordanin ja ottaa haltuun Luvatun maan.

Luvattu maa, Israelin maa, on Vanhan testamentin lukijalle keskeisempi asia kuin useimmat ymmärtävät. Kristitylle se merkitsee haastetta: Mikä on tämän maan merkitys tällä hetkellä, uudessa liitossa? Vaihtoehtoja on tarjolla kaksi.

Vaihtoehto 1: Israel kuuluu israelilaisille ja se on tärkeä uskonasia

Perinteistä uskoa tunnustavalle juutalaiselle asia on itsestään selvä. Jumala on luvannut maan Abrahamille ja hänen jälkeläisilleen. Israel kuuluu israelilaisille, ja sen rajat on määritelty Raamatussa useaan kertaan. Erimielisyys voi vallita keinoista, joilla maa saadaan haltuun. Itse asia on selvä: Israel elää Israelissa ja vain väliaikaisesti muualla.

Tätä linjaa seuraavat tällä hetkellä paitsi konservatiiviset juutalaiset myös monet amerikkalaiset protestanttiset kristityt, itse asiassa paljon tiukemmin kuin useimmat juutalaiset. Tulkintalinja on johtanut siihen, että uskonto ja maailmanpolitiikka on liitetty toisiinsa erittäin läheisesti. Jeesuksen merkitys ja evankeliumin saarna jäävät helposti sivuosaan ja siirretään useimmiten tulevaan aikaan.

Vaihtoehto 2: Luvattu maa on vain esikuva taivaasta

Uudesta liitosta katsoen tilanne on kuitenkin toisenlainen. ”Luvattu maa” ei ole enää maantieteellisesti rajattu paikka. Jo Jeesuksen ajan juutalaiset oppineet ymmärsivät katsoa asiaa hengellisestä näkökulmasta. ”Egypti” ei ole vain maa, josta kerran lähdettiin, eikä Luvattu maa vain paikka, jonne saavuttiin. Kyse on hengellisestä vaelluksesta. Nimenomaan juutalaisen Filonin kirjoituksissa yksittäinen ihminen jättää ”Egyptin”, siis omassa elämässään vaikuttavan synnin ja jumalattomuuden, ja lähtee pitkälle matkalle kohti Jumalaa. Tämä vastaavanlainen hengellinen ymmärtäminen on ollut ilmeisen yleistä. Sodomasta lähteminenkään ei ollut vain fyysistä kulkemista, vaan Loot jätti taakseen jumalattoman maailman (1. Moos. 19; Luuk. 17:28-32; 2. Piet 2:2-8). Aivan samoin kulkeminen kohti Luvattua maata saa uusia piirteitä.

Nyt kuvattu asia on selkeästi esillä Ensimmäisen korinttilaiskirjeen luvussa 10 ja Heprealaiskirjeen luvuissa 3-4. Ensimmäisessä kohdassa Paavali tekee selväksi, että Israelin erämaavaellus on kirjoitettu meille esikuvaksi. Israelilaisille oli tarjolla erilaisia kiusauksia, jotka saivat ylivoimaisen valtaosan matkalle lähteneistä uupumaan ja kuolemaan erämaassa. Sama vaara kohtaa myös Kristukseen kastettuja, jotka vaeltavat halki tämän maailman ja kulkevat kohti taivasta. Meille on annettu kotimaa, mutta Paavali varoittaa korinttilaisia jäämästä matkalle. Näin siis kotimaa ei ole enää Palestiinassa, vaan taivaassa.

Heprealaiskirje käyttää aivan samaa kuvaa varoittaakseen kuulijoitaan. Hän tekee selväksi, ettei Kristukseen uskovien kotimaa ole tässä maailmassa.

Jos jo Joosua olisi vienyt kansan levon maahan, ei Jumala puhuisi toisesta, myöhemmin tulevasta päivästä.  Jumalan kansalla on siis yhä sapattijuhla edessään. Se, joka pääsee levon maahan, saa levätä kaikkien töidensä jälkeen niin kuin Jumalakin työnsä tehtyään. Pyrkikäämme siis kaikin voimin tuohon lepoon, ettei yksikään lankeaisi seuraamaan noiden niskoittelijoiden esimerkkiä ja sen vuoksi jäisi taipaleelle. (Hepr. 4:8-11)

Näin siis uuden liiton kirjoittajat tekevät selväksi, että meidän kotimaamme ei ole maantieteellisesti rajattu Israel. Se varjelee meitä myös meilläkin yleiseksi tulleeksi hyvin poliittisesta kristinuskon tulkinnasta. Siinä Israelin valtio saa meille vieraita piirteitä, joita maassa perinteisesti asuvien pakanakristittyjen on vaikea tai mahdoton ymmärtää. Abrahamille luvattiin kotimaa, mutta se on vain esikuva vielä kirkkaammasta ja ihanammasta kotimaasta, taivaan kodista jonne pääsemme Kristuksen tähden.

Eli siis …

Israelin valtion perustaminen v. 1948 ei varmasti tapahtunut Jumalan huomaamatta. Hänellä on suunnitelmansa, joita me emme tunne. Epäilemättä juutalaisvaltion perustaminen on osa hänen viisasta kokonaisuuttaan ja se on syytä kaikkien ymmärtää. Maailmanpolitiikan eksperteiksi Uusi testamentti ei meitä silti tee. Tärkein asia omalla kohdallamme on muistaa se maa, johon olemme matkalla eikä se vaarallinen matka ole vielä ohi.