Oma poika uhriksi - onko Jumala hyvä?

Oma poika uhriksi - onko Jumala hyvä?

Suurten Abraham-kertomusten joukossa hurjin ja varmaan eniten tunteita herättävä on luvun 22 kertomus siitä, miten Jumala lähestyy Abrahamia:


Kun näistä tapahtumista oli kulunut jonkin aikaa, Jumala tahtoi koetella Abrahamia ja sanoi hänelle: ”Abraham!” Abraham vastasi: ”Tässä olen.” Ja Jumala sanoi: ”Ota mukaasi ainoa poikasi Iisak, jota rakastat, lähde Morian maahan ja uhraa hänet siellä polttouhriksi vuorella, jonka minä sinulle osoitan.” (1. Moos. 22:1-2)


Tämä kertomus on saanut niin saarnamiehet, taidemaalarit kuin kirjailijatkin tuottamaan vaikuttavia teoksia. Yksittäisenä kertomuksena se on tehokas ja jopa kaamea. Yhdessä Jobin kirjan kanssa se nostaa esille koko kristillisen uskon peruskysymyksen, jonka kanssa varmaan jokainen kristitty joutuu jossakin elämänvaiheessa painimaan tuskaisesti: Onko Jumala hyvä?


Ihmisuhrit ja Lähi-Itä


Ihmisuhrit olivat muinaisessa Lähi-Idässä eri uskonnoissa tavallisia. Myös Vanha testamentti viittaa toisinaan tähän tapaan. Foinikialaisten tulen jumalalle Molokille uhrattiin ilmeisesti myös lapsia. Piiritetty Moabin kuningas uhrasi toivottomassa tilanteessa muureilla oman poikansa, josta piti tulla kuningas hänen jälkeensä (2. Kun. 3:27). Monesta Israelin kuninkaasta kerrotaan, miten he olivat ”lähettäneet lapsensa tulen läpi” eliuhranneet oman lapsensa (2. Kun. 16:2-3; 2. Kun. 21:6).


Abrahamilta vaadittiin siis paljon, mutta ei silti mitään sellaista, mikä olisi ollut aivan hänen kokemuspiirinsä ulkopuolella. Mutta miten ihmeessä Jumala saattoi vaatia sellaista? Mooseksen laki kieltää kyllä tiukasti ihmisuhrit (3. Moos. 18:1). Sitä tietoa ei Abrahamilla vielä ollut. Saattoiko Jumala siis ottaa häneltä pois rakkaimman ja tärkeimmän, mitä häneltä oli?


Ilmoitususko kriisissä


Huomasimme aiemmin, miten Ensimmäisen Mooseksen kirjan mukaan Jumala puhui ensin koko ihmiskunnalle, mutta käänsi ihmisten synnin vuoksi selkänsä muulle ihmiskunnalle ja alkoi puhua yhdelle ihmiselle ja hänen jälkeläisilleen. Abraham oli ensimmäinen ilmoituksen vastaanottaja. Hän lähti Kaksoisvirran maasta, kun Jumala kutsui hänet. Hän tuli maahan, kun hänet johdatettiin sinne. Hän sai Jumalan lupaukset, hän uhrasi Jumalalle ja rukoili häntä. Hän eli Jumalan omana, hän odotti kärsivällisesti omaa lastaan ja sai lopulta rakkaan Iisakin. Ja nyt sitten – tällainenko on Jumala?


Mikään ei ole muuttunut. Mitä Abraham koki sydämessään, sen ovat lukemattomat Jumalan omat kokeneet vuosituhansien aikana. Kun elämä hajoaa kuin korttitalo, kun eteen tulee tuhoava sairaus tai polttava suru, kristityllä ei ole muuta kysymystä kuin tämä yksi: Onko Raamatun Jumala hyvä? Ja miten ihmeessä ihminen voi luottaa siihen, että hänen tiensä on oikea?


Erityisesti nuoren tai vasta uskoon tulleen voi olla helppo innossaan sitoutua sekä Raamatun opettamaan uskoon että sen antamiin elämänohjeisiin niin kauan kuin sydän on täynnä Jumalan hyvyyttä. Kun taistelu alkaa ja mieleen nousee epätoivo, katoaa usein luottamus Raamatun Jumalan hyvyyteen. Sen jälkeen höltyy myös sitoutuminen sekä uskon opetuksiin että elämänohjeisiin. Usko näyttää turhalta ja sen antamat elämänohjeet vielä turhemmilta. Ilmoitususko on joutunut syvään kriisiin.


Nyt olemme siis aivan ydinkysymyksen äärellä. Kun Abraham kulki kolme päivää halki autiomaan mukanaan palvelijat ja rakas poikansa, hänen mieltään myllersi sama tuska, ahdistus ja taistelu, jota Jobin kirja kuvaa upeasti. Jos elämä on tällaista, kuka on Jumala?


Vaikea kysymys: Rakastatko Jumalaa vai hänen antamiaan lahjoja?


Ennen kuin menemme eteenpäin, pyydän jokaista pohtimaan vaikeaa ja tärkeää kysymystä.


Jumala on antanut meille lahjojaan. On suuri Jumalan lahja, jos nousit tänään terveenä vuoteestasi. Jos sait jotakin aamupalaksesi, olet Jumalan ravitsema. Jos sinulla on elämässäsi tärkeitä ihmisiä, olet suuresti siunattu. Nämä ovat valtavia Jumalan lahjoja. Valitettavasti vain kaikkeen omistamiseen tottuu, oli sitten kyse omasta autosta, talosta tai kaikkein suurimmista Jumalan lahjoista. Kaikesta Jumalan antamasta tahtoo tulla meille itsestäänselvyyttä, meidän omaa omaisuuttamme. Mutta entä jos Jumala ottaa ne meiltä pois? Vieläkö Jumala on silloin hyvä? Ydinkysymys on tässä: Rakastanko itse asiassa Jumalaa vai niitä lahjoja, joita hän meille antaa?


Tätä kysymystä käsittelee syvällisesti kaksi raamatunkohtaa. Jobin elämä lyötiin palasiksi kahteen kertaan. Alussa hän jaksoi luottaa Jumalan hyvyyteen:


Silloin Job nousi ja repäisi viittansa. Hän ajoi päänsä paljaaksi, kumartui maahan ja sanoi:

- Alastomana minä tulin äitini kohdusta, alastomana palaan täältä. Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi! (Job 1:20-21).

Hänen vaimonsa sanoi hänelle: ”Vieläkö sinä pidät kiinni hurskaudestasi? Kiroa jo Jumalaa ja kuole pois!” Job vastasi: ”Hullun puhetta, vaimo. Kun otamme Jumalan kädestä hyvän, totta kai meidän on otettava myös paha.” Kaiken tämän keskellä Job ei sanallakaan kapinoinut Herraa vastaan (Job. 2:9-10)


Pian Jobin ajatukset muuttuivat ja koko kirja kertoo upeasti siitä, millaisen aarteen Jumalan edessä avoimesti kapinoiva ihminen löysi. Toisesta näkökulmasta samaa aihetta käsittelee psalmi 73. Laulaja katsoo sivusta, miten kaikki Jumalan käskyt elämässään rikkovat menestyvät:


Minä olin mieletön, ymmärrystä vailla, olin kuin järjetön eläin sinun edessäsi. Kuitenkin minä saan aina olla luonasi, sinä pidät kädestäni kiinni. Sinä johdatat minua tahtosi mukaan, ja viimein sinä nostat minut kunniaan. Taivaassa minulla on sinut, sinä olet ainoa turvani maan päällä. Vaikka ruumiini ja sieluni nääntyy, Jumala on kallioni, minun osani iankaikkisesti. Ne, jotka luopuvat sinusta, menehtyvät. Sinä tuhoat kaikki, jotka pettävät sinut. Mutta minun onneni on olla lähellä Jumalaa, minä turvaan Herraan, Jumalaani, ja kerron kaikista hänen teoistaan. (Ps. 73:-28).


Laulaja oppi siis rakastamaan Jumalaa hänen itsensä tähden, ei niiden lahjojen tähden, joita Jumala antaa. Hänen onnensa on olla lähellä Jumalaa. Jumala ei ole siis vain hyviä lahjoja jakeleva automaatti, joka on hyvä niin kauan kuin systeemi toimii. Jumala on itsessään hyvä ja suurin lahja on saada olla hänen omansa.


Abraham joutui siis testiin, kaikkein raskaimpaan mahdolliseen testiin. Mutta miten Jumala voi vaatia sellaista?


Kristus ja tuskien tie


Kristitty ei voi lähestyä koko kertomusta katsomatta Kristuksen tuskien tielle. Myös siellä on läsnä isä ja hänen ainoa, rakas poikansa. Myös siellä kuljetaan ahdistavaa ja synkkää tietä. Toisin kuin Abrahamin kohdalla tätä uhritietä ei keskeytä mikään. Isä tekee selittämättömän teon ja antaa uhrinsa. Apostoli Paavali viittaa tähän lyhyesti, mutta sanomattoman kirkkaasti:


Kun hän ei säästänyt omaa Poikaansakaan vaan antoi hänet kuolemaan kaikkien meidän puolestamme, kuinka hän ei lahjoittaisi Poikansa mukana meille kaikkea muutakin? (Room. 8:32)


Golgatan uhri osoittaa, miten Jumala rakasti omaa luomustaan, langennutta ihmiskuntaa. Hän oli valmis antamaan kaikkein suurimman uhrin, sen, mitä hän ei Abrahamilta vaatinut. Abraham pantiin testiin: Rakastaako hän enemmän Jumalaa vai omaa poikaansa. Golgatalla Jumala oli testissä. Hän rakasti syntistä ihmistä niin paljon, että uhrasi oman poikansa.


Syntinen ihmiskunta otettiin taas Jumalan yhteyteen. Golgatalla risti kertoo Jumalan palavasta rakkaudesta syntiseen ja arvottomaan ihmiseen. Sinun sielustasi on maksettu kallis hinta. Eikä tätä kukaan voi koskaan ymmärtää, mutta ei myöskään kylliksi kiittää.


Kristuksen esikuvia


Abrahamin uhri on siis esikuva siitä uhrista, jonka Jumala antoi Golgatalla. Näitä esikuvia on Vanhassa testamentissa paljon ja meidän tulisi opetella tunnistamaan niitä – olemme kadottaneet paljon vanhasta, hyvästä raamatunselityksestä. Kristus on kuin pronssikäärme, jonka Mooses ylensi erämaassa (4. Moos. 21:1-9 / Joh. 3:1-16). Hän on kuin Joona, joka oli kolme päivää meripedon nielemänä, mutta palasi ihmisten ilmoille (Joona / Matt. 12:40). Hän oli läsnä Israelin erämaavaelluksella monin eri tavoin (1. Kor. 10:1-11). Hän on uusi Adam, joka korjaa ensimmäisen Adamin tuottaman vahingon (Room. 5)

Nämä esikuvat ovat ikään kuin rakennuksen piirustuksia tai vaatteen kaavoja: Vanhassa testamentissa on esikuva, Uudessa testamentissa sen toteutuma. Näin koko Raamattu hahmottuu yhdeksi kokonaisuudeksi, Jumalan ilmoitukseksi.


Jumala koettelee


Koko uhrikertomuksen alussa sanotaan: ”Jumala tahtoi koetella Abrahamia”. Kyse ei ole siis siitä, että Jumala olisi vaatinut itselleen Iisakin henkeä. Kyse oli koettelemisesta, testistä. Olemme liian vähän puhuneet siitä, että Jumala koettelee, siis panee ihmisen testiin.


Meidän kerskauksenamme ovat myös ahdistukset, sillä me tiedämme, että ahdistus saa aikaan kärsivällisyyttä, mutta kärsivällisyys koettelemuksen kestämistä, ja koettelemuksen kestäminen toivoa;  mutta toivo ei saata häpeään; sillä Jumalan rakkaus on vuodatettu meidän sydämiimme Pyhän Hengen kautta, joka on meille annettu. (Room. 5:3-5)


Tämä testaaminen ei ole kenestäkään miellyttävää. Vaikka ajattelemattomuudessamme saatamme muuta lauleskella, kukaan meistä ei rakasta ahdistusta ja heikkoutta, jolla Jumala koettelee meitä. Se on silti Jumalan työtä ja meille ilmeisesti myös välttämätöntä. Se irrottaa meidät turhista luuloista ja väärästä luottamuksesta. Se opettaa panemaan luottamuksen siihen ainoaan tahoon, joka ei petä koskaan – luottamus Jumalaan kasvaa vain silloin, kun sitä testataan. Siinä Abraham on meille loistava esikuva.