Luterilaista uskoa

Erkki Koskenniemi, pastori

erkki.koskenniemi@gmail.com

Vieraskynä: Antti Koskenniemi

Lupa tappaa: Luther ja Wormsin valtiopäivät


Yksi reformaation merkittävimpiin klassikoihin kuuluneista matseista oteltiin lounaissaksalaisessa pikkukaupungissa Wormsissa, jossa järjestettiin Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan valtiopäivät vuonna 1521. Näille valtiopäiville Martti Luther kutsuttiin tekemään selkoa näkemyksistään. Kirkko oli jo asettanut Lutherin (tai ”hurjan Herran viinitarhaa raiskaavan villikarjun”, kuten paavi kirouskirjeessään Lutheria luonnehti) omaan kiroukseensa, nyt oli maallisen vallan vuoro päättää nuoren munkin kohtalosta.

Luther matkusti Wormsiin puolustamaan oppiaan wittenbergiläisen vaaliruhtinaan Fredrik Viisaan järjestämän kulkuoikeuden turvin. Silti matkan on täytynyt olla kihelmöivä – Lutherin tavoin kirkon harhaoppiseksi havaitsema tsekkipappi Jan Hus kun oli poltettu roviolla vastaavasta keisarin turvakirjasta huolimatta.

Vastapeluriksi asetettiin katolisen kirkon kiivas puolustaja Johannes Eck, jonka kanssa Luther oli noussut kehään aiemminkin. Kesäkuussa 1519 oli käyty kolmiviikkoinen Leipzigin väittely, jossa muun muassa nämä kaksi olivat kolistaneet sarviaan yhteen akateemisen debatin puitteissa. Väittely oli jäänyt jossain määrin ratkaisemattomaksi, mutta Eck oli mitä ilmeisimmin ottanut tehtäväkseen kaataa kerettiläisen saksalaismunkin. Hän oli toiminut paavin edustajana ja kierrellyt ympäri Saksaa julkaisemassa Lutherin kirkonkiroukseen asettavaa bullaa. Tosin monessa kaupungissa hän kohtasi vastustusta: milloin yliopistot ja ruhtinaat kieltäytyivät julkaisemasta bullaa, milloin ylioppilaat varastivat sen ja heittivät jokeen. Joka tapauksessa Eck oli kiivaimpia syyttämään Lutheria harhaoppiseksi ja intohimoisimpia katolisen kirkon puolustajia.

Wormsiin Eck oli astettu johtamaan puhetta keisarin puolesta Trierin arkkipiispan edustajana. Kaiken takana ovat hovin ja kirkon kiemurat, joilla ei kuitenkaan liene jälkipolvien kannalta merkitystä. 
Eckin takana viimeistä valtaa edusti keisari Kaarle V. Keisaria ei kiinnostanut teologinen keskustelu vaan Lutherin katuminen ja perääntyminen, joka olisi auttanut häntä kokoamaan saksalaisten ruhtinaiden rivit torjumaan turkkilaisten hyökkäystä. Toisaalta Luther sai mahdollisuuden perua kirjoituksensa juuri keisarin jalomielisyyden – tai poliittisen pelin – seurauksena. Tuore keisari oli juhlallisesti vannomassaan vaalilupauksessa luvannut, ettei julistaisi kirkonkiroukseen joutuneita valtakunnankiroukseen ilman kuulusteluja. Keisari oli myös havainnut laajan saksalaisen tyytymättömyyden tiivistyneen Lutheriin. Lisäksi keisari halusi pitää hyvät välit Wittenbergin vaaliruhtinaaseen Fredrik Viisaaseen, joka oli hänen kannaltaan hyvin merkittävä poliittinen vaikuttaja, Lutherin yksi suurimmista tukijoista – monessakin mielessä, niin kuin hänen muotokuvansa nähneet tietävät.

Lutherille Wormsin valtiopäivät tarjosivat mahdollisuuden puolustautua, Eckille ne olivat paikka hyökätä. Lähtökohdat olivat selvät: alun perin Luther oli ollut tarkoitus tuomita poissaolevana. Hänelle kuitenkin järjestettiin mahdollisuus peruuttaa sanomisiaan ja osoittaa katumusta – mutta ei ryhtyä väittelyyn tai keskusteluun kiistakysymyksistä. Jo matka Wormsiin antoi osviittaa tulevasta. Luther saarnasi matkan varrelle osuneissa kaupungeissa, sai joka puolella sankarin vastaanoton ja ainakin Frankfurtissa hänen kerrotaan juhlineen ystäviensä kanssa railakkaasti luuttua soittaen. Uhmakkaan varmuuden lisäksi Lutherin kerrotaan kuitenkin olleen myös peloissaan. Wormsiin Luther yritettiin saada huomaamattomasti, mutta tästä huolimatta hän sai sankarin vastaanoton torvien soidessa ja tuhansien ihmisten tullessa katsomaan kuuluisuutta.


Oikeudenkäynti kahdessa näytöksessä

Riehakkaan matkan ja saapumisen jälkeen tuli varsinaisen oikeudenistunnon aika. Johannes Eck esitti Lutherille keisarin nimissä kysymyksen, tunnustiko hän nähtäviksi asetetut 25 kirjaa ja niissä esiintyvät ajatukset omikseen vai halusiko hän peruuttaa niistä jotain.

Luther ilmeisesti hämmentyi ja pelästyi kysymystä, sillä kuulijoiden mukaan hän vastasi tuskin kuuluvalla äänellä kirjojen olevan hänen – lisäten että ehkä hän on kirjoittanut jotain muutakin. Toisen kysymyksen kohdalla hän epäröi ja päätyi nöyrästi pyytämään keisarilta harkinta-aikaa kaikkien yllätykseksi. Tilanteen vaatima hovietiketti on kenties edesauttanut häkellystä, mutta silti entisen uhmakkuuden kariseminen oli Lutherin ystäville pettymys.

Keisari kuitenkin myöntää Lutherille yhden päivän harkinta-ajan. Voi vain kuvitella mikä myllerrys Lutherin sisällä on käynyt hänen valmistautuessaan oikeudenkäynnin toiseen päivään.

Seuraavana päivänä Lutherin eteen asetetaan sama kysymys kuorrutettuna kevyillä nuhteilla tarpeettomasta harkinta-ajasta. Nyt hän on valmis vastaamaan ja tekee sen lujalla äänellä.

Vastauksessaan Luther jaottelee teoksensa kolmeen ryhmään. Ensimmäisen ryhmän muodostavat hänen perusteoksensa, joita ei ole hänen nähdäkseen tarpeellista peruuttaa, sillä ne ovat yleisesti hyväksyttyjä jopa vastustajienkin taholta. Toinen ryhmä koostuu kirjoituksista paavia ja paavin valta-asemaa vastaan. Niitä hän ei voi peruuttaa, koska paavit ovat korottaneet itsensä kristikunnan valtiaiksi vastoin evankeliumia ja kirkkoisien kirjoituksia. Kolmannet kirjat ovat Lutherin itsensäkin mielestä tarpeettoman kärkeviä tyyliltään – mutta eivät kuitenkaan sisällöltään, joten hän ei peruuta niitäkään.

Tämän selonteon lopuksi Luther puhuu kirkon ykseydestä todeten, se että se on hänellekin tärkeää, mutta Jumalan Sanakin todistaa Kristuksen tuoneen maan päälle rauhan sijasta miekan. Ilman raastavia jännitteitä on siis turha kuvitella selviävänsä, mutta kirkolliset ristiriidat on ratkaistava Sanan avulla eikä suinkaan sen kustannuksella.

Silminnäkijöiden mukaan salissa oli kuuma ja Luther hikoili kovasti, mikä ei kuitenkaan estänyt häntä toistamasta kaikkea sanomaansa varmuuden vuoksi vielä latinaksi. Eckille Lutherin selonteko ei kuitenkaan kelvannut, vaan hän vaati rehellistä ja yksinkertaista vastausta. Seurauksena on yksi uskonpuhdistuksen ikonisimmista kohtauksista – ja samalla ironisimmista. Luther toteaa, että ellei häntä Raamatun selkeiden todistusten ja järkisyiden perusteella osoiteta erehtyneeksi, hän on sidottu Raamatun Sanaan ja omaantuntoonsa, eikä näin ollen voi perääntyä. Yleisessä tiedossa ovat uskonpuhdistajan tämän jälkeen lausumat sanat: ”Tässä seison enkä muuta voi. Jumala minua auttakoon.” Oman ironisen sivumakunsa tähän uskonpuhdistuksen kohokohdaksi nousseeseen koskettavaan ja juhlalliseen lausumaan tuo tutkijoiden liikuttava yksimielisyys: Luther ei noita sanoja lausunut.

Huomion voikin suosiolla kiinnittää Lutherin todelliseen vastaukseen, sillä siinä tiivistyy uskonpuhdistuksen keskeinen sisältö ja periaate. Ratkaisut siitä, mikä on oikein ja mikä väärin, tulee tehdä raamatullisin perustein. Luther vieläpä lisää, että jos hänen osoitetaan Raamatun pohjalta erehtyneen, hän on valmis antamaan periksi.

Toinen merkittävä kohta vastauksessa on se, että Luther vetoaa Raamatun lisäksi myös omaantuntoonsa. Hän ei tarkoita omaatuntoa modernissa mielessä kaikesta riippumattomana ihmisen sisäisenä moraalisena kompassina, vaan Jumalan Sanaan sidottuna näkemyksenä.


Merkitys ja jälkipelit

Kokonaisuudessaan koko näytelmä voidaan leimata kaikkien kannalta epäonnistuneeksi. Luther ei ollut peruuttanut sanomisiaan eikä näin päässyt takaisin keisarilliseen suosioon. Niinpä hänet asetettiin valtakunnankiroukseen, minkä seurauksena hänestä tuli lainsuojaton. Kuka tahansa sai kolkata hänet ja tuoda keisarin eteen tuomittavaksi. Hänen majoittamisensa, ruokkimisensa ja avustamisensa oli kiellettyä, eikä hänen teoksiaan saanut levittää.

Toisaalta tuskin keisarikaan oli tyytyväinen – kirkollisen kapinaliikkeen leviäminen kun tulisi vaikuttamaan koko Saksaan vielä rajusti ja rujosti.

Kirkon näkökulmasta tilanne oli viimeistään nyt selvä: Luther ei tulisi luovuttumaan edes selkä seinää vasten asetettuna.

Uskonpuhdistus oli monimutkainen tapahtumaketju, eikä sen etenemistä ole kovinkaan helppoa seurata edes viidensadan vuoden viiveelläkään. Monia prosesseja oli käynnissä samanaikaisesti. Toisinaan asiat vyöryivät eteenpäin toisinaan hirmuisella vauhdilla, toisinaan tahdilla, joka on mahdollista vain kirkon ja valtion byrokraattisille koneistoille. Siksi koko tapahtumien kulusta on vaikea välillä löytää päätä ja häntää. Wormsin valtiopäivät olivat yksi merkittävä etappi uskonpuhdistuksen etenemisessä ja kirkon ykseyden ratkeamisessa. Se ei ollut alku eikä loppu, mutta se oli jonkin alku ja jonkin loppu.

Wormsista kukin lähti tahoillensa hieman selkeämmän tilannekuvan kanssa kuin oli sinne saapunut – tosin Lutherin kohdalla tuo selkeys ei kestänyt edes kotiin asti.