Kun maailma menettää järkensä

Mitähän mahtoivat ajatella Vexi Salmi sanoittaessaan ja Fredi laulaessaan Euroviisujen tunnussäveltä v. 1972?

Kun rakkaus kerran voittaa, pois ihmisten kateus silloin jää. Kun päivä tuo kerran koittaa, se kaikki kansat yhdistää.

Voi rakkaus tuskan poistaa. Ei ihmiset sotiaan silloin käy. Vain aurinko lämmin loistaa, ja pelkoa ei missään näy.

Kerran voiton saa inhimillisyys, jää mielestä silloin itsekkyys. On täysin vieras tunne ihmisille tyytymättömyys.

Haihattelevat rallatukset ovat väistyneet, kun ihmisen olemus on saanut vallan ja inhimillisyys voiton: Trump hamuaa Grönlantia ja Kanadaa, Putin Georgiaa ja Ukrainaa ja Kiina toimii kulisseissa minkä ehtii. Pilvilinnat ovat haihtuneet ja suurvallat ovat ilmiselvästi sitä, mitä ne ovat olleet aina: vallanhimoisia oman edun tavoittelijoita. Tavallisen ihmisen luksusta on sanoa julkisesti se, mitä suurvalloista ja niiden johtajista ajattelee. Toinen on niiden osa, joiden tehtävä on yrittää etsiä ratkaisuja ja tehdä päätöksiä. Tälläkin hetkellä pienten maiden diplomaatit tekevät mielipiteitään ääneen sanomatta kuumeisesti työtään ja tekevät kaikkensa oman maansa eteen. Historian harrastelijana vilkaisen hiukan taaksepäin ja esittelen yhden kirpparilöytöni, Aarne Wuorimaan muistiinpanot ajalta, jolloin hän oli Suomen suurlähettiläänä Hitlerin Saksassa. Mutta ensin muutama sana laajemmista historiallisista yhteyksistä.

Ennen toista maailmansotaa moni suomalainen poliitikko luotti kansainväliseen lakiin ja oikeuteen. Kun maailmantilanne alkoi kiristyä, keskustelut Väinö Tannerin ja J.K. Paasikiven välillä osoittavat, miten Tanner luotti siihen, että järki, laki ja oikeus olivat isänmaamme puolella. Paasikivi taas ymmärsi paremmin, että suurvaltoja hallitsee vain ”verenpunainen valtionetu” ja että pienempien valtioiden on vain koetettava oikeuteen luottamatta luovia mahtivaltojen etujen välissä.

Neuvostoliiton hajottua monet suomalaiset unohtivat vanhan läksyn, ettei yhtään suurvaltaa pidä lähteä idealisoimaan. Mikko Hautalan mukaan (Sotaa ja rauhaa, lue arvio täältä ) jopa suomalaisilta diplomaateilta pääsivät unohtumaan suurlähetystöjen perustehtävät, eli pitää Suomi sotien ulkopuolella ja edistää suomalaisten hyvinvointia. Hautala kehotti palaamaan ulkopoliittiseen realismiin ja suurena opettajana toimii silloin nimenomaan Paasikivi. Ennen kuin esittelen Wuorimaan kirjaa mainitsen kaksi muuta, joiden nyt olisi hyvä kulua suomalaisten käsissä.

Paasikivi toimi Suomen hallituksen edustajana neuvotteluissa Neuvostoliiton kanssa talvisodan alla. Hänen muistiinpanonsa (Toimintani Moskovassa ja Suomessa 1939-1941) ovat karmeaa luettavaa. Saksa oli juuri yllättänyt kaikki ja tehnyt sopimuksen arkkivihollisensa Venäjän kanssa. Eurooppa oli jaettu ja Suomi oli myyty ja omillaan. Lailla, oikeudella tai totuudella ei ollut keskusteluissa Molotovin kanssa mitään merkitystä. Mitä siinä tilanteessa tehdään? Kiukuttelu tai huutaminen ei auta, vaan on neuvoteltava, ja pelata voi vain niitä kortteja, jotka ovat kädessä, muita ei ole. Paasikivellä oli omat suosituksensa, mutta lopulliset päätökset teki valtionjohto. Neuvostoliitto miehitti Baltian maat, mutta Suomi säilytti verisen sodan ja raskaan rauhan jälkeen itsenäisyytensä.

Toinen tärkeä kirja on Max Jakobssonin Diplomaattien talvisota, joka kuvaa Suomen hallituksen ja sen edustajien väsymättömän taistelun maan itsenäisyyden turvaamiseksi. Tämän kirjan lukija ymmärtää jotakin siitä, miten maata voi puolustaa paitsi ase kädessä myös käyttäen kaikkea kokemusta, viisautta ja kontakteja, joita nuorella tasavallalla oli käytettävissään. Jokainen kivi oli käännettävä, jokaiseen ystävällismieliseen vaikuttajan oli oltava yhteydessä ja lopulta päättäjien oli tehtävä ratkaisujaan kaiken käytettävissä olevan tiedon perusteella. Aivan samaa ovat diplomaattimme tekemässä tälläkin hetkellä.

Tein tosiaan löydön kirpputorilta, kun käteeni osui Aarne Wuorimaan teos Lähettiläänä Hitlerin Saksassa (Keuruu: Otava, 1967). Wuorimaa toimi Suomen Saksan-suurlähettiläänä vaikeina vuosina välillä 1933-1940. Hän jätti vielä valtakirjansa vanhalle sotamarsalkka Hindenburgille, mutta tuossa vaiheessa valta oli jo täysin Hitlerin ja natsien käsissä. Nouseva suurvalta painosti Suomea vähentämään kauppaa Englannin kanssa ja paheksui Suomen vapaan lehdistön harrastamaa Saksan ja natsien kritiikkiä. Pienen maan edustaja pyrki selittämään oman maan näkökulmaa ja purkamaan tielle heitettyjä miinoja. Välillä se onnistui. Niinpä natsien 200-henkinen kunniavartio ei tullut 6.12. 1933 kunnioittamaan Suomen itsenäisyyttä eikä ohimarssia eikä molemminpuolisia puheita pidetty.

Suurlähettilään tehtävä oli solmia yhteyksiä, pysyä tarkkaan kuulolla tapahtumassa olevasta, valvoa Suomen etuja ja pitää maan hallitus tietoisena tilanteesta. Wuorimaa seurasi lehdistöä ja keskusteli eri tasojen virkamiesten ja ulkomaiden edustajien kanssa. Näistä näistä tiedonmurusista muodostamansa kokonaiskuvan perusteella hän raportoi hyvissä ajoin Suomeen, että Saksa valmistautui sotaan. Syvenevän diktatuurin keskellä ainoastaan Hitlerin sana merkitsi jotakin ja vahva propagandakoneisto pystyi yhdessä yössä muuttamaan mustan valkeaksi ja valkean mustaksi.

Wuorimaa pääsi seitsemän virkavuotensa aikana lähelle natsien hallintoa. Kaikkien diplomaattien tavoin hän tiesi, että Hitlerin alapuolella olevat mahtimiehet inhosivat toisiaan ja heidän alaisensa levittivät ikäviä tarinoita toisistaan, göbbelsiläiset Göringistä ja göringiläiset Göbbelsistä. Jo vuonna 1935 Wuorimaa tapasi Hitlerin hyvin pienessä piirissä ja antoi hänestä tapaamisen perusteella merkittävän kuvauksen. Suurtapahtumien kiljuva demagogi oli vain muutaman ihmisen läsnäollessa kuin toinen ihminen. ”Kun hänet tapasi pienessä seurassa tai kahden kesken, oli hänen äänensä hiljainen ja matala, erittäin soinnukas, suorastaan suggeroiva ja teki ehdottomasti vaikutuksen ainakin ensikertalaiseen.” Henkilökultti oli valtava ja vaarallinen. Kun Suomi torjui Saksan esityksen hyökkäämättömyyssopimuksesta tarpeettomana, Saksassa pidettiin sopimattomana että ”sellainen pieni maa kuin Suomi kieltäytyi esityksestä, joka tehdään itse Hitlerin nimissä.”

1930-luvun loppua kohti Euroopan poliittinen tilanne kärjistyi. Saksa oli saanut taloutensa jaloilleen ja alkoi olla sotilaallisesti varustautunut. Hitler ja Stalin olivat syytäneet toisilleen solvauksia vuosien ajan, ja Suomessakin molempien kannattajat olivat liittyneet sankariensa taustakuoroon. Nyt alkoi vähitellen kuulua epämääräisiä huhuja siitä, että nämä kaksi olisivat kulissien takana lähestymässä toisiaan. Kolme päivää ennen Molotovin ja Ribbentropin 23.8.1939 allekirjoittamaa keskinäistä hyökkäämättömyyssopimusta Wuorimaa pystyi kertomaan asiasta Suomen hallitukselle. Tietoa ei tahdottu uskoa, mutta kun totuus paljastui, se oli pommi koko maailmalle ja erityinen järkytys molempien diktaattorien ihailijoille koko Euroopassa. Saksan propagandakoneisto jauhoi kuitenkin välittömästi murskaksi vanhat totuudet ja muovasi uudet, ja sama tehtiin toki myös Venäjällä.

Mutta mistä kaikesta oli Moskovassa sovittu? Uutispommin räjähdettyä alkoi kuumeinen selvitystyö. Saksan hallinto kiisti julkisuudessa kaikki tiedot salaisista sopimuksista. Berliinin diplomaattipiireistä tihkui kuitenkin tieto, että Saksan viranomaiset olivat osanneet tiedustella diplomaateilta Suomen suhtautumista Hangon luovuttamiseen Venäjälle eikä tuota vaatimusta ollut vielä tullut Suomeen Moskovasta. Wuorimaalle valehdeltiin siis päin silmiä ja sen tiesivät yhtä hyvin hän kuin puhujatkin. Kun talvisota alkoi, useampikin saksalainen virkamies tunsi hiljaista myötätuntoa Suomea kohtaan. Hitler oli kuitenkin raivoissaan Suomelle, koska se oli saanut paljon sympatiaa länsimaista. Tämän yhden ihmisen kiukku tiedettiin ja se esti kaikki yritykset saada apua ”kiittämättömälle” Suomelle. Muista maista koetettiin lähettää apua, mutta Saksa piti huolen sen pysäyttämisestä. Sodan alettua kaikki Saksan diplomaatit saivat selkeät ohjeet: ”Olkaa hyvä ja pidättykää esittämästä mitään sympatiaa Suomen suhteen!”

Talvisodan päättymisen jälkeen natsilehti National-Zeitung teki selväksi, mitä Saksan johdossa ajateltiin kansojen välisestä oikeudesta: ”Naurettavan historiavirheen vuoksi nähtiin noissa valtioissa [Suomi ja Baltian maat] joko kulttuurin kehto tai maailman omatunto, joka suojeli pikkuvaltioita.” Suurvallat tekivät ratkaisujaan eivätkä tunteneet tunnontuskia.

Wuorimaa kertoo kirjassaan useita herkullisia yksityiskohtia. Yksi niistä on rohkeasti natsien ihmiskäsitystä vastaan saarnanneen Münsterin katolisen piispa von Galenin esiintyminen. Kun Gestapo tuli pidättämään häntä, tieto vuoti julkisuuteen ja piispan asunnon edustalla oleva tori täyttyi uskovista. Kun Gestapon miehet tulivat ovelle, piispa pyysi hetkeä vaihtaakseen päälleen sopivat vaatteet ja tähän suostuttiin. Hetken kuluttua hän tuli ovelle päällään piispan liturginen juhla-asu kultabrokadikaapuineen ja hiippoineen ja kädessään paimensauva. Kun Gestapon miehet hölmistyivät ja vaativat häntä vaihtamaan vaatteitaan, piispa sanoi: ”Kaiken mitä olen puhunut, olen puhunut kirkkoni palvelijana. Siksi jätän talon virallisessa asussani ja vain siten.” Pidättäjät häipyivät ja piispa luki palatsinsa parvekkeelta uskoville apostolisen siunauksen.

Kaikki tässä kirjoituksessa mainitsemani kirjat ohjaavat hylkäämään idealistiset ajatukset suurvaltojen oikeudenmukaisuudesta ja tukeutumaan realismiin. Suurvallat ajattelevat vain omaa etuaan, puettiin se kuinka kauniiseen kaapuun tahansa. Liittolaissuhteet ovat vuosikymmenien ajan olleet Yhdysvalloille osa oman maan puolustusta ja myös kaupallista etua. Nykyhallinto pitää niitä ilmeisesti lähinnä kulueränä ja suhtautuu sääntöpohjaiseen maailmanjärjestykseen kylmästi valikoiden. Tämän ymmärtäminen ei tarkoita, että pienen maan on tyydyttävä valittamaan maailman epäreiluutta. Ei niin tehty edes Hitlerin Saksassa tai neuvotteluissa Molotovin kanssa. Mitä vaikeampi on tilanne, sitä enemmän tarvitaan aktiivisuutta, kontakteja ja ennen kaikkea viisautta.

Kristillinen ihmiskäsitys varjelee haihatteluilta, jonka mukaan ihmisten kateus ja tyytymättömyys kuuluvat pian menneisyyteen. Ihminen ei ole tuollainen, ei ole koskaan ollut eikä tule tässä maailmassa koskaan olemaan, ja siksi tämä maailma elää aina ihmisen ja ihmisten muodostamien valtioiden synnin varjossa. Samalla usko varjelee myös toivottomuudelta – vaikka tämä maailma paljastaa todelliset kasvonsa, on olemassa myös Jumalan valtakunta ja me odotamme maata, jossa vallitsee oikeus ja rauha. Siihen saakka tehtävämme on edistää tässä maailmassa rakkautta ja oikeudenmukaisuutta ja torjua omaa ja muiden ahneutta ja itsekkyyttä.