Miten Jumala uudistaa Kirkkoa – Luther ja uskonpuhdistuksen kriisi

Kriisitilanteessa jokainen kysyy, mihin suuntaan Suomen kirkon olisi lähdettävä. Kirkosta eroaa ihmisiä, erilaisten käsitysten kirjo näyttää leviävän hämmästyttävän suureksi ja kirkon yhtenäisyys on ollut uhattuna jo kauan. Mielenkiintoisen näkökulman kirkon uudistukseen tarjoaa Martti Lutherin opetus kirkon uudistuksesta.  Tietyssä sekavassa tilanteessa hänen opetuksensa ja toimintansa ovat esillä tavalla, josta meidän on epäilemättä otettava oppia kaikissa asioissa.

Mitä tapahtui?

Luther oli Wartburgin linnassa paossa keisaria ja paavia.  Samaan aikaan Wittenbergissä kirkon uudistus alkoi kiehua hellalle eikä tilanne ollut enää kenenkään käsissä. Kansa kulki kaukaakin kunnioittamaan vaaliruhtinaan pyhäinjäännöskokoelmaa, mutta nyt se saarnattiin epäjumalanpalvelukseksi. Aiemmin sanottiin, että munkin kaapu päällä kuoleva pääsi varmasti taivaaseen, nyt sanottiin, ettei kaapua kantava voinut olla Kristuksen oma. Papit eivät olleet saaneet tuhanteen vuoteen mennä naimisiin, mutta nyt jotkut opettivat, että papin nimenomaan piti avioitua.  Muutamat merkittävät teologit tuottivat uuden jumalanpalveluskaa¬van ja kävivät kampanjaa yksityismessuja vastaan – nämä messut toimitettiin uhriksi kuolleiden puolesta eikä seurakunta osallistunut niihin.  Pian aseistetut ylioppilaat ja porvarit ajoivat seurakunnan kirkossa papit pois alttareilta, pilkkasivat paljasjalkaisia fransiskaanimunkkeja ja estivät heitä toimittamasta yksityismessuja.  Nopeasti aletaan pitää uuden järjestyksen mukaisia messuja, joissa jaettiin maallikoille paitsi Kristuksen ruumis myös veri.  Papilliset juhlavaatteet jätetään pois käytöstä, samoin monet liturgian osat, kirkoista poistetaan väkivaltaisesti pyhimysten kuvat. Wittenberg oli kaaoksessa.

   Hengenvaarasta välittämättä Luther palasi Wittenbergiin ja palautti ennalleen kaiken yksityismessuja lukuun ottamatta.  Vastustajat raivosivat turhaan.  Munkinkaapu päällään ja tukka tuoreeltaan munkkimuotiin leikattuna hän piti Invocavit-viikon saarnansa, jotka ovat meille luterilaisen kirkon uudistuksen kallis helmi.

Mitä Luther opetti?

Lutherin mukaan kaiken on oltava niin kuin Jumala on säätänyt.  "Mutta ketään ei saa tukasta vetää niihin tai niistä pois.  Sillä en voi ketään kalikka kädessä ajaa taivaaseen."  On luotettava Jumalan sanan voimaan.  Jos olemme nähneet kirkossa jonkin epäkohdan tai puutteen, on sitä vastustettava Jumalan sanaa tutkimalla ja opettamalla.

 "Tahdon siitä saarnata, puhua, kirjoittaa, mutta väkivaltaisesti pakottaa ja vaatia en tahdo ketään.  Sillä usko tahtoo alttiisti ja pakottomasti syntyä sydämeen.  Ottakaa esimerkki minusta.  Minä olen vastustanut anetta ja kaikki paavilaisia; mutta en väkivallalla, vaan ainoastaan Jumalan sanaa olen teroittanut, saarnannut ja kirjoittanut.  Muuta en ole tehnyt. Se sana on minun nukkuessani tai juodessani Wittenbergin olutta Filippuksen ja Amsdorffin seurassa siinä määrin heikentänyt paavikuntaa, ettei yksikään ruhtinas eikä keisari vielä koskaan ole kyennyt sitä niin paljon masentamaan.  Minä en ole sitä tehnyt; yksin Sana on tehnyt ja toimittanut kaiken."

  Kun  Jumalan Henki voittaa ihmisen sydämen, epäkohdat poistuvat itsestään. Opetus kulkee siis ensin ja vasta sitten on uudistuksen aika. - Tämä on todellista luottamusta Jumalan sanaan ja uskoa siihen, että Pyhä Henki toimii sanassa ja sakramenteissa.

   Toinen voimakkaasti esille nouseva asia on rakkaus, joka pakottaa ottamaan huomion lähimmäisen käsityskyvyn.  Jumala käsittelee omiaan kuin äiti lapsiaan. Ensin hän antaa maitoa, sitten vasta vahvempaa ruokaa. Kristitty ei saa vaatia toista kulkemaan liian jyrkkiä portaita, vaan hänen on oltava armollinen ja tuettava toista siinä vaiheessa, jossa hän on uskon tiellä. Wittenbergissä rakkaus oli unohdettu täysin.

    Kolmas huomattava asia on evankeliumin asettaminen etusijalle:  Luther tiesi hyvin, että katolisiksi jääneiden joukossa oli vielä monia sellaisia, jotka olivat valmiita seuraamaan, mutta hitaampaan tahtiin.  Oli saarnattava puhdasta evankeliumia ja odotettava.

Jumalan sana ja Kirkon uudistus

Tullessaan Wittenbergiin Luther antautui kuolemanvaaraan. Sen hän näyttää tehneen hyvin rauhallisella mielellä, jopa hilpeänä. Hän oli tällä kertaa varma Jumalan johdatuksesta ja varjeluksesta.  Tosin hänen oli myös pakko tulla palopaikalle, jos hän aikoi säilyttää jotakin liikkeelle lähteneestä uskonpuhdistuksesta. Opimme paljon Lutherin saarnoista.

   Vaikka Luther ei muotoillut erillisessä teoksessa yksiselitteisesti raamattukäsitystä samaan tapaan kuin esimerkiksi opetustaan sidotusta ratkaisuvallasta, Invocavit-saarnat tekevät selväksi hänen käsityksensä ytimen: Kaikkien asioiden on oltava Kirkossa ja kristityn elämässä niin kuin Jumala, suuri majesteetti, on säätänyt.  Kirkon elimet, olkoon se sitten paavi tai kirkollisko¬kous tai paikallisseurakunta, eivät saa antaa Raamatun vastaisia säädöksiä.  Jos niitä on annettu, kuten Jumalalle uhreina tarjotut yksityismessut, totuuden tunteva ihminen ei saa mennä niihin mukaan. Raamatun säännöksistä ei saa ottaa mitään pois eikä lisätä niihin mitään.  Kristillistä omaatuntoa ei saa orjuuttaa ihmiskäskyin. Minkä Jumala on sitonut, on sidottua, minkä hän on jättänyt vapaaksi, on vapaata.

   Merkittävä piirre Lutherin toiminnassa oli hänen luottamuksensa Jumalan sanan voimaan.  Ihmisiä ei tarvinnut eikä saanut pakottaa kiskoa tukasta Jumalan sanan mukaisiin uudistuksiin.  Oli annettava aikaa, oltava kärsivällinen ja rakastaen kärsittävä lähimmäisen empimistä.  Sen sijaan - ja tätä on syytä korostaa - Luther ei suostunut ollenkaan siihen, että Jumalan sanan saarna vaiennettiin ja että ihmissäädösten annettiin edelleen olla kahlehtimassa ¬omiatunto¬ja. Wittenbergin uudistajat etenivät tosin väärässä järjestyksessä, mutta myös Lutherin esimies Spalatin teki väärin jättäessään liikehdinnästä kauhistuneena julkaisematta väärinkäytöksiä käsitteleviä kirjoja.  Kirkkoa uudistavaa sanaa ei siis saanut panna sivuun edes sovinnon nimissä. 

Miten Wittenbergissä kävi?

Jotkut Wittenbergin uudistusten johtajat taipuivat Lutherin tahtoon.  Toiset, kuten radikaali Andreas Karlstadt, sanoivat että Luther oli opettanut oikein, mutta palasi nyt paavilai¬suuteen.  Luther ei kuitenkaan luopunut opettamasta mitään siitä, mitä hän oli opettanut aikaisemmin.  Hän ei toiminut taktisista syistä eikä ristiriitaisesti.  Karlstadtista hän poikkesi siinä, että hän luotti Jumalan elävän sanan voimaan eikä ihmisten säädöksiin.  Staupitzis¬ta hän poikkesi siinä, että hän ei suostunut rauhattomuuksienkaan keskellä panemaan piiloon Kirkkoa uudistavaa Jumalan sanaa.  Juuri puhdas Jumalan sanan saarna ja luottamus sen eläväksi tekevään voimaan on se, jolle luterilainen Kirkon uudistus myös meidän päivinämme on perustettava. Jumala ei ole Kirkkoaan hylännyt, ei muualla eikä liioin Suomessa.