Miten kaikki lähti liikkeelle: Aneteesit ja vetoava kirje
Martti Luther tuli tunnetuksi eri puolilla Eurooppaa arvostellessaan aneiden myymistä Saksassa. Katolisen kirkon johto eli mukavaa elämää Italiassa ja piti pitkään koko kiistaa muutaman pikkutekijän nujakointina. Melko pian kävi kuitenkin selväksi, että kyse ei ollut pikkuasioista. Anekiista oli kuin villapuserossa oleva langanpätkä, josta vetämällä lankaa tuli esille enemmän kuin kukaan osasi odottaa.
Katoliset tutkijat eivät ole enää aikoihin kiistäneet, että kirkko oli noihin aikoihin hyvin maallistunut ja säälittävässä tilassa. Renessanssiloisto oli korvannut syvällisen teologian ja aseet olivat pahasti ruosteessa. Roomaa ja yleensä Italiaa ei pidetty yleisesti uskonopillisen viisauden tyyssijana, vaan erilaisten paheiden pesäpaikkana. Katolisen kirkon oma reaktio uskonpuhdistukseen oli vahva moraalisen uudistuksen vaatimus. Siinä vaiheessa uskonopillinen kriisi oli kuitenkin jo ratkennut korjaamattomaksi, eikä katolinen uudistus koskenut kirkolliskokousten ja kirkon opettajien tekemiä uskonopillisia päätöksiä, ei aneiden kohdalla eikä muuallakaan. Samalla on hyvin painokkaasti sanottava, että uskonpuhdistajaksi kasvanut Luther sai erinomaista apua ja ohjausta nimenomaan katolisen kirkon sisältä eivätkä paksusti elelleet kardinaalit ja aneiden kaupustelijat todellakaan olleet katolisen kirkon koko kuva.
Ei ole mahdollista antaa kaikille kelpaavaa vastausta siitä, mitä aneet olivat. Kyse oli moniulotteisesta ilmiöstä, jossa ylevät teoreettiset pohdinnat saattoivat repsahtaa rujoksi käytännöksi. Anekirjojen taustalla on katolisen kirkon sielunhoidon perinne. Kun kristitty tunnusti ripissä syntinsä Jumalalle, hänelle julistettiin synninpäästö. Synti oli siis annettu anteeksi, mutta jäljelle jäi synnin ajallinen seuraus, joko jalkapuu tai jokin huomattavasti hankalampi asia. Se oli selvitettävä joko tämän elämän aikana tai kuoleman jälkeen kiirastulessa. Selvittämistä auttoi turvautuminen Kristuksen ja kaikkien pyhien aarteistoon, jota tässä maailmassa hallitsee Kirkko. Kirkko alkoi jakaa vapautusta selvittelystä niille, jotka antoivat rahaa hyvään tarkoitukseen. Tässä kristitty saattoi myös palvella toista aivan samoin kuin esirukouksessa, mutta nyt maksamalla korvauksen kiirastulessa kärsivän lähimmäisensä puolesta.
Valmius vastuuseen omista teoista ja asioiden hyvittämiseen ovat kuuluneet rippiin ja sielunhoitoon alusta lähtien. Mahdollisesti maksettu korvaus johti helposti koko asetelman väärinymmärtämiseen: Kun maksat, saat syntisi anteeksi, eikä tarvittu sen enempää katumusta kuin uutta elämääkään. Ja kuka ei haluaisi maksamalla vapauttaa kiirastulessa kärsivää poisnukkunutta omaistaan? Teologit saattoivat tuumia asioita kammioissaan tai puolustella asiaa jälkikäteen, mutta tavalliselle kansalle asiat olivat niin kuin ne näyttivät olevan.
Tyly tosiasia oli lisäksi, että Lutherin ajan paavilla oli suuri rahantarve. Roomaan rakennettiin Pietarinkirkkoa ja rahat siihen oli lainattu pankkiireilta. Valtava rakennustyö piti saada jotenkin maksetuksi. Siksi anekirjojen kauppaajat lähtivät kiertämään maata. Lutherin kotikulmille saapui heistä yksi harvinaisen härskisti käyttäytynyt. Johannes Tetzelin markkinalauseet tunnetaan edelleen – ”Kun raha kirstuun kilahtaa, niin sielu kiirastulesta taivaaseen vilahtaa!” Karkea anekauppa kävi myös saksalaisten omanarvontunnolle: Meidänkö rahoillamme rakennetaan jonnekin Italiaan valtavaa temppeliä!
Kiista aneiden merkityksestä toi Lutherin parrasvaloihin. Mikään keltanokka ei hän kuitenkaan enää v. 1517 ollut. Hän oli syntynyt v. 1483 ja isänsä suureksi harmiksi jättänyt kalliiksi tulleet juristin opinnot ja lähtenyt luostariin v. 1505. Kaikesta myöhemmästä kritiikistään huolimatta hän oli oppinut siellä hyvin paljon. Hänellä oli erittäin hyvä ja tarvittaessa superlahjakkuuttaan hymyillen, mutta tiukasti käsittelevä rippi-isä, Johann Staupitz. Luther oli laitettu luennoimaan jo Erfurtissa vuodesta 1508 alkaen, mutta hänen kauhukseen Staupitz lähetti hänet 1512 professoriksi Lutherin oman vaaliruhtinaan Fredrik Viisaan perustamaan Wittenbergin yliopistoon. Siellä hän luennoi jatkuvasti Raamattua. Hän teki löytöjä, jotka jalostuivat vuosi vuodelta. Nurkkiin ilmaantuneesta Tetzelistä ei ollut hänelle asiatasolla minkäänlaista vastusta, vaikka hänen dominikaanijärjestönsä hankki hänelle pikavauhtia tohtorinarvon.
Teologisia kiistoja selvitettäessä tapa julkaista teesit on valitettavasti meiltä kadonnut hieno tapa. Se merkitsi taisteluhaastetta, hanskojen pudottamista: Tässä on teesini ja olen valmis puolustamaan niitä. Usein teeseistä järjestettiin akateeminen disputaatio, väittely, jossa läsnäolijat saivat hyökätä valitsemaansa teesiä vastaan. Teesien julkaisija puolustautui parhaan kykynsä mukaan. Lutherkin varmaan odotti, että hänen aneteeseihinsä vastataan nimenomaan akateemisella tasolla. Varsin pian hän huomasi, että luvassa ei ollut asiakeskustelua, vaan erilaisia vaientamisyrityksiä ja lopulta julistaminen kirkonkiroukseen. Mutta tuossa vaiheessa puserosta esiin pistäneestä langanpätkästä oli jo ehditty vetää melkoinen lankakerä. Hyvin pian kävi selväksi, että kyse ei todellakaan ollut vain aneista. Tuli aika haastaa opit kiirastulesta ja paavin erehtymättömyydestä ja siinä yhteydessä kysyä, miten yleensä voimme oppia tuntemaan Jumalan. Tätä kaikka seuraamme sarjamme tulevissa osissa.
Luemme tässä vaiheessa kaksi tekstiä. Aloitamme toki Lutherin 95 teesistä. Tämän lisäksi luemme kirjeen, jonka hän lähetti samassa yhteydessä muutamalle silmäätekevälle (Toht. M. Luteruksen kirje rajakreivi Albrechtille, vaaliruhtinaalle, Mainzin ja Magdeburgin arkkipispalle y.m., 31.p. lokak. 1517). Kirje on lyhyt, vain pari sivua pitkä, ja sen suomennos on ikivanha, mutta kirje kuvaa tilannetta erittäin hyvin.
