Saako kristitty paeta hengenvaarallista tautia?
Vuonna 1527 Saksassa riehui rutto. Miten kristityn tuli suhtautua tällaiseen kulkutautiin? Saiko sitä paeta, saiko etsiä lääkärien apua - vai pitikö ottaa Jumalan kädestä mitä hän antaa? Lutherin vastaukset ovat yllättävän ajankohtaisia. Tekstin suomensivat alkuvuonna 2020 Timo Nisula, Pasi Palmu ja Erkki Koskenniemi. Nyt lukemasi teksti on näiden kolmen laatima tämän käännöksen lyhyeksi johdannoksi.
Ruton levitessä Wittenbergiin v. 1527 Luther oli jo aiemmin joutunut kasvokkain kulkutaudin ja uhkaavan kuoleman kanssa. Sama tauti oli vieraillut Wittenbergissä kymmenisen vuotta aiemmin, v. 1516. Silloin Luther oli kieltäytynyt lähtemästä kaupungista. Hän kirjoitti Erfurtiin augustinolaisluostarin priorille näin:
”Mutta minä aloitan huomenna Galatalaiskirjeen, vaikka pelkäänpä, että rutto estää minua jatkamasta, vaikka pääsisinkin alkamaan. Rutto tempaa päivittäin joukostamme kaksi kolme (joskaan ei joka päivä); naapurimme, erään sepän poika, joka oli eilen terve, haudattiin tänään, ja toinen pojista on nyt taudin kourissa. Mitä minun on sanottava? Rutto on tosiaankin täällä ja alkaa raivota hirvittävästi ja voimakkaasti, varsinkin nuoren väen keskuudessa. Ja Te kehotatte minua ja veli Bartolomeusta pakenemaan. Mutta minne? Toivoakseni ei maailma huku, vaikka veli Martti siitä poistuisikin. Jos rutto vielä leviää, lähetän tosin veljet pois minkä minnekin, mutta itse jään tänne. Kuuliaisuudesta en voi paeta, ennenkuin sama kuuliaisuus, joka on käskenyt, uudestaan käskee minua. En tahdo sanoa, etten pelkää kuolemaa (sillä en ole mikään apostoli Paavali, vaan ainoastaan semmoinen, joka pidän luentoja apostoli Paavalin kirjeistä), mutta minä toivon, että Herra vapauttaa minut kokonaan pelostani.”
Kun rutto palasi Wittenbergiin heinäkuussa 1527, yliopisto päätti 2.8. siirtyä turvaan Jenaan ja monet asukkaista lähtivät kulkutautia pakoon. Samasta vaivasta kärsineen Breslaun papisto kysyi Lutherilta, saiko kristitty paeta tautia ja kuolemaa. Luther vastasi kirjeeseen ja saattoi sen myös joidenkin laajennusten kanssa painoon ja siksi vastauksesta on liikkeellä erilaisia versiota. Hänen vastauksensa on selkeä: Jumala on antanut ihmiselle järjen, ja siksi hän tekee viisaasti ja raamatullisten esikuvien mukaisesti paetessaan vaaraa ja kuolemaa. Tavallinen kristitty on vapaa lähtemään kaupungista, mutta ei pastori, lääkäri, pormestari eikä kukaan yhteiskunnassa vastuuta kantava. Yksikään kristitty ei saa hylätä niitä, joista hänet on asetettu vastuuseen, olivatpa he sitten sairaita seurakuntalaisia, omia lapsia tai vanhuksia tai naapureita. Lähimmäisen hylkääminen ja pakoon lähteminen tekee silloin ihmisestä murhaajan. Vahvauskoinen kristitty voi myös halutessaan jäädä paikkakunnalle, vaikka hänellä ei tuollaista vastuuta olekaan. Joka kuitenkin haluaa näin osoittaa rohkeuttaan antautumalla turhaan vaaraan ja halveksimalla lääkärien ohjeita, tekee väärin ja syyllistyy Jumalan kiusaamiseen.
Talonpoikaissodan synkät haamut vaivasivat Lutheria, joka ei masentuneena edes pystynyt vastaamaan kirjeeseen tavanomaisen nopeasti. Kun rutto tuli kaupunkiin, hän kuitenkin eli niin kuin hän opetti, jäi kaupunkiin ja majoitti tartunnan saaneita omaan kotiinsa. Muutamien hän kirjoittaa kuolleen hänen käsivarsilleen. Luther jatkoi myös normaalisti opetustointaan. Kuulijoita hänellä oli paikalla vain kourallinen, koska valtaosa opiskelijoista oli jättänyt kaupungin. Luennoilla oli lähes aina mukana seurakunnan paimen, Wittenbergin kappalainen Georg Rörer, joka muina aikoina vieraili sairasvuoteiden äärellä, saattoi ihmisiä rajan yli ja siunasi heitä haudan lepoon. Tauti tarttui myös hänen raskaana olevaan vaimoonsa, joka menehtyi ruttoon.
Röreriä ja kaikkia silloin rakkauden palvelusta tehneitä ajatellen omistamme tämän käännöksen niille kotihoitajille, sairaanhoitajille, lääkäreille ja seurakuntien työntekijöille, jotka vuonna 2020 asettavat itsensä alttiiksi palvellessaan koronavirukseen sairastuneita.
Teksti ei ole Kirkon aarteiden kokoelmassa, mutta se on vapaasti luettavissa täältä
