Green Fields


Viime perjantaina päättyi nelivuotiskaudeksi valitun kirkolliskokouksen ensimmäinen istuntoviikko. Muutaman päivän tuuminnan jälkeen on aika panna esiin joitakin ajatuksia.


Kokousviikko oli koronaviruksen takia monin tavoin varsin poikkeuksellinen. Edustajat istuivat istunnoissa ja valiokunnissa maski kasvoillaan ja pitivät periaatteessa muualla toisiinsa turvavälit. Toisin kuin yleensä, ruokailuissa ja kahvitteluissa ei paikkaa saanut valita vapaasti, vaan istuttiin väljästi ja aina samoilla, määrätyillä paikoilla. Saunat pysyivät suljettuina eikä pallopelejä pelattu. Tämän kaiken vuoksi tutustuminen uusiin edustajiin oli paljon vaikeampaa kuin aiemmin. Samalla väheni paras, minkä olen kirkolliskokouksessa kohdannut, eli eri tavoin ajattelevien improvisoidut kohtaamiset samoissa pöydissä. Useimmat edustajat ovat varsin miellyttäviä ihmisiä, edustivat he mitä mielipidettä hyvänsä. Keskustelu kannattaa aina, koska yhteistä pohjaa saattaa putkahtaa esille aivan yllättäen.


Menneen viikon ilmapiiriä hallitsi piispojen kirkolliskokouksen pyyntöön lähettämä vastaus, joka koskee samaa sukupuolta olevien vihkimistä. Piispat käyttivät paljon aikaa laatiakseen yksimielisen lausuman, jossa he totesivat harvinaisen selvästi olevansa asiasta erimielisiä. Paperi etsi yksimielistä tietä eteenpäin, mutta yksimielisyys ei kestänyt edes musteen kuivumiseen asti. Keskustelun kuluessa vaikutti siltä, että ainoa piispojen yksimielisyydestä jäljellä oleva asia oli yhteinen pyrkimys irtautua paperista mahdollisimman nopeasti. Kirkko on jakaantunut ja niin myös piispakunta. Minun nähdäkseni kyse ei ole ainoastaan samaa sukupuolta olevien avioliitosta, vaan kaikkien kirkollisten toimijoiden raskaasta epäonnistumisesta opettaa kristillistä perhe- ja avioliittoetiikkaa muuttuvana aikana. Tästä on kirjoittanut laajemmin täällä  ja palaan aiheeseen tämän syksyn aikana.


Olen toiminut edustajana kahtena edellisenä nelivuotiskautena. Niiden alkua on leimannut pitkälti varovaisuus. Monet ovat kyselleet paikkaansa ja halunneet hakeutua kirkolliselle keskilinjalle. Nyt tilanne vaikutti kovin erilaiselta. Valtaosa edustajista tiesi paikkansa. Panssarit ajettiin asemiin ensimmäisellä viikolla. Liikkuvia edustajia lienee paikalla paljon aiempaa vähemmän. Tämä on jakautuneen kirkon jakautunut kirkolliskokous.


Kahden edeltäjänsä tavoin nyt valittu kirkolliskokous on, kuten englantilaiset sanoisivat, Hung Parliament, jossa ei ole toimintakykyistä enemmistöä. Kaikki suuret päätökset tehdään kolmen neljäsosan määräenemmistöllä. Kirkon liberaalisiipi kykenee helposti kokoamaan neljänneksen määrävähemmistön kaatamaan perinteisellä kannalla olevien esitykset. Vastaavasti konservatiivisiivellä on sama määrävähemmistö kaatamaan radikaalit liberaalit esitykset. Siksi tämä kirkolliskokous ei tule tekemään kirkon suurimpia ongelmia ratkovia päätöksiä. Niitä eivät tehneet myöskään kaksi edellistä, joissa olin mukana. Ainoa vakavampi yritys oli seurakuntarakenteen muutoshanke. Se ei ehkä ollut paras mahdollinen remontti, mutta tuin sitä. Määrävähemmistö kaatoi sen neljällä äänellä. Sen jälkeen suunta kohti jättiseurakuntia on vain vahvistunut. Kun kirkolliskokous ei päätä, muiden on pakko tehdä päätökset.


Osin jakautumisensa vuoksi kirkolliskokous toisensa jälkeen karttaa koskemasta kirkon suurimpiin ongelmiin. Mainitsemani kahdeksan vuoden aikana kirkon jäsenmäärä on pudonnut kymmenisen prosenttiyksikköä, ja valtaosa eronneista on nuoria ja nuoria aikuisia. Kyse ei ole vain rumasta luvusta tai vastenmielisen näköisestä käyrästä, vaan ennen muuta suuresta sielunhoidollisesta haasteesta. Sen lisäksi kyse on myös seurakuntien toimintamahdollisuuksia dramaattisesti vähentävästä kehityksestä. Seurakunnilla ei ole kauan varaa pitää palkkalistoillaan läheskään nykyistä työntekijämäärää. Asioiden on muututtava ja muutos pitäisi aloittaa heti. Muuten päätökset sysätään taas paikallisseurakuntien päättäjien niskoille.


Näissä ajatuksissa luterilaisen kansankirkkomme tulevaisuus ei näytä ruusuiselta. Oman arvioni mukaan se onkin katoavaa kansanperinnettä, ja sen osoittaa pääkaupunkiseudun nopea muutos. Muutaman vuosikymmenen kuluttua meillä ei tällaista kirkkorakennetta enää ole. Sen sijaan uskon vahvasti siihen, että Kristus ei hylkää Kirkkoaan. Siksi nyt on aika puhua Jumalasta: Kuka hän on, miten me voimme tuntea hänet ja mihin jokainen kristitty on sidottu (tästä aiheesta olen kirjoittanut hieman laajemmin täällä). Katseet on käännettävä meidän Herraamme ja kumarrettava yksin häntä. Muu järjestyy aikanaan. Kristuksen paluuseen asti myös tässä maassa tulee olemaan niitä, jotka haluavat kastaa lapsensa ja antaa heille kristillisen kasvatuksen. Edelleen tulee olemaan niitä, jotka tarvitsevat Herran ehtoollista ja Raamatun sanat matkaoppaakseen kohti kirkkautta. Mutta missä ja millaisissa seurakuntarakenteissa nyt rippikoulunsa käyneet ja Kristuksen kohdanneet nuoret laittavat opetukseen omat nuorensa – se tiedetään varsin hyvin kirkkaudessa, mutta valitettavasti ei vielä täällä.

Ensimmäinen kokousviikko takana