Jumalan ääni eikä ihmisen

1. Tess. 2

Jumalan ääni eikä ihmisen


Apostoli muistelee 2:1-12


Tessalonikan tapahtumat ovat Paavalilla vielä hyvin tuoreessa muistissa. Tässä jaksossa hän ikäänkuin vielä maistelee sitä tunnelmaa, jonka vallitessa hän sai tehdä työtä kaupungissa. Takana oli ollut Filipin kovakourainen käsittely, mutta siltikään apostoli seurueineen ei ollut vetäytynyt pois eikä vaiennut. Vaikka kuinka heitä oli vainottu, Tessalonikassa ristin saarna kaikui entistä kirkkaampana ja rohkeampana. Nyt luetussa jaksossa tulee selvästi esiin Apostolien teoissa jatkuvasti esille tuleva asia. Paavali ei todellakaan liikkunut omalla asiallaan. Hän oli Herran apostoli, jolle Jumala oli uskonut evankeliumin. Kun Jumala käskee, ihminen ei voi vaieta. Siihen Paavalikin jatkuvasti vetoaa. Monta kertaa olisi ollut helpompi vetäytyä taakse ja olla hiljaa. Mutta Jumalan evankeliumi vaatii julkisuutta ja siksi sitä julistetaan. Harva kuulija näki kiertävässä juutalaisessa opettajassa mitään majesteettista. Silti hän oli Jumalan tehtäväänsä asettama apostoli. "Lähettiläs on lähettiläänsä veroinen" sanottiin tuohon aikaan. Jeesus sanoi saman asian näin: "Joka kuulee teitä, se kuulee minua" (Luuk 10:16). 


   Olemmeko mahtaneet kaikessa uudistusinnossamme muistaa aina tämän tosiasian? Vaikka Jumalan sanansaattajat olivat itse Herran asialla, he eivät kuitenkaan tulleet Tessalonikaan ylpein mielin. Heillä olisi ollut oikeus vaatia arvonantoa ja vaatia itselleen ylläpitoa. Niin he eivät kuitenkaan tahtoneet tehdä. He tahtoivat ennemmin vapaaehtoisesti ryhtyä tessalonikalaisten palvelijoiksi ja olivat valmiit antamaan kaikkensa seurakuntalaisten hyväksi. Paavalin kunnia oli, että hän kaikkialla elätti itse itsensä, vaikka hänellä olisi ollut täysi oikeus muuhunkin (1. Kor. 9). Omasta oikeudestaan luopumalla hän tahtoi raivata esteitä pois evankeliumin tieltä. Paavali ja hänen työtoverinsa ovat esikuvallisia kaikille myöhemmille sananpalvelijoille. Niinkuin imettävä äiti tai niinkuin rakastava isä he olivat hellästi ja alttiisti hoitaneet heille uskottua laumaa, sekä yksilöinä että koko seurakuntana. Jokaisen kristityn kasvaminen ja kilvoitus oli sanan palvelijoille sydämen asia. Kristitty ihminen kun ei saa elää miten hyvänsä.


Jumalan sana liikkeellä 2:13-16


Apostoli jatkaa rohkeaa kirjoittamistaan ja kirjoittaa jotakin, joka meiltä jää helposti huomaamatta. Yhtään kakistelematta Paavali kirjoittaa näin: 


"Kun saitte meiltä kuulemanne Jumalan sanan, otitte sen vastaan, ette ihmisten sanana, vaan niin kuin se totisesti on, Jumalan sanana ..." 


Nämä ovat hämmästyttäviä sanoja ja ihmettelen, miten ihminen uskaltaa sanoa näin. Paavali on kuitenkin aivan varma siitä, että ollessaan Tessalonikassa hän saarnasi ei omaa oppiaan eikä ihmissanaa, vaan aitoa ja väärentämätöntä Jumalan sanaa. Se, että tessalonikalaiset uskoivat sanan, ei riippunut tessalonikalaisista eikä myöskään Paavalista, joka kiittää siitä nöyrästi Jumalaa. 


   Tämä jakso tuo esiin erään Jumalan sanan piirteen, joka usein unohtuu. Ei ole vain niin, että Raamattu on Jumalan sana, jonka ihminen sitten uskoo tai jonka hän hylkää. Jumalan sana on elävä ja voimallinen sana. Tästä puhuu myös Hepr. 4:12-13. Jumalan sanalla on se ominaisuus, että se vaikuttaa kuulijassa uskon, mikäli Jumalan Pyhä Henki niin tahtoo. Tessalonikassa hän tahtoi, ja siksi Paavali voi kiittää Jumalaa seurakunnan takia. Inhimilliset järkeilyt, loppumattomat Jumalan sanan oikeaksi todistelut, väittelyt ja keskustelut saavat loppujen lopuksi aikaan vain vähän tai eivät yhtään mitään. Jumalan sana on itsessänsä luotettava ja se vaikuttaa myös sen uskon, että ihmissanalta näyttävä opetus otetaan vastaan Jumalan sanana. Tämä ei siis ole ollenkaan järjen, vaan uskon asia.


 Toinen tämän jakson merkittävä asia on puhe juutalaisista. Tässä Paavali käyttää hyvin kovaa kieltä. Sen taustalla on juutalaisten katkera viha kristittyjä kohtaan. Jos Jerusalemissa joku uskalsi tunnustaa uskoaan, hän joutui hengenvaaraan. Sekään ei vielä riittänyt. Kun Paavali kiersi ympäri maailmaa puhumassa pakanoille, juutalaiset raivostuivat vielä siitäkin. Näimmehän, miten Tessalonikasta lähetettiin Paavalin perään vielä Bereaankin ihmisiä väittämään vastaan ja järjestämään mellakoita. Paavali saarnasi pakanoille, joita juutalaiset pitivät kaikista Jumalan lupauksista osattomina. Silti juutalaiset tahtoivat varjella pakanoita kristittyjen julistukselta. 


  Opimme tästä ensiksikin sen, että juutalaisilla ei ole pelkän sukunsa puolesta mitään puolustelemista, mikäli he hylkäävät Kristuksen. Jumala on kyllä antanut lupauksensa Aabrahamille ja hänen siemenelleen. Syntymänsä puolesta Kristuksen kieltävät juutalaiset kyllä kuuluvat Jumalan omaisuuskansaan. Todelliseen Israeliin he eivät silti kuulu, vaan he ovat epäuskollaan itse sysänneet itsensä kaikkien Jumalan lupausten ulkopuolelle. Tästä puhuvat useat selkeät raamatunkohdat. Ennen muuta on mainittava Johanneksen evankeliumin 8. luku, jossa Herra nimenomaan varoittaa juutalaisia luottamasta siihen, että heillä on isänä Aabraham. Kun he tavoittelivat Jumalan Poikaa tappaakseen, he eivät olleet isästä Aabrahamista (Joh 8:44). Toinen hyvin selvästi samasta asiasta puhuva kohta on Room 9-11. 


   Kuten profeettojen aikana on myös nyt Herran omaisuuskansan valtaosa eksynyt kokonaan väärille teille ja viemässä itseään tuhoon. Kuitenkin Herra on nytkin kuten aina ennenkin jättänyt omasta kansastaan jäljelle pyhän jäännöksen. Tällainen jäännös oli aikanaan se seitsemäntuhannen joukko, joka ei ollut kumartanut Baalia. Meidän päivinämme tätä joukkoa vastaa messiaanisten juutalaisten joukko. He tunnustavat Kristuksen syntiensä sovittajaksi ja Jumalan Pojaksi. Tämä joukko on hyvin tärkeä, koska se osoittaa tänä päivänä, ettei Jumala ole hylännyt kansaansa. Huolimatta sen paatumuksesta hän pitää voimassa Aabrahamille antamansa lupaukset. 


   Tämän raamatunkohdan äärellä on kuitenkin pidettävä tarkkaan mielessä yksi asia. Kristitty ei saa koskaan eikä missään tapauksessa ryhtyä antisemitistiksi eli juutalaisten vihaajaksi. Tässä on oltava aivan ehdoton. On totta, että Jumalan oma kansa on ansainnut Herransa vihan ja rangaistuksen luopumuksensa takia. Juuri tämä kansa luovutti Jumalan ainoan Pojan ristiinnaulittavaksi. Silti meillä ei ole mitään perustetta kaataa syyllisyyttä juutalaisten niskaan. Jumala rankaisee, jos rankaisee, me emme. Meillä Israel on koko ajan Jumalan omaisuuskansa, jonka kääntymystä me rukoilemme. Kun näemme sen kärsivän ja joutuvan vihan kohteeksi, meillä on vain yksi ohje: 


Älä ole ylpeä, vaan pelkää. Sillä jos Jumala ei ole säästänyt luonnollisia oksia, ei hän ole säästävä sinuakaan" (Room 11:20-21). 


Mitä ankarampana Jumalan viha lepää luopuneen omaisuuskansan päällä sitä enemmän meidän tulee pelästyä omaa syntiämme ja luopumustamme. Jumala tietää, miten käy, kun hän aikanaan käy tuomiolle meidän kansamme kanssa. Varsinkin tämä näkökulma mielessämme meidän tulee ottaa esikuvaksemme Öljymäellä seisova Herra Jeesus, joka rakastaen itki oman kansansa paatumusta ja sen tulevaa kohtaloa: "


Ja kun Jeesus tuli lähemmäksi ja näki kaupungin, itki hän sitä ja sanoi: Jospa tietäisit sinäkin tänä päivänä, mikä rauhaasi sopii! Mutta nyt se on sinun silmiltäsi salattu. Sillä sinulle tulevat ne päivät, jolloin sinun vihollisesi sinut vallilla saartavat ja piirittävät sinut ja ahdistavat sinua joka puolelta ja he kukistavat sinut maan tasalle ja surmaavat lapsesi, jotka sinussa ovat, eivätkä jätä sinuun kiveä kiven päälle, sentähden, ettet etsikkoaikaasi tuntenut" (Luuk 19:41-44). 


Yhteyden kaipuu 2:17-20


Tessalonikan seurakunta on paikka, jossa Paavali mielellään vierailisi. Vaikka sekä hänet että tessalonikalaiset on kasteessa liitetty Kristuksen ruumiiseen ja he kuuluvat näin yhteen, Paavali tahtoisi nähdä rakkaat lapsensa ja olla heidän kanssaan. Kahdesti hän oli yrittänyt lähteä, mutta molemmilla kerroilla Saatana oli hänet siitä estänyt. 


   Paavali käyttää tässä, kuten usein, tarkoituksella hämärää kieltä. Saatanan tekoja hän ei pahemmin erittele. Emme siis tiedä, onko kysymyksessä Paavalin sairaus, riidat Korintossa vai Tessalonikan juutalaisten leppymätön viha. Joka tapauksessa Paavali näkee kaikkien "sattumien" läpi. Työtä on estämässä se sammumaton viha, jota tämän maailman ruhtinas tuntee Jumalan valtakuntaa kohtaan. 


   Me pidämme itseämme sivistyneinä ja hienoina ihmisinä. Siksi emme suostu uskomaan emmekä ainakaan julkisesti puhumaan Saatanasta ja hänen vallastaan. Kuitenkin näemme Jumalan vastustajan, persoonallisen pahan, riehuvan myös meidän maassamme ja meidän kirkossamme. Maallistuminen, Jumalan sanasta luopuminen, riita ja panettelu, syntiin lankeaminen ja katumattomuus, Jumalan pilkkaaminen ja hautakivien kaataminen - mitä muuta se on kaikki kuin Saatanan toimintaa tässä maailmassa? Meidän olisi syytä muistaa, että Saatana käy edelleen ympäri niin kuin nälkäänsä kiljuva leijona etsien saalista. Jumalan omia vastassa on jatkuvasti leppymätön ja kauhea viha. Ellei meidän turvanamme olisi Jumalan käsi ja hänen pyhien enkeliensä vartio, olisimme aikoja sitten olleet mennyttä. Saatanan vihan nähdessämme meidän ei tarvitse pelästyä eikä säikähtyä. Meidän turvanamme on ikiaikojen Jumala. Kun hän on meidän puolellamme, kukaan ei voi olla meitä vastaan. Jumalan Pojan veri on se suoja, jota sielumme vihollinen väistyy. Siksi Golgatan kalliolle perustettu Kristuksen kirkko seisoo pystyssä Herransa paluuseen asti eivätkä helvetin portit voi koskaan sitä sortaa.