Ehtoollinen Uudessa testamentissa

Vanhan testamentin tausta

Ehtoollisen rikas vanhatestamentillinen tausta ansaitsee oman tarkastelunsa. Viittaukset mannaan, teuraaksi vietävään karitsaan ja ennen kaikkea heprealaisten suuri eksodus ja siihen liittyvä pääsiäisateria ovat asioita, joiden muistaminen tai muistamatta jättäminen joko tuo syvyyttä Uuden testamentin tekstien tutkimiseen tai kadottaa sen. Tässä päivässä aiheesta on oma esityksensä ja tyydyn vain viittaamaan siihen ja samalla alleviivaamaan tätä taustaa paksuimmalla talossa olevalla kirjoitusvälineellä.

Uuden testamentin klassiset kohdat

UT:n tärkeimmät ehtoollisen asettamisesta puhuvat tekstit ovat seuraavat:

1. Kor. 11:17-34

Mark. 14:22-25

Matt. 26:26-29

Luuk. 22:15-20

Puhuttaessa laajemmin ehtoollisesta listaan on lisättävä kaikkine ongelmineen myös Joh 6. Kun tässä luvussa on kyse leivästä ja elämän leivästä, liikutaan kolmella tasolla: 1) Ruokkimisihmeessä Jeesuksen ihmeen vuoksi jaettu tavallinen leipä, jota juutalaiset tahtoisivat lisää. 2) Taustalla on Snl 9, jossa Viisaus (=Logos= Sana, vrt. prologi) kutsuu pitoihinsa. 3) Jo silloin ennakoidaan ehtoollista, uuden liiton ateriaa. Ehtoollisen asetussanat eivät ole kaukana tämän luvun muotoiluista, vaikka niitä ei sellaisenaan siellä esiinny.

Teksteistä vanhin on 1. Kor.. 11:17-34. Paavali on kirjoittanut sen ilmeisesti keväällä 54.

Synoptikkojen tarkastelu (ks. synopsi) johtaa yksiselitteiseen tulokseen: Matteus ja Luukas perustuvat Markukseen, johon siksi suuntautuu erityinen mielenkiinto. (Matteus ei tuo paljon lisää, paitsi että hän avaa Jer. 31 lupausta lisäten ”syntien anteeksiantamiseksi”. Muutama tutkija on arvellut ilmeisesti perusteetta Luukkaan pitemmän tekstin olevan kaikkein vanhinta traditiota; huomaa maljan ja leivän muista poikkeava järjestys). Tekstien inventaarion tulokseksi jää, että historiallisesti ehtoollisen asettamisen kannalta selvästi tärkeimmät tekstit ovat 1. Kor 11 ja Markus. Nämä tekstit poikkeavat toisistaan siinä, että Paavalilla on jonkin verran enemmän Jeesuksen puhetta ja Markuksella enemmän Jeesuksen toiminnan kuvausta (ks. synopsi).

Historiallinen kysymys – asettiko Jeesus koskaan ehtoollista?

Uuden testamentin tutkimuksen alueelta ainakin jokaisen teologin on tunnettava klassinen kysymys: Asettiko Jeesus todellisuudessa koskaan ehtoollista? Moni sivuuttaa kysymyksen hymähtäen, mutta se on turhaa, koska kysymys sukeltaa esiin epätasaisin väliajoin ja siihen on pystyttävä vastaamaan. Perusongelmana on, että synoptikot ja Johannes näyttävät asettavan juutalaisten pääsiäisaterian eri päivään eikä Johannes kerro ehtoollisen asettamisesta.

Kaikkien evankelistojen mukaan Jeesus ristiinnaulittiin perjantaina ja hän nousi kuolleista sunnuntaina. Sen sijaan pääsiäisaterian ajoittaminen on ongelmallisempaa. Markuksen ja muiden synoptikkojen mukaan Jeesuksen viimeinen ateria on selkeästi pääsiäisateria:

Happamattoman leivän juhlan ensimmäisenä päivänä, jolloin oli tapana teurastaa pääsiäislammas, opetuslapset kysyivät Jeesukselta: "Missä tahdot syödä pääsiäisaterian? Minne menemme valmistamaan sen?" (Mark. 14:12)

Sen sijaan Johanneksen evankeliumin mukaan ylipapit eivät olleet vielä perjantaiaamuna syöneet pääsiäisateriaa, vaan olivat vasta valmistautumassa siihen:

Kaifaksen luota Jeesus vietiin maaherran palatsiin. Oli varhainen aamu. Juutalaiset eivät itse menneet palatsiin sisälle, etteivät saastuisi vaan voisivat syödä pääsiäisaterian. (Joh. 18:28).

Toisen lähteen mukaan siis pääsiäisateria oli jo syöty torstai-iltana, toisen mukaan sitä valmistauduttiin syömään perjantaina. Johannes ei kerro ehtoollisen asettamisesta. Tämän vuoksi monet tutkijat ovat Wilhelm Heitmülleristä ja Rudolf Bultmannista alkaen katsoneet, että juuri Johannes on historiallisesti oikeassa eikä Jeesus koskaan asettanut ehtoollista. Kertomus ehtoollisen asettamisesta on tämän teorian mukaan aitiologinen eli synnyn selittävä ja historiallisesti paikkansa pitämätön kertomus, joka selittää alkukirkossa muodostuneen tavan viettää ehtoollista. Todellisuudessa ehtoollista alettiin viettää hellenististen aterioiden mallin mukaan vasta vuosia Jeesuksen kuoleman jälkeen.

Näin esitettynä kysymyksenasettelu on tyly ja pyrkii viemään todellisuuspohjan ehtoolliselta. Siitä huolimatta ja juuri siksi kysymykseen on perehdyttävä tarkoin. Evankeliumikertomusten aiheuttama jännite on todellinen. Vuosikymmeniä kestäneen keskustelun aikana lähes kaikki on varmaan aiheesta sanottu. Olen vakuuttunut siitä, että Jeesuksen viimeinen ateria todella oli pääsiäisateria. Nostan esille muutamia perusteita.

Ehtoollisen asetussanat tunnetaan neljästä eri lähteestä ja niissä on pieniä variantteja. Seemiläinen pohja on kaikissa selvä ja tekstit heijastelevat todennäköisesti ennemminkin paikallisten seurakuntien variantteja kuin kirjoituspöydän ääressä tehtyä toimitustyötä. Tekstit ovat vanhoja eivätkä ne viittaa kreikkalaisesta maailmasta omaksuttuun pohjaan.

Johanneksen evankeliumi on tunnetusti omanlaisensa, vahvasti teologinen evankeliumi, joka kulkee monessa kohdin nimenomaan uskonopillisissa korkeuksissa välittämättä historiallisista yksityiskohdista. Tähän kuuluu myös se, ettei kasteesta tai ehtoollisesta puhuta kertaakaan suoraan. Varsinaista kastekäskyä ei evankeliumi sisällä, mutta kasteeseen viitataan usein ja syvällisesti (Joh. 3:5; 13:10). Vastaavasti ehtoollinen on vahvasti mukana kuudennessa luvussa, vaikka sen asettamisesta ei puhuta suoraan. Johanneksen evankeliumin vahva, maalaileva ote on otettava huomioon. Markus on toisenlainen, otteeltaan huomattavasti yksinkertaisempi ja koruttomampi. Siksi historiallinen kysymyksenasettelu aloitetaan melkein kaikissa muissa kysymyksissä tästä evankeliumista, joka on myös kaikkein vanhin – miksi ei tässä?

Monet selittäjät ovat kiinnittäneet huomiota nimenomaan Johanneksen evankeliumin tunnettuun teologisoivaan piirteeseen ja panneet merkille Jeesuksen kuoleman ajankohdan: Kristus kuoli Johanneksen evankeliumin mukaan juuri sillä hetkellä kuin temppelissä alettiin teurastaa pääsiäislampaita. Kristus on – kuten Paavalin opetuksessa (1. Kor. 5:7) – meidän edestämme teurastettu pääsiäislammas, jonka veri suojelee surman enkeliltä.

On luettava erityisen tarkoin, mitä Johannes sanoo ja mitä hän ei sano. Hänen mukaansa ylipapiteivät olleet vielä syöneet pääsiäislammasta. On täysin mahdollista, että tuona pääsiäisenä eri ryhmät söivät pääsiäislampaan eri päivinä. Osa juutalaisista ryhmistä seurasi kuukalenterin sijaan aurinkokalenteria, ja kiintoisaa on, että tällaisesta kalenterista on jälkiä myös varhaisen kirkon elämässä – essealaiset söivät ilmeisesti tuona vuotena pääsiäisateriansa jo tiistaina. Vielä tärkeämpää on huomata sapatin aiheuttama jännite. Tuona vuonna sapatti alkoi auringon laskiessa juuri silloin, kun Mooseksen lain mukaan pääsiäislammas piti teurastaa ja laittaa ruuaksi – kumpi silloin väistyi, sapattikäsky vain juhlakäsky? Mishnan mukaan (m.Men. 20:3) silloin sapattikäsky väistyy, mutta juuri tuo opetus osoittaa, että asiasta vallitsi erilaisia käsityksiä ja opetus täytyi antaa.

Synoptikkojen ja Johanneksen välinen jännite johdattaa tutkijan keskelle täyteen pyhiinvaeltajia sullottuun Jerusalemiin ja sen värikkääseen pääsiäisjuhlaan. Runsaidenkin lähteiden valossa nykylukijan on vaikea hahmottaa tätä juhlaa. Eri lähteiden mukaan pääsiäislampaita uhrattiin temppelissä yli 250 000 (Josefos, joka kertoo ateriaan osallistuvien määrän kymmenellä) tai Talmudin mukaan 600 000 (Pesachim 64b). Vaikka nämä luvut ovat varmasti runsaasti liioiteltuja, suuren juhlan yhteydessä oli muutaman tunnin aikana (Josefoksen mukaan yhdeksännestä hetkestä yhdenteentoista) uhrattava alttarin edessä kymmeniä tuhansia lampaita ja laskettava niistä veri. Oliko siis mahdollista, että asiassa sallittiin jonkinlainen vaihtelu erilaisten tulkintojen mukaan? Vai nauttiko Jeesus pääsiäisaterian opetuslastensa kanssa omana aikanaan ja omin luvin, mitä Jukka Thurén pitää mahdollisena? Joka tapauksessa myös Johanneksen evankeliumin esityksessä on useita kohtia, jotka viittaavat pääsiäisateriaan. Juudas lähti yöhön, kuten opetuslapset luulivat, ostamaan jotakin ja viemään sen köyhille, mikä oli pääsiäisaterian aikana yleinen tapa. Ja ennen kaikkea vietettiin selvästi suurta juhlaa, ja Jeesus oli siirtynyt Betaniasta Jerusalemiin, jossa juhla piti viettää.

Miten kaikki tapahtui?

Olen vakuuttunut siitä, että Paavalin ja evankelistojen tekstit ovat luotettavia ja vievät meidät Yläsaliin, jossa ehtoollinen asetettiin. Kun kysymme miten kaikki tapahtui, lähteinä ovat paitsi nämä tekstit myös 2. Moos. 12 ja myös juutalainen pääsiäishaggada. Tämä haggada, jota käytetään tänä päivänä, on todennäköisesti saanut muotoaan jo vuoden 200 vaiheilla j.Kr., ja vaikka lähteeseen on syytä suhtautua kriittisesti, monet osaset sopivat hyvin evankelistojen kertomuksiin.

Tila ei salli tässä yhteydessä käydä tarkemmin pääisäishaggadaan ja sen rikkaisiin yksityiskohtiin. Vielä tänä päivänä luettavissa teksteissä kaikuu ihana Jumalan hyvyyden ylistys:

Sinua yksin me kiitämme,

vaikka suumme olisi kukkuroillaan laulua kuin meri,

ja kielemme täynnä iloa kuin laineiden pauhu;

vaikka huulemme olisivat täynnä kiitosta kuin taivaankannen avaruus

ja silmämme loistaisivat kuin aurinko ja kuu;

vaikka kätemme olisivat levällään kuin kotkan siivet,

ja askelemme kevyt kuin kauriin,

emme kuitenkaan pystyisi kiittämään kylliksi sinua,

Herra, meidän Jumalamme ja meidän isiemme Jumala

Emme osaisi ylistää nimeäsi yhtä tuhannesosaa

tai edes pienenpientä mitätöntä osaa kaikesta siitä hyvyydestä,

jonka olet suonut isillemme ja meille.

Evankeliumien puhe ”kiitosvirrestä” antaa ymmärtää, että jo tuohon aikaan luettiin pääsiäisaterialla tietyt psalmit. On syytä uskoa, että jo tuolloin seurattiin myöhempien lähteiden kuvaamaa rakennetta. Pääsiäisrituaalin ensimmäiseen osaan ei kuulunut vielä leipä, vaan katkerat yrtit ja hedelmät, jotka olivat vadissa, sekä ensimmäinen viinimalja, josta perheenisä lausui kiitoksen Jumalalle – siis hän ”siunasi” Jumalaa. "Alkuruuan" jälkeen laitettiin valmiiksi pääsiäislammas ja toinen malja, mutta kumpaakaan ei vielä nautittu. Juhlan ytimeen kuului sen merkityksen kertaaminen. 2. Moos. 12:26 antaa hyvän opetuksen juutalaisen raamatunselityksen tarkkuudesta. Siellä ei sanota ”Jos lapsenne kysyvät”, vaan ”Kun lapsenne kysyvät” – siis aterialla kysyttiin ja annettiin vastauksia. Vuorossa oli pääsiäisliturgia, johon kuului opetus ja ylistyspsalmi 113 (ja 114?). Opetuksessa kysyttiin, mitä ovat katkerat yrtit, mitä pääsiäislammas ja mikä tämä ateria. Kysymyksiin saatiin vastaukset, esim: "Katso, tämä on se kurjuudesta muistuttava leipä, jota isämme joutuivat syömään lähtiessään Egyptistä". Ylistyspsalmin jälkeen juotiin toinen malja. Aterian toinen eli pääosa alkoi leivällä, josta hän lausui ylistyksen Jumalalle – siis ”siunasi” Jumalaa.: "Ylistetty olet sinä Herra, meidän Jumalamme, maailman kuningas, joka annat maan tuottaa leipää." Tähän ylistykseen pöytävieraat osallistuivat aamenellaan, jonka jälkeen perheenisä jakoi leivästä palan kaikille. Aterian päätti kiitosvirsi (Ps 114/115-118).

Pääsiäisrituaalissa siis kysyttiin ja vastattiin. Jeesuksen viimeisellä aterialla tapahtui kuitenkin jotakin uutta: Jeesuksen sanat "Tämä on minun ruumiini" ja "Tämä on minun vereni, liiton veri, joka vuodatetaan monen edestä" liittyvät pääsiäisaterian tapaan selittää, mitä nautittava ruoka on. Nyt selitys on vain kokonaan uusi, ja juuri tämä merkitsee ehtoollisen asettamista.

Ensimmäinen korinttilaiskirje on varhaisin ehtoollisesta kertova lähde. On syytä kiinnittää huomiota pääsiäishaggadaan tehtyyn suureen muutokseen. Pääsiäisaterialla ei ”siunattu” leipää, eikä se ollut muutenkaan juutalainen tapa. Aterialla ”siunattiin” Jumalaa: Lausuttiin siis kiitos Jumalalle. Tämä sanamuoto on edelleen tallella Didakhessa;

Mitä tulee kiitosateriaan, lausukaa kiitosrukous seuraavasti. 2. Ensinnä maljasta: Me kiitämme sinua, Isämme, sinun palvelijasi Daavidin pyhästä viinipuusta, jonka olet ilmoittanut meille palvelijasi Jeesuksen kautta. Sinulle kunnia iankaikkisesti! 3. Sitten murretusta leivästä: Me kiitämme sinua, Isämme, elämästä ja tiedosta, jonka olet meille ilmoittanut palvelijasi Jeesuksen kautta. Sinulle kunnia iankaikkisesti! (Did. 9).

Sen sijaan Ensimmäisessä korinttilaiskirjeessä asia muotoillaan toisin:

Eikö malja, jonka me siunaamme (τὸ ποτήριον τῆς εὐλογίας ὃ εὐλογοῦμεν), ole yhteys Kristuksen vereen? Ja eikö leipä, jonka me murramme, ole yhteys Kristuksen ruumiiseen? (1. Kor. 10:16)

On huomattava, että objekti on muuttunut. Nyt ei siis ”siunata” Jumalaa, vaan siunataan malja (ὃ εὐλογοῦμεν) ja epäilemättä myös leipä. Vaikka Didakhe osoittaa vanhan sanamuodon olleen edelleen elossa, 1. Kor. osoittaa ajatuksen muuttuneen. Varhaisella ehtoollisaterialla leipä ja viini siunattiin. Siihen liittyi Kristuksen todellinen läsnäolo, presenssi, siis reaalipresenssi.

Varhainen juutalainen tausta ja alkukirkon jumalanpalvelus

Puhuttaessa varhaisen Kirkon jumalanpalveluksessa tutkijan suupielet tahtovat lähteä nykimään: Jokaisen kirkkokunnan raamatunselittäjät tahtovat löytää niukoista kohdista omat tapansa, jotka poikkeavat toisistaan merkittävästi. Mutta oliko vaikkapa Korintin varhainen jumalanpalvelus lähinnä vapaiden demokraattisten kansalaisten muodostama karismaattinen kokous, jossa jokainen teki mitä sydän sanoi, vai muistuttiko se enemmän ortodoksista liturgiaa?

Apostolien teot (luku 18) kertoo Korintin seurakunnan synnystä. Siellä kuten muuallakin Paavali saarnasi ensin synagogassa siihen asti että hänet ajettiin sieltä ulos. Hän haki ilmeisen tarkoituksellisesti uudeksi kokoontumispaikaksi aivan synagogan vieressä sijainneen yksityistalon, jonka omisti (Gaius) Titius Justus. Mukaan lähti paitsi jumalaapelkääväisiä myös juutalaisia, jotka vakuuttuivat siitä että Jeesus Nasaretilainen on Jumalan lupaama Messias.

Sekä korinttilaiskirjeiden että muun Uuden testamentin perusteella on täysi syy olettaa, että uudessa kokouspaikassa seurattiin hyvinkin tarkoin juutalaisen synagogan tapoja. Synagogajumalanpalveluksen ytimessä oli pyhän tekstin lukeminen ja sen selittäminen, ja tämän lisäksi rukous ja laulu. Nämä elementit siirtyivät kaikkine juutalaisine tapoineen suoraan varhaiskristilliseen jumalanpalvelukseen – kreikkalaiselle oudot sanat kuten aamen  ja halleluja  opittiin ymmärtämään nopeasti, ja pyhät tekstit kuunneltiin ilmeisesti seisaaltaan kuten jo Nehemian kirja kuvaa.

Esra, joka oli väkijoukkoa korkeammalla, avasi kirjan kaikkien nähden, ja silloin kansa nousi seisomaan. Esra ylisti Herraa, suurta Jumalaa, ja kaikki kohottivat kätensä ja vastasivat: "Aamen, aamen!" (Neh. 8:5-6)

Nämä edelleen säilytetyt muodot merkitsevät arvokasta jatkuvuutta, joka ulottuu juutalaisiin juuriin asti. Synagogan esimiehen vastuullinen tehtävä on eräs paimenen viran tärkeitä juuria. Henkilahjojen käyttö oli ainakin Korintissa osa jumalanpalvelusta.

Kristillisen jumalanpalveluksen keskeiseksi osaksi tuli alusta lähtien ”leivän murtaminen”, eukaristia. Paavali näyttää edellyttävän 1. Kor. 11 radikaalia muutosta: Pääsiäisaterian peruja ”leivän murtamisen” mukana kulkenut täyttävä ateria oli syytä siirtää toiseen ajankohtaan ja viettää Herran ateria erikseen. Tämä tapa vakiintui ilmeisen nopeasti.

Enkelimaailma ja pyhät

Suomalaiselle kristitylle on jäänyt oudoksi näkökulma, joka elää vahvasti vanhojen kirkkojen perinteessä mutta myös Uudessa testamentissa. Sanomme ehtoollisliturgiassa kiittävämme Jumalaa kaikkien pyhien ja myös enkelien kanssa. Emme silloin tunnusta vain että nyt matkasauvansa laskeneet kristityt palvelivat aikanaan samaa Jumalaa kuin me nyt – se sopisikin huonosti enkeleihin. Mutta mistä on kyse?

Erityisesti monet Ilmestyskirjan jaksot heijastelevat varhaista ehtoollisliturgiaa ja siihen liittyvää Kirkon uskoa. Taivas ei todellakaan ole tyhjä, vaan Jumalaa palvelevat tuhannet ja taas tuhannet enkelit. Hänen luonaan ovat myös marttyyrien sielut ja luvuton joukko perille päässeitä pyhiä. Juuri yhteyteen pyhien ja enkelien kanssa liittynevät myös vaikkapa Ilmestyskirjan viimeisen luvun sanat:

Henki ja morsian sanovat: "Tule!" Joka tämän kuulee, sanokoon: "Tule!" Joka on janoissaan, tulkoon. Joka haluaa, saa lahjaksi elämän vettä. (Ilm. 22:17)

Luterilaisessa perinteessä enkelit ovat joutuneet sivuraiteille. He veisaavat kiitosta Betlehemin kedolla, yksi heistä oli käynyt viemässä viestin Sakariaalle, Joosefille ja Marialle. Yksi vahvisti Herraa Getsemanessa. Muuten koko enkelimaailmaa ei ilmeisesti viime vuosisatojen luterilaisesta näkökulmasta katsottuna juuri jaksanut kiinnostaa koko Herramme elämä ja lunastusteko. Kokonaan toisenlainen on Bysantin suuren laulajan Romanos Melodoksen näkökulma – hän osaa hahmottaa enkelien kauhistuneen, kun luomakunnan Herra oli viimeisen aterian edellä kontillaan kavaltajansa edessä. Mutta miten enkelimaailma esiintyy Paavalin kirjeissä?

Enkelit esiintyvät Paavalin kirjeissä usein ohimennen ja verhotusti. Hän katsoo vaaraksi ”enkelien palvelemisen” – ilmeisesti ihminen silloin sortuu palvelemaan enkeleitä eivätkä enkelit palvele häntä (Kol. 2:18). Saatana saattaa myös tekeytyä valkeuden enkeliksi (2. Kor. 11:14). Mutta tämän lisäksi Paavali viittaa lyhyesti siihen, miten hänen antamiaan pukeutumisohjeita pitää noudattaa ”enkelien takia” (1. Kor. 11: 10). Sanat jäävät arvoituksellisiksi – viittaavatko ne jollakin tavoin jaksoon 1. Moos. 6:1-4, joka oli varhaisessa juutalaisuudessa erittäin tärkeä? Joka tapauksessa ne tekevät selväksi, että Jumalan enkelit ovat läsnä ehtoollismessussa. Sama näkökulmahan tulee esille Heprealaiskirjeen 12. luvussa:

Ei, te olette tulleet Siionin vuoren juurelle, elävän Jumalan kaupungin, taivaallisen Jerusalemin luo. Teidän edessänne on tuhansittain enkeleitä ja juhlaa viettävä esikoisten seurakunta, ne, joiden nimet ovat taivaan kirjassa. Siellä on Jumala, kaikkien tuomari, siellä ovat perille päässeiden vanhurskaiden henget, ja siellä on uuden liiton välimies Jeesus ja vihmontaveri, joka huutaa, mutta ei kostoa niin kuin Abelin veri (Hepr. 12:22-24)

Nämä raamatunkohdat tuovat ensiksi vanhan kirkon perinteestä esille tervetulleen lisän meidän ehtoolliskäsitykseemme: Meillä luterilaisilla on kaikki syy muistaa ja muistuttaa, että palvelemme Ylösnoussutta yhdessä kaikkien perille päässeiden pyhien ja lukemattomien enkelien kanssa. Tämän lisäksi ne antavat terveellisen muistutuksen siitä, että emme tiedä emmekä ymmärrä kaikkea, mitä Herran aterialla tapahtuu. Kysymys ei ole asiasta, joka tapahtuu vain meidän kesken ja jossa me päätämme vapaasti, mitä porukalla teemme. Kyse on juhlasta, johon on kutsuttu syntinen ja heikko ihminen, yksin Jumalan armosta.

Messu ja liturgia

Uuden testamentin rikas maailma tarjoaa myös ehtoolliskysymyksessä paljon ajateltavaa, pohdittavaa ja ihmeteltävää. Varhainen liturgia on vain johtopäätöksiä siitä, miten Uuden testamentin tekstit ymmärrettiin. Meille tutummassa läntisen kirkon historiassa tehtiin keskiajalla lisää johtopäätöksiä, joista osa perustui varsin heikosti tai ei ollenkaan Uuden testamentin teksteihin. Näiden käsitysten historia ja niiden ilmaantuminen Kirkon liturgiaan on mielenkiintoinen tutkimusaihe, jota meillä on selvittänyt nykyinen piispa Jari Jolkkonen väitöskirjassaan Uskon ja rakkauden sakramentti (2004). Tämän kirjan toivoisin kuuluvan jokaisen teologin käsikirjastoon.

Monet UT:n tutkimuksen näkökulmasta uudet käsitykset olivat uskonpuhdistuksen aikana jo vuosisatoja vanhoja ja ne olivat ottaneet vahvan sijan kirkon jumalanpalveluselämässä. Luterilaiset seurakunnat jättivät syystä ulkopuolelle niistä useita. Siitä huolimatta päälinja ja pyrkimys oli sama: Jumalanpalveluksessa tehdään johtopäätöksiä siitä todellisuudesta, joka aukeaa Uuden testamentin lehdiltä. Messuun kokoontuva seurakunta ei ole paikalla yksin. Se kohtaa toisen todellisuuden, jossa perille päässeet pyhät kumartavat yhdessä kaikkien enkelien kanssa Pyhää.