Mietiskelyä, energiaa, voimakenttiä – itämainen uskonnollisuus länsimaissa
Toisen maailmansodan jälkeen maailma alkoi pienentyä huimaa vauhtia. Erityisesti televisio toi aiemmin vain kirjoista tunnetut ilmiöt länsimaisten ihmisten olohuoneisiin. Varsinkin 1960-luvun hippiliike toi itämaiset vaikutteet ensin Yhdysvaltoihin ja sen jälkeen hyvin nopeasti läntiseen Eurooppaan. Samalla meille rantautui huomaamatta myös itämainen uskonnollisuus.
1980-lukua muistavat osaavat kertoa, miten erityisesti herätysliikekristittyjä varoitettiin New Agesta, uuden aikakauden uskonnollisuudesta. Tämä vaara ei tahtonut saada kiinteää hahmoa. Toisinaan puhuttiin yhtenäisestä liikkeestä, joka pyrki valtaamaan koko maailman ja pahimmissa visioissa luomaan maailmanhallituksen. Toisinaan oli kyse vain suuresta määrästä erilaisia ilmiöitä, jotka liitettiin ”New Ageen”. Niitä olivat jooga, transsendentaalinen mietiskely, erilaiset kamppailulajit, akupunktio, hypnoosi ja monet muut. Noihin aikoihin jokainen herätysliikekristitty osasi varoa epämääräisesti jotakin, mutta ei välttämättä tiennyt mitä. Vaara ei ole sen jälkeen vähentynyt, vaan kasvanut, mutta opettajat ovat väsyneet opettamaan ja kuulijat opiskelemaan. Itse asia on kristitylle ajankohtaisempi kuin koskaan.
Itämaista viisautta
On uhkayritys lähteä luonnehtimaan lyhyesti ”itämaista viisautta”, jos sillä tarkoitetaan yhtä hyvin intialaisia, japanilaisia kuin kiinalaisia virtauksia. Noilla alueilla asuu miljardeja ihmisiä, he edustavat erilaisia uskontoja ja heidän edustamansa viisaus on tuhansia vuosia vanha.
Yksi asia länsimaisen kristityn on kuitenkin syytä oivaltaa. Länsimainen jako uskonnon ja maallisen filosofian välillä on vain länsimaista todellisuutta eikä se täälläkään ole kovin vanha. Intiassa, Japanissa ja Kiinassa ikivanha viisaus ja uskonto nivoutuvat toisiinsa aivan eri tavoin kuin meidän ajattelussamme. Erottelu uskonnon, kulttuurin ja filosofian välillä on vaikeaa ja usein mahdotonta. Mitä me sanomme omasta näkökulmastamme selkeästi uskonnolliseksi piirteeksi, on itämaisen ihmisen näkökulmasta vain kulttuuria tai viisautta ja hän saattaa kiistää sen uskonnollisuuden hyvinkin päättäväisesti. Juuri tämä tekee suunnistamisen vaikeaksi.
Montako asiaa koetamme opettaa ja oppia?
Menneiden vuosikymmenien koulutuspäivillä listattiin ahkerasti niitä asioita, joita jokaisen kristityn piti varoa. Ongelmaksi tuli, että lista oli pitkä ja piteni jatkuvasti. Epäselvät määritelmät tuottivat epämääräisiä arvioita ja lopulta harva tiesi, mikä on sallittua ja mikä on kiellettyä. Olisi syytä muistaa, että Jumala antoi opetettavaksemme kymmenen käskyä emmekä ole pystyneet opettamaan kunnolla edes niitä. Miten sitten saisimme ihmisten ymmärrykseen kymmenet ja sadat ja jatkuvasti muuttuvat ilmiöt?
Kun puhutaan ”New Agesta”, olen lähtenyt vuosikymmenien ajan liikkeelle hyvin yksinkertaisesta määritelmästä. Kyse ei ole yhtenäisestä liikkeestä, jolla olisi oma historiansa. Kyse on yksinkertaisesti siitä, että itämainen uskonnollisuus on rantautunut länsimaihin. Tällaisena kyse on siis ns. sateenvarjokäsitteestä, joka kokoaa alleen hyvin erilaisia ilmiöitä eikä niillä ole välttämättä kovinkaan paljon tekemistä keskenään.
Jos tämä on lähtökohtamme, esille kannattaa ottaa muutama asia, joissa kristillinen usko juutalaista uskoa seuraten poikkeaa ratkaisevasti itämaisesta uskonnollisuudesta. Ne kuuluvat aivan kristillisen uskomme ytimeen. Jos olemme ajatelleet tämän kunnolla, olemme valmiit myös kohtaamaan idän haasteen.
Maailmankaikkeuden Luoja vai suuri kaikkeus?
Raamatun mukaan Jumala loi maailman tyhjästä. On vain yksi
Jumala, koko maailmankaikkeuden Herra ja Kuningas. Hän loi alussa maailmankaikkeuden ja omalla päätöksellään hän kerran myös lopettaa tämän maailmanajan ja luo uuden taivaan ja uuden maan. Ei ole olemassa mitään, mikä haastaisi hänen valtansa, ei voimaa, energiaa eikä mahtia, ei ihmisessä eikä luomakunnassa. Puu on vain Jumalan luoma puu, meri Jumalan luoma meri, ihminen Jumalan luoma ihminen, eikä yhdessäkään niistä ole hänestä riippumatonta voimaa eikä energiaa.
Itämaisessa uskonnollisuudessa asia on aivan toisin. Filosofian kielellä sanottuna maailmankuva on useimmiten holistinen, eli maailmankaikkeus katsotaan yhdeksi suureksi kokonaisuudeksi. Siinä on erilaisia voimia, jumaluuksia ja energioita. Näin vuori, järvi tai ihminen voi säteillä voimaa, jota kunnioitetaan syvästi. Ihminen on osa tätä kokonaisuutta eikä hän irtaudu siitä kuolemassakaan, vaan on edelleen osa kaikkeutta. Holistiseen näkökulmaan liittyy useimmiten Vanhan ja Uuden testamentin uskolle vieras historiakäsitys: Maailmanhistorian ei useimmiten ymmärretä etenevän kuin viiva tai jana (lineaarisesti), vaan maailmankaikkeus liikkuu suuressa kehässä (syklisesti).
Ero kahden ajattelutavan välillä on ratkaiseva. Se ei tule yleensä esille opetuksissamme, koska koko ajattelutapa on Vanhan testamentin maailmalle vieras. Tietyt kreikkalaiset aatesuunnat olivat tosin luonteeltaan holistisia, mutta ne ovat syntyneet Vanhan testamentin jälkeen ja niiden vaikutus Uuteen testamenttiin on olematon. Olisi syytä opettaa usein sitä, että tällä maailmanajalla on alku ja loppu ja että kaiken takana on kaikkivaltias Jumala.
Mikä on ihminen?
Edellä mainittu ero kahdessa eri ajattelutavassa huipentuu ihmiskäsityksessä. Itämaisesta useimmiten holistisesta ihmiskäsityksestä katsoen myös ihminen on osa suurta kaikkeutta. Hän kantaa sisällään jumaluutta, osuutta suuresta energiasta. Se on kätkettynä hänen sisälleen. Jos ihminen tahtoo kohdata jumaluuden, lyhin matka sinne on vajota omaan mieleen. Jumala löytyy ihmisen sisältä. Tähän kokonaisnäkyyn liittyy hyvin usein sielunvaellus – mihin ihmisen kuolematon sielu voisikaan mennä muualle kuin palata tähän suureen kokonaisuuteen?
Kristillisen uskon mukaan ihminen on Jumalan luoma ja hänen palvelijansa. Hän on antanut minulle lahjaksi elämän ja aikanaan hän ottaa lahjansa takaisin. Silloin olen hänen edessään ja teen tilin koko elämästäni Herrani edessä. Ongelmani on siinä, että sydämeni sopukoista ei löydy jumaluutta. Sieltä löytyy syntiin langennut ihminen, joka on kapinassa Herraansa vastaan. Kristinuskon mukaan ihmisen suurin ongelma Jumalan edessä ei ole puuttuva tieto eikä puutteellinen syventyminen omaan mieleen. Suurin ongelma on synti ja sen tuottama tuomio.
Tie vai ainoa tie?
Itämaiseen uskonnollisuuteen ja filosofiaan kuuluu avoimuus monille opettajille. Monet opettajat ovat tarjonneet oppilailleen hienon tien. Itämaiset opettajat kunnioittavat usein aidosti sitä tietä, jonka Jeesus opetti omilleen. Jeesus on heille suuri opettaja, kunnioitettava esikuva ja kaikin puolin seuraamisen arvoinen hahmo.
Kristillisen uskon ytimeen kuuluu, että Jeesus Kristus ei ole ainoastaan tie vaan ainoa tie Jumalan luo. Roomalaiskirjeen ensimmäisen luvun mukaan koko ihmiskunta on vailla poikkeuksia kääntänyt selkänsä Jumalalle. Jumala kutsuu saman kirjeen kolmannen luvun mukaan kaikkia ihmisiä luokseen Kristuksessa. Jeesus on oman opetuksensa mukaan tie, totuus ja elämä, eikä kukaan pääse Jumalan luo muuten kuin hänen kauttaan (Joh. 14:6).
Idässä toimineet lähetystyöntekijämme tuntevat yllä olevan asetelman omasta kokemuksestaan. Näillä seuduilla ihmisen on helppo sanoa, että Jeesus on tie, mutta kristityllekin on erittäin vaikea sanoa, että hän on ainoa tie Jumalan luo. Sitä pidetään länsimaisena, sivistymättömänä ja imperialistisena opetuksena. Juuri siksi lähetystyö on Kauko-Idässä hyvin vaikeaa. Vakaata Raamatun opetusta kun ei voi siirtää syrjään, vaikka kuulijoille kelpaisi vain toisenlainen opetus. Meidän maassamme sama näkökulma näyttää käyvän yhä vaikeammaksi hyväksyä.
Mitä on rukous?
On varmaan syytä ymmärtää, että myös kristillinen käsitys rukouksesta poikkeaa paljon siitä, mikä itämailla on tavallista. Rukous merkitsee varmaan kaikissa uskonnoissa yhteyden hakemista jumaluuteen. Kristilliselle uskolle on leimallista, että se ei ole suoritus eikä myöskään vajoamista persoonattomaan jumaluuteen. Se on sydämen puhetta suurelle ja pyhälle Jumalalle, joka ei ole kasvoton voima, vaan olento, persoona. Usko on rakkautta Jumalaan, joka rakastaa syntistä. Rukouksessa kristitty lähestyy Katekismuksen sanoin Jumalaa niin kuin rakkaat lapset armasta Isäänsä. Niin hän voi tehdä ainoastaan sitä varten, että Pyhän ja syntisen välissä on välittäjä, synnit sovittanut Jeesus Kristus. Kristitty rukoilee aina Jeesuksen nimessä ja opettelee myös taipumaan persoonallisen Jumalan johdatukseen ja tahtoon, vaikka se olisi toinen kuin rukoilijan tahto. Kristillinen rukoushetki, tapahtui se sitten aamulla tai luonnon keskellä ja yksin tai messussa ja yhdessä muiden kanssa, poikkeaa olemukseltaan merkittävästi tyypillisestä itämaisesta meditaatiohetkestä.
Entä sitten?
Nämä muutamat näkökulmat kuuluvat siis aivan kristillisen uskon perustaan. Meidän keskellämme niitä pidetään esillä aivan liian vähän. Jos nämäkin asiat opittaisiin hyvin, itämaisella uskonnollisuudella olisi huomattavasti vaikeampaa rantautua meidän keskellemme. Jos ja kun perusasioiden opettaminen on laiminlyöty, on avattu ovi erilaisille virtauksille.
Miten tämän jälkeen on suhtauduttava erilaisiin itämaisiin kamppailulajeihin tai vaikkapa transsendentaaliseen mietiskelyyn tai joogaan? Joistakin kamppailulajeista uskonnolliset piirteet voidaan ehkä tunnistaa ja riisua helpommin kuin joistakin toisista. Itämaisen mietiskelyn perinne mantroineen ohjaa kristinuskolle hyvin vieraaseen ihmis- ja maailmankuvaan. Monissa asioissa on hyvä katsoa ja keskustella luotettavien opettajien kanssa (joogan kohdalla erinomainen ohje on pitkäaikaisen lähetin ja tutkijan Pekka Huhtisen opetus, www.youtube.com/watch?v=A52h2LWjCtI). Nuo muutamat näkökulmat on kuitenkin hyvä pitää mielessä: Varsin usein ne auttavat huomaamaan, miten vaarattomalta näyttävä piirre on osa itämaista viisautta. On hyvä harjoittaa ruumistaan ja hyvä pysähtyä rukoilemaan, mutta kaiken tämän voi tehdä myös ilman vierasta uskonnollisuutta.
