Omistetaan ja ikävöidään

Suomalaisessa kristillisyydessä on perinteisesti asetettu vastakkain omistava ja ikävöivä usko. Omistava usko tarttuu Jumalan lupaukseen, on varma ja rohkea asiastaan ja luottaa Jumalaan. Ikävöivä usko odottaa Jumalan apua, on epävarma ja keskeneräinen eikä rohkene vielä luottaa Jumalaan. Ovatko nämä kaksi tapaa uskoa sovitettavissa yhteen? Toisinaan näiden kahden on katsottu sulkevan toisensa pois. Toisinaan ne taas nivotaan yhteen elämyksellisesti tavalla, joka merkitsee uskonopillista sekasotkua. Kuitenkin on kyse kahdesta suuresta aarteesta, jotka on molemmat mahdollista säilyttää ja joita jokainen kristitty elämässään tarvitsee.

Jumalan armo on Kristuksessa varma eikä sitä tarvitse kenenkään epäillä. Kun Kristus kuoli Golgatalla, taivas avattiin syntiselle. Koko maailman synnit on maksettu Jumalan Pojan verellä. Jumalan omaksi kastetun ja näin Kristukseen puetun ei tarvitse olla epävarma. Jumalalta ei mikään jäänyt kesken. Kun hän otti pois syntimme ja hävitti ne silmistään, tuli puhdasta jälkeä. Meidän uskomme on heikko, vajavainen ja keskeneräinen, mutta se tarttuu Jumalan vahvaan, täydelliseen ja valmiiseen tekoon. Taivaspaikka kuuluu omistavan uskon alueelle. Epäröiden, vapisten ja epäillen kohotamme katseemme siihen, mikä ei koskaan horju. Jumalan sana ja sakramentit merkitsevät heikolle ja syntiselle vahvaa pohjaa. Missä Jumalan Karitsa saa kunnian, siellä ei vaadita ihmiseltä kiittämistä, ei iloa eikä vahvaa uskoa, mutta ohjataan omistamaan se mitä Jumala on meille antanut.

Kokonaan toinen asia on kristityn oma elämäntilanne. Se on meillä useimmilla kauniin pinnan alla koskettavasti ja kipeästi solmussa. Jokaisella meillä on omat ongelmamme, ahdistuksemme ja kipumme. Arkisen elämän alueella on umpikujia, joiden seinät ovat meille aivan liian vahvat. Sairaus, suru, työttömyys tai huoli omaisista eivät lakkaa ihmisen uskoontuloon. Silloin Kaikkivaltiaan edessä huudetaan, rukoillaan, taistellaanB ja ikävöidään hänen armoaan, jota ei vielä ehkä ollenkaan nähdä.. Eteenpäin nilkuttavaa ei saa vaatia iloitsemaan ja kiittämään, jos sydämessä asuu ahdistus. Ihmisen oman elämän raadollisuutta ei saa hengellistää tai sysätä syrjään kristillisistä kokouksista.

Missä ikävöivä usko siirretään lunastuksen alueelle, opetellaan epäilemään Jumalan rakkautta. Missä omistava usko siirretään tämän elämän ongelmien alueelle, nilkuttavaa ja heikkoa vaaditaan näennäisen iloisena siirtämään ahdistuksensa kirkkojen ja seurakuntatalojen ulkopuolelle. Adventtiaikana Jumalan kansa elää toisin. Se omistaa Kristuksessa valmiin ja täydellisen pelastuksen. Samanaikaisesti se näkee oman raadollisuutensa ja odottaa toivonsa täyttymystä hartaammin kuin vartijat aamua.