Vanha testamentti on ehtymätön ja rikas aarreaitta. Tässä opetuksessa syvennymme yhteen historian vaiheeseen, johon liittyy melko suuri määrä VT:n kirjoja. Niitä on hyvä tarkastella yhdessä, koska niin hahmottuu kokonaisuus. Käymme nyt ensin lyhyesti läpi tapahtumasarjan ja alamme sen jälkeen avata yhtä lipasta kerrallaan.

Pahempi kuin pahin painajainen

Kaiken taustalle on ensimmäiseksi asetettava tapahtumasarja, joka johti Jerusalemin hävitykseen. Juudan valtakunta, jota hallitsi Daavidin suku Jerusalemin valtaistuimella, eli suhteellisen rauhallista aikaa lähes koko 600-luvun. Tuohon aikaan ympäristön suurvallat olivat heikkouden tilassa. Pian tilanne kuitenkin muuttui: Egypti nousi viimeisen kerran suurvallaksi farao Nekon johdolla. Idässä Babylonia voitti Assyrian ja otti haltuunsa sen vanhat alueet. Muodostui tilanne, jossa Juudaa haluttiin veronalaiseksi sekä idästä että lännestä käsin. Lopulta Babylon toi sotajoukkonsa Jerusalemiin v. 597, vei kuninkaan ja hänen kanssaan joukon ylimyksiä, pappeja ja aseseppiä vankeuteen Babyloniin ja asetti valtaistuimelle uuden, oman mielensä mukaisen kuninkaan. Kuningas Sidkia ei kuitenkaan malttanut olla kapinoimatta uusia isäntiä vastaan. Babylon lähetti rankaisuretkikunnan, joka piiritti kaupunkia pitkään. Lopulta se luhistui. Herran temppeli poltettiin ja kaupungin muurit hajotettiin v. 587. Sidkia koetti paeta lähimpiensä kanssa, mutta hänet otettiin kiinni ja vietiin Babylonin kuninkaan eteen, jossa hänet sokaistiin ja pantiin elinikäiseen vankeuteen. Valtaosa kansasta vietiin pakkosiirtolaisina Baabeliin. Osa kansasta sai jäädä seudulle maanviljelijöiksi Babylonin asettaman käskynhaltijan Gedaljan alaisuudessa. Kun muutamat hurjapäät murhasivat Gedaljan, osa tästä joukosta pakeni babylonilaisten kostoa Egyptiin.

On vaikea ylikorostaa sitä merkitystä, mitä Jerusalemin luhistuminen merkitsi Vanhan liiton kansalle. Daavidin valtakunta ja satoja vuosia hallinnut kuningassuku romahtivat. Uhrikultin sydän, temppeli, oli hävitetty. Katastrofi näytti täydelliseltä.

Nyt kuvattuihin vaiheisiin liittyvät useat Vanhan testamentin kirjat. Niiden sanoma on selvä: Kansan tuhon syynä on sen synti ja epäjumalanpalvelus. Jerusalemin pimenevän illan keskellä esiin nousee profeetta Jeremian mahtava ja traaginen  hahmo: Edes Jeremian rohkea ja tinkimätön saarna ei saanut kansaa kääntymään tieltään. Toinen merkittävä henkilö on Hesekiel, joka vietiin pakkosiirtolaisuuteen ensimmäisen joukon mukana: Vuodesta 593 alkaen hän välitti Jumalan viestit Juudan kansalle. Ensin niiden sisältö oli tuhon ennustusta, mutta Juudan luhistumisen jälkeen sävy muuttui ja Hesekielistä tuli Jumalan lupausten välittäjä. Valitusvirret ja Obadjan kirja kuvaavat koskettavasti sitä murhetta ja ahdistusta, jonka Jerusalemin hävitys aiheutti.

Pakkosiirtolaisuus - uusi alku

Pakkosiirtolaisuuden aikana osa kansasta eli vankeina Babylonissa, osa Juudassa ja osa Egyptissä, jonne muodostui vuosisatojen kuluessa merkittävä diaspora. Juudan asukkaiden pakkosiirtolaisuus Babylonissa osoittautui ratkaisevasti toisenlaiseksi kuin israelilaisten runsas sata vuotta aikaisemmin. Babylonilaiset eivät hajottaneet pakkosiirtolaisia maan eri puolille, vaan toivat heidät kaupunkiin. Näin kulttuuri ja uskonto saattoivat edelleen yhdistää Juudan asukkaita. Lisäksi Babylon ei, toisin kuin Assyria, kuljettanut entisten asukkaiden kotiseuduille uusia asukkaita. Näin paluun hetkellä Jumalan kansan historian voitiin edelleen nähdä jatkuvan.

Pakkosiirtolaisuuden kausi on Israelin historiassa uskonnon ja kulttuurin kannalta ratkaisevan tärkeä ajanjakso. Tässä vaiheessa koottiin varhaisemmat traditiot ja kirjoitukset niin, että useimmat Vanhan testamentin kirjat ovat saaneet lopullisen muotonsa pakkosiirtolaisuuden aikana tai pian sen jälkeen. Leimaa-antavaa tälle kaudelle ovat synnin tunnustaminen ja katumus ja kaipaaminen takaisin Jerusalemiin. Lisäksi oli välttämätöntä ottaa kantaa voittajavallan voimakkaaseen uskonnolliseen elämään ja sen erilaisiin katsomuksiin. Katastrofi ei lopettanut kaikkea, vaan johti uudistukseen.

Lohduttakaa, lohduttakaa minun kansaani

" - Lohduttakaa, lohduttakaa minun kansaani, sanoo teidän Jumalanne.

Puhukaa lempeästi Jerusalemille ja kertokaa sille, että sen pakkotyö on päättynyt, että sen syyllisyys on sovitettu, sillä kaksin verroin on Herran käsi sitä kurittanut kaikista sen synneistä.

Ääni huutaa: - Raivatkaa autiomaahan Herralle tie! Tasoittakaa yli aron valtatie meidän Jumalallemme!

Täyttykööt notkot, alentukoot huiput, mäet madaltukoot, vuorten louhikot tasoittukoot!

Herran kunnia ilmestyy, kaikki saavat sen nähdä. Näin on Herra puhunut.

Ääni sanoo: - Julista! Ja minä kysyn: - Mitä minun pitää julistaa? - Ihminen on kuin ruoho, ihmisen kauneus kuin kedon kukka!

Ruoho kuivuu, kukka lakastuu, kun Herran henkäys koskettaa sitä. Niin! Ruohoa ovat ihmiset.

Ruoho kuivuu, kukka lakastuu, mutta meidän Jumalamme sana pysyy iäti." (Jes. 40)

Jesajan kirjan loppuluvut alkaen nyt lainatusta jaksosta kuuluvat toiseen tilanteeseen kuin 700-luvun melskeisiin asettuva alkupuoli. Upea luku 40 ja sitä seuraavat jaksot kertovat nimenomaan siitä tilanteesta, jossa valo syttyi kaikkein synkimpään pimeyteen. Nyt on aika katsoa, miten tapahtumat etenivät.

Pakkosiirtolaisuus ei siis sittenkään päättänyt Jumalan kansan historiaa. Idästä nousi uusi voimakas valtakunta, jonka hallitsija Kyyros valloitti Babylonian ja otti haltuunsa sen pääkaupungin v. 539. Halutessaan heikentää nujerrettua mutta pelottavan voimakasta vihollistaan Kyyros antoi juutalaisille pakkosiirtolaisille luvan palata omaan maahansa. Kyyroksen tätä koskeva julistus on talletettu kahdessa Raamatun kohdassa (2.Aik. 36, Esra 1:1-3), ja juutalaisten riemua heijastelee erinomaisesti psalmi 126.

Jesajan kirjan loppuluvut sisältävät valtavan opetuksen. Jumala on kaikkivaltias ja hänen viisauttaan ja valtaan ei voi kukaan ymmärtää eikä kuvata. Kun Jumala päättää kääntää historian, kukaan ei voi mitään. Epäjumalat osoittautuvat pelkiksi mykiksi patsaiksi. Kun on Jumalan aika, hän muistaa kansansa ja armahtaa sitä. Silloin vapautetaan vankityrmässä viruva ihmisparka. Mahtikansa väistyy, Jumala kutsuu palvelijakseen uuden kuninkaan ja maailmanhistoria julistaa Kaikkivaltiaan kunniaa.

Jesajan kirjan luvut 40-  ovat mannaa silloin, kun meidän silmistämme katoaa Jumalan todellisuus ja kaikkivaltius. Jumala muistaa oman kansansa ja hän hallitsee historiaa. Kun armon aika tulee, hän muistaa myös Kirkkonsa ja nostaa sen uuteen kukoistukseen.

Kotiin, mutta millaiseen?

Paluu omaan maahan oli kaikkea muuta kuin ongelmaton. Ympärillä asuvat kansat eivät katsoneet hyvällä Jerusalemin muurien rakentamista uudelleen ja saivat persialaiset pysäyttämään työt. Temppelin rakentamiseen uskaltauduttiin vasta v. 520 ja se vihittiin v. 515. Kun valtakuntaa rakennettiin uudelleen monien vaarojen keskellä, maahansa palaava Jumalan kansa oli täynnä kysymyksiä, joihin oli vaikea tai mahdoton antaa vastauksia. Vaikeisiin uudelleenjärjestelyihin liittyvät Esran ja Nehemian nimet. Yhden ongelman muodosti vanhan Israelin alueella elänyt sekakansa samarialaiset, jota ei päästetty rakentamaan Jumalan temppeliä ja joka siksi järjesti kulttinsa omalla tavallaan.

Esran, Nehemian, Sakarjan ja Haggain kirjat kuljettavat meidät pienen ja vaatimattoman Jerusalemin kaduille. Kun näitä kirjoja luetaan yhdessä, meille hahmottuu tilanne ja vaikeiden vaiheiden keskeiset kysymykset ja henkilöt. Serubbabel, Josua ja mainitut henkilöt laittoivat hintaa kyselemättä itsensä peliin johtaakseen kansan uuteen päivään. Vaatimattoman alun ja suurten vaarojen keskellä kasvoi jotakin, joka mahdollisti tulevaisuuden - juuri tämän kansan keskellä syntyi Kristus, koko maailman toivo.