Tuomarien kirja, Ruutin kirja ja Samuelin kirjat vievät lukijansa aikaan, jonka erityispiirre tulee ymmärtää. Maalla ei ollut kuningasta ennen Saulia, eikä se ollut sattuma, ja Saulin jälkeenkin kuninkuus oli kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys Israelissa.

Israelilaisia mutta ei Israelia

Ymmärrämme tuomarien ajan erityispiirteen vertaamalla sitä kahteen alueeseen: Muinaiseen Suomen alueeseen ja tämän päivän Afganistaniin.

  Ennen kuin ruotsalaiset ottivat haltuunsa nykyisen Suomen alueen, täällä oli kyllä moneen heimoon kuuluvia suomalaisia, mutta ei Suomen valtiota. Täällä ei ollut meidän tietojemme mukaan yhtenäistä hallintoa, ei pääkaupunkia eikä kuningasta. Sen sijaan täällä oli useita suomea puhuvia heimoja, jotka ehkä tunsivat kuuluvansa enemmän tai vähemmän yhteen. Vastaavanlainen on ollut myös Tuomarien ajan Israel. Eri heimot asuivat omilla alueillaan, ja hätätilanteessa joku sotilasjohtaja yhdisti useammankin heimon taisteluun yhteistä vihollista vastaan.  Yhteistä hallintoa ei kuitenkaan ollut.

  Toinen näköalaa antava vertailukohta on 2000-luvun Afganistan. Tätä vaikeakulkuista maata asuttavat useat eri heimot, jotka ovat tottuneet suureen itsenäisyyteen. Keskushallinnon asema on heikko, vaikka sen tukena olisi sotilaallisesti mahtavakin tekijä. Tätä maata on yrittänyt hallita useampikin suurvalta, mutta heimojen halu päättää omista asioistaan on toistaiseksi johtanut jokaisen vallan vetäytymiseen alueelta. Hyvin samantapainen oli tilanne vielä Samuelin aikana: israelilaiset heimot eivät olleet tottuneet olemaan muiden käskettävinä. Halua taipua kuninkaan vallan alle ei juuri ollut.

Herra on kuningas!

Heimojen halu säilyttää oma päätäntävaltansa on siis tekijä, joka teki kuninkuuden vaikeaksi. Toinen, ehkä vielä merkittävämpi syy oli uskonopillinen. Ympäristön kansojen kuningas katsottiin usein jonkun jumaluuden pojaksi, pyhäksi olennoksi ja myös jumaluudelleen uhraavaksi papiksi. Israelilaisten parissa taas tämä oli vieras ja vastenmielinen ajatus: Israelilla on yksi kuningas, Herra, ja toista ei hänen rinnallaan voinut olla. Kuninkuus merkitsi siis luopumusta ja kapinaa Jumalaa vastaan.

"Eivät he ole hylänneet sinua, vaan minut!"

Vanha hallintomalli toimi aikanaan auttavasti. Tilanne muuttui, kun filistealaiset alkoivat painostaa israelilaisia apunaan uusi aseteknologia. Rautakausi oli tuonut aseisiin uuden metallin, josta tehdyt aseet olivat kevyempiä ja vahvempia kuin pronssista taotut. Samuel oli tietyssä mielessä saumakohta vanhan ja uuden välillä. Hän toimi vielä kuin tuomarien ajan johtaja ja kokosi kansan yhteiseen taisteluun. Hänen jälkeensä oli kuitenkin suuri paine astua uuteen aikakauteen. Kansa tuli Samuelin luo ja vaati itselleen kuningasta (1. Sam. 8). Samuel vastusti pyyntöä ja valitti sitä Jumalalle. Hän sai yllättävän vastauksen:

Herra vastasi hänelle: ”Tee niin kuin he pyytävät. Eivät he ole hylänneet sinua vaan minut, kun eivät enää halua pitää minua kuninkaanaan.” (1. Sam. 8:7).

Kuninkuus oli siis Jumalan tahdon vastainen asia. Silti Samuelin tehtävä oli valita kansalle kuningas, ja niin hän myös teki. Samuel voiteli kuninkaaksi Saulin, ja niin alkoi Israelin kuninkaiden aikakausi.

Suuria vaikeuksia

Tarkkaavainen Raamatun lukija huomaa niitä vaikeuksia, joita varhainen kuninkuus aiheutti.  Jo kuningasta valittaessa kävi ilmi, että kaikki eivät olleet uudistuksesta ihastuneita. Saulin ensimmäinen suuri voitto vihollisista kuitenkin vahvisti hänen kuninkuutensa (1. Sam. 10). Suurempia vaikeuksia tuli silloin, kun Saul alkoi ottaa itselleen uskonnollisen johtajan tehtäviä. Silloin hän joutui vastakkain Samuelin kanssa, joka piti asiassa tarkan rajan: Saul oli kuningas, mutta ei pappi, eikä hänen asiansa ollut toimittaa uhria. Näin Saul lähti omille teilleen, ja Samuel voiteli jo hänen elinaikanaan kuninkaaksi toisen miehen, Daavidin.

  Daavidin pitkää hallituskautta seurasivat Salomon vuosikymmenet. Daavidin sukuun liittyvät lupaukset käsitellään toisaalla.  Jo tässä vaiheessa on kuitenkin hyvä huomata, että satakunta kuninkuuden vuotta ei riittänyt hävittämään vanhoja jännitteitä. Salomo oli suuri rakentaja ja hänen rakennusprojektinsa vaativat paljon verorahoja. Siihen vanha heimoyhteisö ei ollut tottunut.  Salomon kuoleman jälkeen vanhat jännitteet nousivat pintaan. Kun Salomon poika Rehabeam ei suostunut keventämään verorasitusta, heimojen valtaosa hylkäsi hänet ja valitsi kuninkaakseen vanhan kapinajohtajan Jerobeamin. Nyt siis Valittu kansa jakaantui kahtia ja noin kahdensadan vuoden ajan rinnakkain eli kaksi valtakuntaa, pohjoisen Israel ja etelän Juuda, kunnes Assyria hävitti Israelin v. 720.